Moikka
Olen pian parikymppinen tyttönen, ja olen nyt seurustellut itseäni vuotta vanhemman miehen kanssa kaksi vuotta. Rakastamme toisiamme, ja suhteemme toimii useimmiten erittäin hyvin, vaikkakin toisinaan saatamme ottaa yhteen rajustikkin.
Olen hyvin mustasukkainen ihminen, ja minun on ollut hyvin vaikeaa oppia sietämään kumppanini muutamaa aiempaa olematonta suhdetta. Valvon öitä miettien, että mitä jos ero jostain syystä joskus sattuisikin, ja löytäisinkin jostain itseäni miellyttävän miehen, niin hänellähän olisi mitä todennäköisemmin takanaan useampi vakavampi suhde, sekä mahdollisesti useita seksikumppaneita, ja sellaista minä en voisi mitenkään koskaan ikinä kestää.
En koe olevani miesystäväni kanssa vain siksi, että hänen menneisyytensä on tarpeeksi miellyttävä minulle, koska sitä se ei pitkiin aikoihin ollut. Haluaisin joskus tulevaisuudessa jopa avioitua nykyisen mieheni kanssa, mutta jos senkin jälkeen ero vielä sattuisi, päätyisin elämään yksin lopun elämäni.
En uskalla puhua aiheesta miehelleni, koska hän ainakin tulkitsisi asian niin, että ottaisin jonkun toisen koska tahansa, mikäli tällä vaan olisi takanaan vähemmän suhteita. Todellisuudessa rakastan poikaystävääni juuri sellaisena kuin hän on, ja hän on minulle kaikki kaikessa, silti vain mietin että mitä jos eroamme... Missä vika?
Olen pian parikymppinen tyttönen, ja olen nyt seurustellut itseäni vuotta vanhemman miehen kanssa kaksi vuotta. Rakastamme toisiamme, ja suhteemme toimii useimmiten erittäin hyvin, vaikkakin toisinaan saatamme ottaa yhteen rajustikkin.
Olen hyvin mustasukkainen ihminen, ja minun on ollut hyvin vaikeaa oppia sietämään kumppanini muutamaa aiempaa olematonta suhdetta. Valvon öitä miettien, että mitä jos ero jostain syystä joskus sattuisikin, ja löytäisinkin jostain itseäni miellyttävän miehen, niin hänellähän olisi mitä todennäköisemmin takanaan useampi vakavampi suhde, sekä mahdollisesti useita seksikumppaneita, ja sellaista minä en voisi mitenkään koskaan ikinä kestää.
En koe olevani miesystäväni kanssa vain siksi, että hänen menneisyytensä on tarpeeksi miellyttävä minulle, koska sitä se ei pitkiin aikoihin ollut. Haluaisin joskus tulevaisuudessa jopa avioitua nykyisen mieheni kanssa, mutta jos senkin jälkeen ero vielä sattuisi, päätyisin elämään yksin lopun elämäni.
En uskalla puhua aiheesta miehelleni, koska hän ainakin tulkitsisi asian niin, että ottaisin jonkun toisen koska tahansa, mikäli tällä vaan olisi takanaan vähemmän suhteita. Todellisuudessa rakastan poikaystävääni juuri sellaisena kuin hän on, ja hän on minulle kaikki kaikessa, silti vain mietin että mitä jos eroamme... Missä vika?
Vastaukset 10
Vanhimmat
Nuori Lady,
ohjeeksi sinulle: voisit alkaa ottamaan rennommin. Keskity enemmän siihen mitä poikaystäväsi on kanssasi, kuin siihen mitä pelkäät. Pelko on rakkauden vastatunne, ei viha. Pelko estää tehokkaasti rakastamasta. Ainoa tapa, millä pelkoja voi vähentää on itseluottamuksen vahvistaminen, avoin ja rehellinen keskustelu kumppanin kanssa sekä aika, mikäli kumppani on luotettava. Siispä rakasta rohkeasti.
Miksi uskot päätyväsi elämään yksin lopun elämääsi? Ajattele kuinka ison taakan asetat mielessäsi poikaystävälle - hän on vastuussa sinun loppuelämästäsi.
Jos olet noin mustasukkainen, tulet löytämään kenestä tahansa miehestä jotain aihetta mustasukkaisuuteen. Jos hänellä ei olekaan paljon suhteita takanaan, hän tulee sinusta katsomaan jotain naista "väärällä tavalla", menemään kavereittensa kanssa vääriin kapakoihin (=joissa on toisia naisia) tai mitä muuta tahansa älytöntä.
