Olen ihan hukassa. Avopuolisoni jonka kanssa olimme olleet yhdessä noin 2,5 vuotta, ilmoitti viikonloppuna että ei voi jatkaa suhdettamme koska ei enää pysty siihen. Itse en olisi osannut tätä odottaa yhtään, koska suhteessamme ei ole ollut parin vuoden aikana varsinaisesti mitään vialla. Riitelimme aina joskus, mutta arki oli normaalia ja onnellista ja hänkin sanoi usein rakastavansa minua ja että haluaa viettää loppuelämänsä kanssani. Muutimme yhteen hyvin suhteemme alkuvaiheessa monista typeristä syistä, mikä oli suuri virhe.
Kuitenkin kun hän jätti minut, syyksi hän kertoi halun itsenäistyä koska ei ole aikuisiällään koskaan asunut yksin ja ollut sinkkuna, mikä on totta. Itkimme molemmat ja hän sanoi että hän vain haluaa nyt keskittyä itseensä ja itseensä tutustumiseen ja omiin ystäviin ja harrastuksiin, eikä halua suhteen aiheuttamaa vastuuta menemisistä ym. Kuitenkin sanoi rakastavansa minua ja haluavansa ehdottomasti jatkaa ystävinä. Sanoi myös, että ei pidä mahdottomana ajatuksena että joskus palaisimme takaisin yhteen, koska hänenkin mielestään suhteemme on ollut ihanaa aikaa ja minä parasta mitä mies voi toivoa rinnalleen, nyt ei vain pysty siihen. Kuitenkin kokoajan sanoo että ei voi eikä halua luvata mitään, koska ei tiedä mitä elämältään haluaa.
Olen palasina. Koska itse olen jo nuo itsenäistymisvaiheet käynyt elämässäni läpi, ja rakastan kyseistä ihmistä koko sydämestäni ja haluan viettää loppuelämäni hänen kanssaan. Nyt yhtäkkiä pitäisi vain päästää irti. Haluaisinkin kuulla mielipiteitä joskus samassa tilanteessa olleilta / olevilta että voiko suhteellamme vielä joskus olla tulevaisuutta? Kannattaako pysyä ystävinä vai vetäytyä pois niin että hänelle voisi tulla minua ikävä enemmän? En vain voi uskoa että tämä olisi nyt tässä.. :'( Itse olen kuolemassa ikävään kokoajan enkä voi olla ajattelematta häntä. Olemme molemmat 23v.
Kuitenkin kun hän jätti minut, syyksi hän kertoi halun itsenäistyä koska ei ole aikuisiällään koskaan asunut yksin ja ollut sinkkuna, mikä on totta. Itkimme molemmat ja hän sanoi että hän vain haluaa nyt keskittyä itseensä ja itseensä tutustumiseen ja omiin ystäviin ja harrastuksiin, eikä halua suhteen aiheuttamaa vastuuta menemisistä ym. Kuitenkin sanoi rakastavansa minua ja haluavansa ehdottomasti jatkaa ystävinä. Sanoi myös, että ei pidä mahdottomana ajatuksena että joskus palaisimme takaisin yhteen, koska hänenkin mielestään suhteemme on ollut ihanaa aikaa ja minä parasta mitä mies voi toivoa rinnalleen, nyt ei vain pysty siihen. Kuitenkin kokoajan sanoo että ei voi eikä halua luvata mitään, koska ei tiedä mitä elämältään haluaa.
Olen palasina. Koska itse olen jo nuo itsenäistymisvaiheet käynyt elämässäni läpi, ja rakastan kyseistä ihmistä koko sydämestäni ja haluan viettää loppuelämäni hänen kanssaan. Nyt yhtäkkiä pitäisi vain päästää irti. Haluaisinkin kuulla mielipiteitä joskus samassa tilanteessa olleilta / olevilta että voiko suhteellamme vielä joskus olla tulevaisuutta? Kannattaako pysyä ystävinä vai vetäytyä pois niin että hänelle voisi tulla minua ikävä enemmän? En vain voi uskoa että tämä olisi nyt tässä.. :'( Itse olen kuolemassa ikävään kokoajan enkä voi olla ajattelematta häntä. Olemme molemmat 23v.
Vastaukset 15
Vanhimmat
Ja niin, puolisoni sanoo olevansa siis todella ahdistunut suhteessamme ja siitä syystä ero. Kyseisiä tunteita kuulemma ollut jo jonkin aikaa. Hän myös suuttuu jos yritän puhua mahdollisesta yhteisestä tulevaisuudesta, ja siksi en juuri voi tästä asiasta puhua hänen kanssaan... Pelkään että painostan hänet lopullisesti pois.
