Pistän tämän tännekkin palstalle tuolta eropalstalta koska olen niin rikki.
Tänään mies ilmoitti riidan päätteeksi ettei halua enää jatkaa suhdettamme. Ei ole ollut vähään aikaa varma tunteistaan ja nyt tuli siihen päätökseen että aiheuttaa minulle vaan mielipahaa kun ei välitä tarpeeksi. Voi tätä tuskan määrää! Itken iitken itken enkä saa henkeä. En saa oikeasti henkeä. Makaan lattialla verenmaku suussa kun kaikki on kaatunut. Taas.
Taustaa:
Olimme seurustelleet viime talveen mennessä 9kk kun mies jätti minut. Asuimme eri kaunpugeissa ja suhde ei hänen mielestään toiminut kun tuli riitoja usein. Tunne oli silloin sama kuin nyt. Ihan hirveetä. Suru, tuska, haikeus, IKÄVÄ ei hellittänyt yhtään kolmen kuukauden aikana jonka jälkeen mies alkoi heltymään, varmasti osin säälistäkin kun olin edelleen niin huonona. Koko kesän hän oli epävarma ja aistin ettei asiat olleet enää niinkuin joskus ennen. Hän ei kai enää rakastanut, oli vain kiintynyt minuun ja oli kanssani koska minä sitä niin halusin. Nyt hän päätti ettei tämä toimi ja vaikka muutetaan pian samaan kaupunkiin ni mies ei usko meihin eikä halua enää yrittää. Tämä on kamalaa enkä tule selviämään. Joudun asumaan miehen kanssa vielä samassa kaupungissa, näkemään häntä baareissa ja muutenkin. Toisten naisten kanssa, kavereiden kanssa.. ilman minua. Minä en vaan kestä ajatusta. Talvella asuimme sentään 300km päässä toisistamme joten yli pääseminen oli edes himpun verran helpompaa vaikka en silloinkaan yli päässyt. Mitkä ovat vaihtoehtoni. Itsemurha? aika vahva vaihtoehto on tuo. Yrittää vinkua mies takaisin? nojoo en usko että toimii ja jos toimii niin sama on taas joskus edessä. Paeta ja olla lähtemättä samaan kaupunkiin kuin mies? Tämä on myös hyvä vaihtoehto mutta mulla on työ ja koulu tuossa kaupungissa syksystä lähtien, voisin toki pitää välivuoden. Kohdata nämä kaikki paskat ja elää ****** elämää miestä ikävöiden kun hän pilettää ja on muiden naisten kanssa ja minä joudun katsomaan vierestä? varmaan ainoa realistinen vaihtoehto vaikka onkin näistä kaikkein huonoin ja minun mielestä viimeinen vaihtoehto.
Ei tästä voi vaan selvitä. Se tunne, kun tajuaa ettei enää pääse toisen kainaloon, ei enää saa hellyyttä toiselta. Se tunne kun tajuaa että mies antaa kaiken tuon ihanan ehkä jollekkin muulle vaikka sen piti olla minä ikuisesti. Koko tulevaisuus jota olimme suunnitteleet kaatuu ja joudunkin kohtaamaan uuden kaupungin ja kaiken yksin. Ja joudun elämään miehen lähellä kuitenkaa olematta hänen kanssaa yhdessä. Sietämätönä. En todellakaan selviä tästä. Ahdistaa olla yksin.
Miten olla ottamatta yhteyttä mieheen jonka kanssa on aina joka päivä ollut yhteydessä ja nähnyt joka päivä, soitellut ja viestitellyt. Onko tuo kaikki yhtäkkiä ohi yhdessä sormen näpäytyksessä?? En minä ainakaan pysty olemaan viestittelemättä. En edes yritä koska en vain pysty. Lähetän suruviestejä ja sydämmiä. Kerron kuinka on ikävä. Miten saisin itseeni kuria etten lähettäisi viestejä. No, ei tuo ole suurin ongelma. Tai oli se viime erossa. LÄhetin koko 3kk ajan useita viestejä päivässä miehelle kunnes sain hänet taas. Niin kiintynyt minä häneen olen. Tarvitsenko ammattiauttajaa että pääsen yli? Ehkä..