Jos haluat nyt tai edes tuelvaisuudessa toimivan hyvän suhteen, suosittelen että alat opettelemaan rennompaa suhtautumista elämään ja tajuat että et voi koskaan omistaa ketään. He ovat sinun kanssasi siksi että haluavat olla. Menneisyydellä ei ole väliä vaan sillä mitä on nyt ja miten he ovat juuri sinun kanssasi. Mustasukkausuus ei ole välittämistä vaan henkistä väkivaltaa joka lyttää toisen perusteettomilla epäluuloilla ja tappaa suhteen ihan varmasti ennemmin tai myöhemmin eli oikeastaan siis on itseään toteuttava ennustus. Mitä enemmän pelkään suhteesi loppuvan, sen varmemmin se myös loppuu.
Totta tuokin, mutta mustasukkaisuuteni nykyhetken tapahtumista ei ole mielestäni ollut koskaan mitenkään poikkeuksellisen voimakasta. Ainoa suurempi ongelma ovat juuri nämä entiset, enkä osaa selittää miksi.. Olen aiemmin seurustellut myös pojan kanssa, jolla ei ollut ollut yhtäkään aiempaa naista, ja siinä suhteessa ei mustasukkaisuutta esiintynytkään lähes ollenkaan, vaan erosimme muista syistä
Kai itsekin ymmärrät sen, ettei "enkä osaa selittää miksi" ei ole riittävän hyvä selitys käytöksellesi..? Sinä olet aikuinen ihminen ja sinun pitää kantaa vastuu omasta käytöksestäsi sen sijaan, että odotat toisilta "täydellistä suoritusta". Jollet tee asialle mitään = suosittelisin jonkinlaista terapiaa, koska asiat tuntuvat olevan sen verran pahasti solmussa pääsi sisällä, voit todellakin jäädä viettämään vanhanpiian päiviä. Mietipä alkajaisiksi sitä, että entäs, jos tämä nykyinen suhteesi päättyisi ja aloittaisit uuden sellaisen miehen kanssa, jolle seurustelukumppanin aiemmat parisuhteet ovat yhtä myrkkyä kuin sinulle. Miltä tuntuisi, kun sinua syyllistettäisiin siitä, että olet viettänyt aivan tavallista elämää???
Ymmärrän toki, ja totta puhuen terapiassa käynkin viikoittain, mutten sieltä ole kummoisempaa apua saanut. Olen miettinyt tuota esimerkkiäsi itsekin, ja ainakin näin mielikuvissani ajattelen, että ymmärtäisin miehen ahdistusta täysin
Voi neito kun sulla on kehno itsetunto. Mustasukkaisuus on aina lähtöisin epävarmuudesta ja egon pönkittämisen tarpeesta. Et luota itseesi, et luota toiseen ihmiseen ja sisimmässä kaihertaa että oletko oikeasti tämän arvoinen.
Nyt neiti itseä niskasta kiinni. Istut sen miehesi kanssa alas ja keskustelette kaikesta tästä. En edes väitä etteikö saata hommat mennä niin että mies lähtee. Kyllä sen ymmärtää. Jos toisen itsetunto on niin pohjamudissa että kokoajan stressaa joitain iän ikuisen vanhoja juttuja jotka ei sille oikeastaan edes kuulu eikä sitten siihen päälle edes osaa kunnolla luottaa rakkaaseensa, niin siinä on paljon työsarkaa kummallekkin. Toisen pitää jaksaa olla kärsivällinen sillä aikaa kun toinen (siis sinä) oppii tuntemaan ja rakastamaan itseään ihan sellaisena kun on. Parisuhde on aina parin suhde. Siis kahden ihmisen tasa-arvoinen kumppanuus. Se ei ole sitä että sinä ripustat koko elämäsi ja arvosi toisen ihmisen harteille ja oletat että toinen sen joko kaiken hoitaa tai sitten sinulla ei ole mitään arvoa. Mies on sinun kansssasi koska haluaa olla. Ei siis ole kenenkään muun kanssa. Samaten pitäisi sinunkin olla miehen kanssa koska haluat jakaa elämäsi hänen kanssaan, eikä sen takia että kuvittelet miehen kanssa olon jotenkin korjaavan elämäsi.