Aika jännä juttu, mulle tapahtu aika samoin kolme viikkoa sitten, oltiin oltu yhessä vaan 5,5 vuotta ja menty 1,5 vuotta sitten kihloihin... Sitten rupes miestä vaan ahditaa. Ero tuli, eikä mulla ollut ennen tapahtunutta mitään tietoa asiasta... Vakuutteli vielä viimeiseen päivään asti rakastavansa mua.... Tämä kaikki kuulemma vaan sitä varten ettei muhun sattuisi.. Sanoi myös samalla lailla, että ei pidä mahdottomana että joskus vielä palattais yhteen! Toi on kyllä mielestäni vaan epäreilua toista kohtaan! Haluaa erota, mutta jättää toisen ikäänkuin roikkumaan siihen toivoon että vielä joskus palataan yhteen! Itse yritän nyt vaan päästä koko tyypistä yli, eihän mulla oikeen oo muuta mahdollisuutta, vaikka en itse sitä kyllä millään haluaisi... Jokainen päivä on uusi taistelunsa, etten soittaisi ja itkisi/kinuisi sitä toista takaisin...
Valitettavasti mulla ei ole kovinkaan hyviä selviytymisvinkkejä, sillä oon itekkin vielä aika palasina... Halusin vaan kertoa että kohtalontovereita on!
Samanlaiset tunteet on myös... Kun ei haluaisi luovuttaa kun suhde oli vielä hänenkin mielestään tosi hyvä ja tykätään samoista asioista ja nauretaan paljon yhdessä... Olin vielä niin onnellinen, enkä yhtään tajunnut että toisesta voi tuntua niin ahdistavalta. On tosi hankalaa keksiä mitä nyt tekisi kun haluan hänet takaisin, mutta tuntuu että jos sitä häneltä ruikutan niin se ei ainakaan auta vaan ajaa toisen vaan kauemmas. Pitäisi vaan päästää irti ja mennä elämässä eteenpäin...
Mitenköhän tuo kaverina olo.. kannattaako pysyä ystävänä ja yrittää "näyttää" miten ihanaa seuraa olen vai onko parempi vain olla mahd vähän tekemisissä muuton jälkeen ja toivoa että toinen alkaa ikävöidä eikä vaan unohda... Kumpi tehokkaammin auttais toista näkemään mitä on heittämässä pois? Koska on vain niin vaikea mieltää että pitäis luovuttaa vaan kaikki ihan yhtäkkiä. Ja kun ei näistä tunteistä kerrottu niin ei voinut ees yrittää ratkoa asioita, vaan heti jätti. Silti edelleen sanoo kuinka olen ihana ja tärkeä eikä halua menettää minua elämästään... :(
En voi uskoa että jollekkin voi käydä just samoin kun mulle! Mullekkaan ei annettu mitään mahdollisuutta yrittää parantaa sitä suhdetta, että sillä toisella olis ollu/tullu parempi olo! Mies ei voinu puhua tunteistaan mitään, mietti asioita vaan päänsä sisällä ja lopulta tukehtu omiin ajatuksiinsa ilmeisesti... Niin sitä on mahoton sanoa että mitä pitäs tehdä, mua ainakin pelkkä kaverina olo satuttaa, enkä usko et pystyn siihen ja toisaalta en usko että se auttaa sitä toista ainakaan takasin tuomaan, koska se selvästikkin tarvii sitä eroa, jotta näkee asiat siitä kulmasta, että mitä se elämä on kun sitä toista ei siinä enää ole... Vaikeetahan se on vaan itelle, että ei koko ajan soittele toiselle... Mun tilaanteessa se vaan pahentaa oloa kun mies ei pysty oikeen vieläkään puhumaan tunteistaan, tai mä en vaan ymmärrä niitä ja ei siis oikeen halua ees puhua... paskaa kun itellään on niin paha olo ja toinen pystyy olee vaan rauhassa ja niin kun ei kiinnostais... Sit haluu vielä ystävyyttä, mutta mulla on vähän eri käsitys ystävyydestä, kun tällänen kohtelu...
Voi olla että myöhemmin palataan yhteen voi olla että ei, sitä kun ei voi tietää... Mutta luulen että suhteen kannalta on kuitenkin parempi että se välimatka oikeesti pidetään ja tarpeeksi pitkä, sillä muuten voi käydä niin että suhde on myöhemmin taas samassa pisteessä... Mulla on omassa perheessänikin esimerkki siitä, kuinka parisuhde palautui vuoden erissäolon jälkeen, silloin tosin molemat halus taukoa... En tiiä toimiiko se sitten tällasessa tilanteessa, missä toinen rakasti viimeiseen asti täysillä...