Ainiin jos jotain kiinnostaa niin olen 21v nuori kaunis nainen, mutta erittäin erittäin rikki ja hajotettu.
Tänään mies ilmoitti riidan päätteeksi ettei halua enää jatkaa suhdettamme. Ei ole ollut vähään aikaa varma tunteistaan ja nyt tuli siihen päätökseen että aiheuttaa minulle vaan mielipahaa kun ei välitä tarpeeksi. Voi tätä tuskan määrää! Itken iitken itken enkä saa henkeä. En saa oikeasti henkeä. Makaan lattialla verenmaku suussa kun kaikki on kaatunut. Taas.
Taustaa:
Olimme seurustelleet viime talveen mennessä 9kk kun mies jätti minut. Asuimme eri kaunpugeissa ja suhde ei hänen mielestään toiminut kun tuli riitoja usein. Tunne oli silloin sama kuin nyt. Ihan hirveetä. Suru, tuska, haikeus, IKÄVÄ ei hellittänyt yhtään kolmen kuukauden aikana jonka jälkeen mies alkoi heltymään, varmasti osin säälistäkin kun olin edelleen niin huonona. Koko kesän hän oli epävarma ja aistin ettei asiat olleet enää niinkuin joskus ennen. Hän ei kai enää rakastanut, oli vain kiintynyt minuun ja oli kanssani koska minä sitä niin halusin. Nyt hän päätti ettei tämä toimi ja vaikka muutetaan pian samaan kaupunkiin ni mies ei usko meihin eikä halua enää yrittää. Tämä on kamalaa enkä tule selviämään. Joudun asumaan miehen kanssa vielä samassa kaupungissa, näkemään häntä baareissa ja muutenkin. Toisten naisten kanssa, kavereiden kanssa.. ilman minua. Minä en vaan kestä ajatusta. Talvella asuimme sentään 300km päässä toisistamme joten yli pääseminen oli edes himpun verran helpompaa vaikka en silloinkaan yli päässyt. Mitkä ovat vaihtoehtoni. Itsemurha? aika vahva vaihtoehto on tuo. Yrittää vinkua mies takaisin? nojoo en usko että toimii ja jos toimii niin sama on taas joskus edessä. Paeta ja olla lähtemättä samaan kaupunkiin kuin mies? Tämä on myös hyvä vaihtoehto mutta mulla on työ ja koulu tuossa kaupungissa syksystä lähtien, voisin toki pitää välivuoden. Kohdata nämä kaikki paskat ja elää ****** elämää miestä ikävöiden kun hän pilettää ja on muiden naisten kanssa ja minä joudun katsomaan vierestä? varmaan ainoa realistinen vaihtoehto vaikka onkin näistä kaikkein huonoin ja minun mielestä viimeinen vaihtoehto.
Ei tästä voi vaan selvitä. Se tunne, kun tajuaa ettei enää pääse toisen kainaloon, ei enää saa hellyyttä toiselta. Se tunne kun tajuaa että mies antaa kaiken tuon ihanan ehkä jollekkin muulle vaikka sen piti olla minä ikuisesti. Koko tulevaisuus jota olimme suunnitteleet kaatuu ja joudunkin kohtaamaan uuden kaupungin ja kaiken yksin. Ja joudun elämään miehen lähellä kuitenkaa olematta hänen kanssaa yhdessä. Sietämätönä. En todellakaan selviä tästä. Ahdistaa olla yksin.
Miten olla ottamatta yhteyttä mieheen jonka kanssa on aina joka päivä ollut yhteydessä ja nähnyt joka päivä, soitellut ja viestitellyt. Onko tuo kaikki yhtäkkiä ohi yhdessä sormen näpäytyksessä?? En minä ainakaan pysty olemaan viestittelemättä. En edes yritä koska en vain pysty. Lähetän suruviestejä ja sydämmiä. Kerron kuinka on ikävä. Miten saisin itseeni kuria etten lähettäisi viestejä. No, ei tuo ole suurin ongelma. Tai oli se viime erossa. LÄhetin koko 3kk ajan useita viestejä päivässä miehelle kunnes sain hänet taas. Niin kiintynyt minä häneen olen. Tarvitsenko ammattiauttajaa että pääsen yli? Ehkä..