Senkin voin sanoa että eipä varmaan ollut sen kokemattoman pojan kanssa mustasukkaisuus ongelmia, kun tiesit että sillä ei ole mitään mihin sinua verrata ja näin kontrolli pysyi hienosti omissa hyppysissä. Kokeneemman kanssa et tunne olevasi niin täydellisessä kontrollissa, mikä pistää ahdistamaan. Terapia auttaa vasta sitten kun on valmis myöntämään että kaikki ajatusmallit eivät ole kunnossa ja että terapeutti ei tule antamaan valmiita vastauksia vaan pyrkii esittämään oikeita kysymyksiä joihin sinun itsesi pitäisi etsiä vastaukset. Ja ei, ne vastaukset ei aina ole sellaisia joita haluaisi kuulla. Joskus sitä on niin vakuuttunut siitä että itsessä on kauheati jotain vikaa että ei pysty myöntämään olevansa ihan oikeasti normaali niinkuin kaikki muutkin.
Jos toisella on ollut aiemmin suhteita ja ne on menneet katki, miksi hän rakastaisi nykyistäkään enemmän kuin muita? Lisäksi onhan hän halunnut olla niiden entistenkin kanssa parin suhteessa, ja ollut siksi niiden kanssa, että haluaa. Voi käydä niin, että hän haluaa taas jonkun uuden. Lisäksi on niinkin, että suhteen on vaikea olla tasa-arvoinen, jos toisella on kokemusta vaikka monesta suhteesta ja toisella vähempi. Siinä vähemmällä kokemuksella on aina alakynnessä. Toiselle on itsestään selvää moni juttu ja toinen puntaroi vasta alkuvaiheita ja sitä minkälainen itse on suhteessa. Jo ihan sitäkin joutuu miettimään, miten saa ajatella ja miten ei. Vaikuttaa, että näitäkään ajatuksia ei saisi ajatella, pitäisi vain olla kaikki ok ja asiat tai niitä ajattelev ihminen on huono ihminen, jos niin tekee.
Vaikea siinä on välttää, että kokeneempi ei ala ylenkatsoa vähemmän kokenutta ja tämän tuntemuksia. Helppo kokeneemman on sanoa, että älä stressaa, jos on läpikäynyt omat asiansa jo moneen kertaan puhtaammalla pöydällä. Entäs kun toinen joutuu käymään ne samat asiat läpi ja vielä käytännössä sietämään niiden kaikkien eksien olemassaolon ja sen, että toinen on todella halunnut ollla heidän kanssaan ja tosissaan vielä rakastanut heitä. Miten siinä edes puhutaan samaa kieltä, kun toisen viesti on se, että älä stressaa ja lopulta hän suuttuu siihen, että ei se stressaaminen sillä kieltämisellä lopu ja jättää aivan varmasti. Tai jos ei heti jätä, niin ainakin mielessään myös vertailee eksiinsä, että kenen kanssa oli helpompaa.
Ja se, että on niin loputtoman vaikea olla vertailematta itseään toisiin. Ja varsinkin jos tietää, että ne eksät oli hyviä ja kauniita ihmisiä. Ei sitä kenenkään itseluottamus kestä, jos eksissä on joku silmiinpistävä erikoisominaisuus, mitä itseltä ei löydy.
Ja voiko siinä koskaan olla rennosti, tuntea vaikka huonoja tunteita, tai olla vähemmän stressaamatta vain oma itsensä, miten uskaltaa koskaan vaikka suuttua? Miten voi ikiinä olla väsynyt tai turhautunut tai mitä huonoa ikinä, koska aina tullaan siihen, että mitä ne eksät on olleet.. Loputon stressihän se on. Eikä koskaan voi olla vapaasti oma itsensä.
Jos tuollaisia asioita stressaa niin voin suoraan sanoa ettei ole valmis parisuhteeseen.
Maailma on täynnä hienoja ja kauniita ja hyviä ihmisiä ja kaikissa heissä/meissä on negatiivisiaki puolia. Parisuhteessa aina punnitaan ne parin hyvät ja huonot puolet (eli lyhyesti sanottuna, onko kokonaisuus miellyttävä). Mies on ihana mutta kuorsaa eikä sillä ole kielipäätä. Onko ne hyvät puolet tarpeeksi että voi sitä kuorsaamista ja kielitaidottomuutta sietää vaikka ne periaatteessa ovatkin sellaisia asioita jotka muissa suhteissa ovat katkaisseet kamelin selän. Parisuhteessa ja rakkaudessa tehdään kompromisseja silloin kun on tarvis. Sitä se elämä on.
Ja sitäkin että ei kukaan muu kun ne kaksi ihmistä parsuhteessa voi tietää miksi ja miten suhde oikeasti loppui. Monilla menee ulkoisesti hienosti, mutta 4:n seinän sisällä kiehuu. Hienot ja mukavat ihmiset eivät välttämättä ole täydellisiä pareja toisilleen kun hienous ja mukavuus (niinkuin kauneuskin) on täysin katsojan silmässä. Itse en pidä karvaisista miehistä, mutta on noidenkin kanssa tullut seurusteltua koska loppuosa paketista oli sillähetkellä sen arvoinen. Loppupeleissä suhde kaatui muuhun kuin karvaisuuteen. Kaverini taas ei voi sietää karvattomia sääriä miehillä. Toinen tykkää äidistä, toinen tyttärestä.