Joo se on niin hirveen hankalaa olla kun on tottunu olemaan tosi paljon yhteydessä ja jos toinen ei ole kotosalla niin laittaa viestiä ym.. ja nyt pitäis malttaa vain antaa sen olla! Tosi hankalaa..
Kaikista kauheinta kun olikin se että oli ite just ajatellu että oi hitsi kun oon onnekas kun on tuollainen ihana mies ja elämä hymyilee ja yhtäkkiä kaikki revitään pois... Hankaa on kun hän edelleen kertoo että olen ihana ja tärkeä hänelle, aina kun näemme! Ja kun olen sanonut että älä sano jos et tarkoita niin hän sanoo että tottakai tarkoittaa ja että minun täytyy tietää se että olen edelleen hänelle tosi rakas. Mutta se ei poista sitä tosiasiaa että hän on niin ahdistunut kaikesta että suhteen ajatteleminen mitenkään ei ole mahdollista...
Täytyy vain jatkaa elämää ja ajatella että tulee sitten uudelleen tilaisuus jos on tullakseen... Se on vain niin vaikea luopua! Tuntuu että hän oli minulle juuri sellainen mitä olin aina etsinyt... En voi kuvitellakkaan ketään toista, kaipaan vain häntä. Ja se näyttää hänelle niin helpolta! Itse kun on itkenyt ja ihan rikki niin hän vain menee kavereidensa kanssa hymyssä suin ja sanoo että tämä ero ja erilleen muuttaminen tekee vain meille molemmille hyvää.
En tiedä yhtään mitä teen tuon ystävänä pysymisen kanssa. En yhtään. Hän jo suunnittelee kuinka voimme ystävinä käydä sitten syömässä ja katsoa toisen luona elokuvia ym. kunhan molemmilla on oma asunto ja päästään tästä kaikesta muuttohässäkästä... Mutta pelkään että jos annan itsestäni paljon ystävänä, ei hänelle tule tarvetta saada minua tyttöystävänä takaisin.
Kumpa vaan näkis jotenkin tulevaisuuteen että haikailenko turhaan! Kun ei siitä ota selvää yhtään, kun se kuitenkin sanoo edelleen että olen tärkeä ja ihana ja antaa toivoa.. mutta on selvästi itsekin niin solmussa tunteidensa kanssa että ei voi suhteesta edes puhua! En vain ole koskaan ollut tällaisessa tilanteessa enkä tunne ketään joka olisi ollut, niin en yhtään tiedä että onko vielä mahdollisuuksia vai ei... Kun lähinnä kyse on siitä että toinen haluaa vielä elämässään elää vapaana ilman parisuhteen velvollisuuksia ja tutustua itseensä ym. Edellisestäkin suhteestaan hän hyppäsi suoraan kanssani suhteeseen kun ihastui niin vahvasti... Sekin varmasti vaikuttaa että ei saanut kunnolla käsitellä sitä ja olla yksin ja selvittää mitä elämältään haluaa ja tässä sitä nyt sitten ollaan.. :(
Täällä täsmälleen sama tilanne, paitsi että ikää on jo kolmekymppiä. Mies halusi eron, kohloissammekin olimme, 4 vuotta yhteistä elämää takana. Hänenkin tarvitsee itsenäistyä, koska ei myöskään ole aunut yksin. Hänkin sanoo, ettei mikään muutu, asumme vain erillämme. Mutta tottakai muuttuu, miljoona asiaa!!! Viikonloppuna muutan pois yhteisestä kodistamme ja tuntuu siltä, että en saa henkeä, mitä lähemmäs lauantai tulee.
Ymmärrän aiempia...kyllä tämä vaan niin hirveää on, että en itsekään osaa antaa neuvoja. Minullakin on sellainen tunne, ettei mies yrittänyt tarpeeksi, vaan menofiilis vei. Naimisiin piti mennä ym. mutta tässä sitä ollaan. Jälleen kerran siinä tilanteessa, etten ole kenellekään se elämän tärkein ihminen ja yksin vaan pitää porskuttaa eteenpäin. Minullekin mies sanoo näkevänsä jopa ihan mahdollisena sen, että palaamme yhteen ja tottahan se on, kukapa elämästä tietää.