Ainiin jos jotain kiinnostaa niin olen 21v nuori kaunis nainen, mutta erittäin erittäin rikki ja hajotettu.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Kuulostaa pahalta, voin hyvin samaistua. Erostani on vuosi, olimme yhdessä vuosia ja yhä häntä kaipaan, ja joskus vieläkin itken, miksi näin tapahtui.
Mulla oli niin hyvä olla, mutta hän ei saanut sitä samaa ilmeisesti kun lähti.
Eikä ole halunnutkaan takaisin, hänellä on nyt parempi olla ja hyvä niin.
Minä taisin mennä vain lopullisesti rikki.
Ja suosittelen pikaisesti, että menet terapiaan jostain kautta, se auttoi minua pahimman yli, vaikkei siitä kokonaan yli meinaa päästäkään.
Viimeksi kun hän jätti minut niin menin yliopiston terveydenhoitajalle mutta tuntui kun asia olisi pahentunut. Kaipaan sitä että joku neuvoisi minua, antaisi konkreettisia neuvoja miten jatkaa elämää. Tämä terveydenhoitaja vain myötäili, ei puhunut oikein lainkaan ja jos puhui niin itsestäänselviä asioita "aika parantaa haavat". En saanut yhtään apua, turhauduin entistä enemmän. Pelkään ettei aika todellakaan paranna sillä kärsin vielä läheisriippuvuudesta. Onko oikeasti jollekkin käynyt niin ettei ikinä pääse yli? Ei ikinä ole enää rakastunut. Minua ei ainakaa muut miehet kiinosta lainkaan, ne kuvottaa mua. Ei mulle kelpaa kun tämä exä.
Minäkin tunsin noin kymmenen vuotta sitten erottuani, etten koskaan tule enää ketään rakastamaan ja olin niin riippuvainen toisesta.
Kun olin yksin ja itkin eron pois, niin vahvistuin myös itse, enkä enää ole niin riippuvainen toisista.
Niitä ukkoja tulee vielä monta, olethan noin nuorikin vielä.
Kuulostaa tutulta. Minunkin erostani on vuosi ja edelleen kaipaan häntä. Yhteistä taivalta kesti yli 20 vuotta. Minulle hän on ollut aina se ainoa oikea, enkä edelleenkään voi muita edes ajatella. Paha olo ja kaipaus syövät yhä sisintäni, enkä saa purettua niitä edes itkuksi, joka ehkä vähän helpottaisi..
Yritä olla ottamatta yhteyttä, niin on parempi.. Saat kasattua itseäsi ja omaa elämääsi pala palalta, pikkuhiljaa..
Minäkin kärsin läheisriippuvuudesta, mutta paras keino siihenkin on opetella olemaan yksin vaikka kuinka ahdistaa.. Nytkin minusta tuntuu siltä, että olen yksin tässä maailmassa eikä kukaan välitä minusta, mutta pakko yrittää järjen voimalla mennä eteenpäin hetki kerrallaan ja yrittää uskoa huomiseen... vaikka tunteet sanoisi mitä tahansa..
Täytyy vaan toivoa exälle kaikkea hyvää ja yrittää päästää irti.. voihan olla että löytyy vielä joku kiva tyyppi, vaikkei se ehkä sitä suurta rakkautta olisikaan..
Mikä on sun mielipiteesi sitten tuosta riitelystä? Riitelittekö te usein ja oliko kyseessä pikkuasiat, vai vähän isommat?
Yritähän kasvaa aikuiseksi. Ketään ei ole tollasen kärsimyksen arvonen. Ja nyt kuulostaa kyllä siltä, että itse aiheutat kärsimyksesi kun et suostu päästämään irti. Kyllä niitä uusi miehiä vielä tulee ja jos ei tulekaan niin mitä sitten? Elä itsellesi!