Loppupeleissä on siis ensiarvoisen tärkeää ymmärtää että rakastat itseäsi ensisijaisesti sellaisena kuin olet, koska muuten tuosta epävarmuuden ja kateuden peikosta et pääse eroon.
Kaikesta voi ja pitää pystyä puhumaan oman parin kanssa.
Ja sitten: aina on mahdollista että suhde nuupahtaa. Viimeistään suhde päättyy siihen kun jompi kumpi kuolee. Eli periaatteessa ero on eittämättä edessä. Siksikin pitää ymmärtää että on itsenäinen ja toimiva yksikkö vaikka ei parisuhteessa olisikaan. Kaikesta selviää vaikka se sattuisikin.
Aina sanotaan, että puhuminen on todella tärkeää, mutta kuka kestää kuulla pariltaan esimerkiksi näistä puhumista, toisen epävarmuutta, joka ei mene sillä ohi, että kerran sanotaan, että lopeta nyt tai että tulee se tuomio siltä kokeneemmalta, että etpä muuten ole valmis parisuhteeseen, kun mä tiedän nämä jutut. Tuntuisi pahalta. ¨
Miten koskaan tulla valmiimmaksi, kun joskus ne omat tunteet pitäisi käydä läpi. Voi jäädä niinkin, että toiselle jää jotakin ristiriitoja selvittämättä, mutta koska esimerkiksi sun mielestä ne ei kuulu kypsään suhteeseen, miten niistä edes puhua. Hiljaa vain hautaa tai hautoo niitä mielessään, jos toisen viesti siihen on se, että; olet epäkypsä, keskeneräinen, epäkelpo suhteeseen ja oikea suhde ei ole tätä, koska "oikeassa" suhteessa ei ole tilaa näille asioille ja "oikeassa suhteessa" näitä ei edes puhuta. Ja samantienhän siinä voi iskeä se ajatus päälle, että tuolla ei ainakaan entisen kanssa varmasti ollut tällaisia ongelmia. Miten päästä siitä vertailusta ja siitä, että ei ala latistamaan joko itseään tai muita. Että sietää ja kestää sen, ettei ole toiselle ehkä sitä mitä tämä edes haluaa, koska on halunnut muitakin. Sen ajatuksen kanssa on vaikea eläää, että toinen on ehkä ennenkin ollut täysin varma, että haluaa olla jonkun kanssa ja rakastaa tätä.
Miten edes alkaa suhteeseen kun on kerran kirjoittamattomia asioita, millainen pitää olla, mitä saa tai ei saa kokea, mistä saa tai ei saa puhua. Vaikka ymmärrän senkin, ettei toinen halua kuulla asioita, ne voi silti olla olemassa.
Tuota mä just tarkoitan, että jos toinen on enemmän kokenut, hän alkaakin määrittää sitä suhdetta enemmän; eli näitä kirjoittamattomia lakeja, joista toinen ei tiedä mitään. Ja siinä tulee se ylemmyys-alemmuus-kompleksi sitten helposti. Meneekö se saneluksi, jossa toinen määrittää suhteen, jopa sen, milloin toinen olis siihen valmis ja toinen matkustaa mukana pitäen suunsa kiinni ja huolensa omana tietonaan. Ahdistava ajatus. Entäs jos siinä toinenkin keksisi, mitkä "oikeat" asiat kuuluvat suhteeseen. Miten sitä tää kokeneempi kestäisi, tuliskos siitä älytön valtataistelu lopulta?
Osa ihmisistä stressaa aina enemmän kuin muut. Jos sinun on vaikea sietää toisen epävarmoja tunteita, voi toisenkin olla vaikea sietää sinun varmuuttasi, mikä on oikein. Eikö suhdetta pitäisi määritellä yhdessä? Useimmat ei edes käy läpi mitään kovin filosofista pohdintaa, ne vain tykkää toisistaan tarpeeksi.
Onhan ne ihmiset tietysti kokonaisuuksia. Itsestään kun näkee ne huonotkin puolet ja muista ehkä paremmat. Sitä itsetuntostressiä ei kai vain saa pois millään, jos kokee, ettei tule hyväksytyksi kokonaisuutena itse sellaisena, kuka on. Alkaa ikäänkuin vierakoreilemaan, ei uskalla olla aito itsensä, tai sitten lyö hanskat naulaan ennenkuin aloittaakaan, koska iskee se hämminki, että kannattaako edes yrittää pistää itseään tietyllälailla siihen kokonaisvertailuun, joka on nöyryyttävää.