Sen verran olen itse pähkäillyt, että suostun kyllä miestäni tapaamaan. MUTTA: jos alkaa käymään niin, että hän vain soittaa silloin kun on ikävä ja minun pitäisi ottaa vastaan ja näin ei koskaan tapahdu toisinpäin (jos mies vaikka aina onkin menossa kavereiden kanssa kun minulla ikävä tulee) niin sitten se ei ole reilua. En ala kenekään hyväksikäyttötapaukseksi, vaikka saisinkin siitä itse hetkellisen onnen. Kyllä sen pitää niin mennä, että jos päätetään tapailla, niin sitten tapaillaan niin, että kumpaakin kuunnellaan,eikä niin, että koko touhu menee yksipuoliseksi. Silloinhan mies ikäänkuin saa parhaat päältä kaikesta; vapauden silloin kun haluaa ja hellyyttä silloin se hänelle sopii. Ja kysynpä vaan, kuka mies sellaisesta tilanteesta haluaa palata enää vanhaan, missä "ahdisti" ja muuta vastaavaa. Mielestäni tuollainen ei ole kuin karhunpalveluksen tekemistä, ei muuta. JOS homma alkaa mennä niinkin päin, että minäkin saan seuraa ja minunkin puheluihin vastaillaan, niin sitten voi toki antaakin periksi jonkin verran. Loppujen lopuksi kyse on kuitenkin siitä, että kuinka antaa toisen itseään kohdella eron jälkeen ja siitä, kuinka paljon kunnioittaa itseään, jotta osaa ymmärtää vaatia kunnioitusta myös toiselta.
Mun piti painaa plussaa tälle viestille, näppäsin väärin...
Toi on vaan niin totta, että pitää itseään kunnioittaa ja rakastaa sen verran, ettei lähde tieten tahtoen toisen "tallottavaksi".
Ei luoja, minulla ihan sama tilanne! Tai meillä oli mukana myös riitoja paljon jotka oli osasyy eroon mutta riidat johtui siitä kun miestä ahdisti suhteemme eikä ollut enää tunteita varma ja sitten minä tinkasin ja jankasin tunteita ja tulevaisuutta joten mies ahdistui lopullisesti ja otti eron. Miten sitä nyt sitten kuuluu jatkaa? varsinkin kun mies sanoo ettei ikinä voit tietää josko palaisimme yhteen. Eniten mua pelottaa se, että nuorena (23v) ja komeana miehenä hän iskee baarista naisia ja ihastuu toiseen. Yhden illan jutut hyväksyn ja nielen, ja pakkokin kun koska ei olla enää yhdessä, mutta pelkään että jostain panosta tulee hänelle enemmän kuin pano ja silloin exä unohtuu. Kk erosta ja tuskaa on ollut. Melkein joka päivä edelleen ollan yhteydessä, lähinnä tekstiviestejä. Mies lähettelee aina joskus että mitä mulle kuuluu ja loppupeleossä se menee tappeluksi kun alan jankaamaan hänletä että haluaako vielä nähdä ja yrittää tähän hän aina vastaa "en tiedä, tarviin etäisyyttä, kavereita voidaan olla ainakin aluksi" Tosi ahdistavaa mullekkin. Jättäisi sitten kokonaan niiin olisi itselläkin helpompaa kun ei elättelisi toiveita :/ Alkaa vaan näyttää siltä että vaikka mies antaa toivoa ja ei ole itsekkään varma niin ei tästä mitään enää tule. Mies on jatkuvasti kavereiden kanssa ja juhlii ja on sanonuy suoraankin mulle että ei juurikaan mua ikävöi, että elämä on hyvä näinkin. Hän on kai itsekkin sen verran pelkuri ettei kehtaa myöntää itselleen eikä minulle sitä että loppu tuli. Olen ehkä hänelle joku vara, että jos ei löydy ketään muuta. En tiedä, tekisin edelleen mitä vain että mies tulisi mun luokse ihan itse, ilman mun painostusta ja voitais olla taas yhdessä :s
Oho, tulipa paljon kirjotusvirheitä kun kiireellä väsäsin. Anteeksi niistä. Sen vielä lisään että itse olen haastavimmaksi kokenut juuri tämän miten olla ottamatta yhteyttä. Sitä kun on totuttu siihen että monta puhelua ja monia kymmeniä viestejä vaihdetaan niin miten yhtäkkiä olla ilman mitään. Siinä olenkin onnistunut huonosti ja ollaan paljon oltu yhteydessä. Mutta niinkuin sanoin jo aikasemmassa viestissä niin myös mies ottaa minuun yhteyttä ja haluaa kuulemma jutella kanssani sillointällöin mutta ei niin usein ja paljon tekstiviestejä kuin ennen EIKÄ kuulemma silloin kun on kavereiden kanssa. Sekin on vähän alistavaa kun hän aina päättää koska puhutaan. Ja aina kaikki illat ja vkl on aika hiljasta kun hän ei sillon tekstaa kun nauttii elämästään. Tietenkin la yö ja su aamu on aina tosi hiljasta, liekkö joku baarivosu aina kylässä niin ei ehdi exälle kirjottaa. Sunnuntaina iltapäivällä tuleekin sitten jo "mitä teet?:)" tai vastaavaa.. huh ota tuosta sitten selvää.