Tietenkin on tärkeää, että itse rakastaa itseään. Joskus se on jopa helppoa, mutta sehän se on vaikeaa, että uskoisi, että joku muu voi rakastaa itseään sellaisena kuin on kaikista maailman ihmisistä. Tai jos kokee olevansa joku paremman puutteessa vaihtoehto.
Tiedän, että tämä on turhauttavaa jaarittelua, jota tuskin kukaan jaksaa edes lukea. Mutta oikeassa elämässä tätä kukaan ei edes kuuntelisi, eikä voisi ääneen edes koskaan sanoa. Vaikka nää vaikuttaa ehkä aivan hulluilta ajatuksilta, mutta tätä teettää hylkääminen, enkä ole ainut joka on jätetty liian monesti miettimään miksi oli niin huono. Ei kaikki kasvata, vaikka niin haluaisi. monesti miettii, mitä oppi ja usein toteaa, ettei yhtään mitään.
Silloin ei vaan ole osannut katsoa asiaa toisesta vinkkelistä jos se asia ei ole kasvattanut. Eihän se oppiminen vielä sitä tarkoita että automaattisesti osaisi asioita totetuuttaa omassa elämässään. Se että tieto on kallossa ei tee siitä selkeää osaa omaa toimintamallia. Mutta se on jo hieno alku. Jossain vaiheessa jokin sitten loksahtaa paikoilleen ja on "kypsä" tekemään niinkuin tietää olevan oikein.
Sepä muuten ei pidä paikkaansa tuo etteikö määriteltäisi suhdetta, ei ainakaan jos kyse on toimivasta suhteesta. Senhän takia ihmiset nimenomaan juttelee toisilleen kun ei me osata toistemme ajatuksia lukea. Ennemmin tai myöhemmin on edessä tilanne jossa pari ei nää asioita samalta kantilta ja silloin viimeistään asiasta on puhuttava. Jos ei osata tai kyetä tai ymmärretä puhua yhteisistä asioista ja sopia yhteisiä pelisääntöjä, niin asiat jäävät kaihertelemaan ja märkimään ja jonkin ajan kuluttua huomaat että kaikki mitä toinen tekee alkaa ärsyttämään vaikka kyse olisi pelkästä kahvinjuonnista tai hengittämisestä.
Tämän takia on tärkeää puhua toiselle ja puhua rehellisesti, ilman syytöksiä. Monilta puuttuu taito puhua asioista ja sitten niitä vaan märehditään itsekseen, omissa pienissä ympyröissään pään sisällä pääsemättä asioista puusta pidemälle. Miksiköhän niin monet parisuhteet päätyvät eroon? Miksi ihmiset joilla on paljonkin ystäviä/hyvä pari kokevat itsensä yksinäisiksi ja riittämättömiksi? Koska puhutaan paljon mutta ei puhuta oikeista asioista vaan puutaheinää sen pelossa että toinen jotenkin tuomitsee siitä hyvästä että oletkin ihminen ja sinulla, niinkuin hänelläkin, on inhimilliset tuntee, toiveet ja pelot.
Sellaisen kikan kyllä voin neuvoa että kun oikeen jokin asia tuohduttaa, kannattaa se kirjoittaa paperille. Paperille kun ajatuksensa ihan sensuroimatta pistää justiinsa niin vihaisena tai pelokkaana kuin tuntuu ja sitten sen paperin polttaa tai rynttää ja repii, saa paljon turhaa kuonaa poistettua mielestä. Pelot ja kauna ja muut negatiiviset fiilikset kun on sellaisia että vievät tuhottomasti aikaa ja energiaa ja vaan mädättävät mieltä. Mitä noita sisäällään kantelemaan tai toisiin ihmisiin levittämään? Paperille vuodatat tunteet ja sitten päästät niistä irti.
Ja ei sen parisuhteen ole tarkoitus olla valtataistelu. Joskus toinen ottaa ohjat ja joskus toinen. Yhdessä mennään. Joskus oma pari yllättää keskustellessa kertomalla ihastelleensa toisessa jotain asiaa mikä taas itsestä on tuntunut hoopolta ja niin tavalliselta että kaikkihan tuon osaa. Jos itseään kokoajan mollaa niin ei malta huomatakkaan mitä kaikkea tekee päivän aikana tosi hyvin. Se voi olla ihan vaan joku hampaiden huolellinen harjaus. Pienistä jutuista on rakkaus rakennettu.