Kuulkaas nyt: älkää suostuko tuohon löysässä hirressä roikkumiseen "eihän koskaan tiedä jos palaisimme yhteen" ja sitä myötä yhteyden pitoon. Koskaan ei tiedä, mut nyt on tärkeää lopettaa kaikki yhteydenpito exiin, että pääsee kunnolla eroon ja eteen päin. JRoikkumaan ei pidä jäädä! Jos exälle tulee ikävä ja tahtoo oikeasti uudestaan yrittää, ottakoon sitten yhteyttä. Älkää elätelkö toivoa: se voi olla turha. Elätelkää itseänne, itsenäistä elämää ja uusia suhteita, mahdollisuus suhteesta entiseen ei ole pois suljettu, ennen kuin jommalla kummalla on selkeä sitoumus.
Aivan samaa mieltä sun kanssasi N47. Ei pidä jäädä tuleen makaamaan.
Alkuvaihe erossa on kyllä yhtä helvetintuskaa mutta vaikka tunti kerrallaan eteenpäin mennään. Hyvä että tänne voi kirjottaa ja purkaa tuntemuksiaan kun ei aina ystävätkään jaksa ymmärtää tai kuunnella. Täältä löytyy vertaistukea.
Ite tein silleen pahimmassa vaiheessa jossa puhelin oli kuin 2 päinen hirviö... ootat soittoa , viestiä, mitä hyvänsä...
Kirjottelin tekstiviestejä ja tallensin ne luonnoksiin. Seuraavana päivänä luin niitä ja poistelin sitä mukaa. Vähä niinkun päiväkirja puhelimen muodossa. Auttoi edes vähän.
Kyllä siitä kännykästä vierottuu pikkuhiljaa.
Mutta- ei pidä jäädä reserviin edes ystävyyden toivossa. Aika törkeetä käytöstä mieheltäkin jos luulee että takaportti jätetään auki ja toisen haavoja voi käydä repimässä auki sillon kun itsestä siltä tuntuu. En suostuisi ensi alkuun edes ystävyyteen, kenties sitten vasta kun tuntee olevansa siihen riittävän vahva.
Nyt sitten kannattaa vahvistaa itseänsä. Vaikka alussa tuntuu siltä että koko maailma oisi hylännyt sut tän miehen myötä niin joka hetki mennään parempaan päin. Kun ne syvimmät ojat on sitten ryömitty läpi niin vähin erin oma itsetunto alkaa nostaa päätään.
Ihan käytännön konsteja: sano itsellesi reippaasti joka aamu, ihan ääneen HYVÄÄ HUOMENTA KAUNIS LYYLI !
Naurat ihan väkisellä itsellesi. (varsinkin jos oot peilin edessä)
Mun pikkuveli tallensi puhelimen tervehdystekstin päivää ihana dooris, toimii samalla tavalla...
Pue päällesi ainakin ne semihienot kuteet, riippuen tietysti minne matkasi suuntaat... verkkarilinjalla masentuu vaan vielä enempi.
Käy kampaajalla tai mikä vielä parempaa, jos on semmoisia ystäviä jotka taitaa hiustenlaiton niin pyydä käymään. Pikkukonsti itsensä piristämiseen. Pysy liikenteessä, älä jää kotiin yksin hautomaan asioita. Huomaat sen että elämää on myös seinien ulkopuolella.
Laita itsellesi superhyvä aamiainen, sillä lähtee huonokin päivä käyntiin. Illalla voit sit palkita itsesi kukkakimpulla, jädellä, viinilasillisella... millä vaan mikä tuottaa iloa.
Jos ei kukaa muu älyä kehua sinua niin tee se itse; ei muuten kukaan muu osaa levittää näitä pyykkejä yhtä hyvin kun minä...
Omasta erosta on reilut 3 kk , sanaakaan en ole miehen kanssa vaihanut tällä välin ja nyt kun ajattelee... ei ois tarvinnutkaan...
Tsemppiä siskot
Ei noin nuorena kannata vielä vakiintua koska sinkkuelämäkin pitää elää ja ihminen itsenäityy vasta 30 vuotiaana ja siitä johtuu juuri erot 30-40 kymppisillä kun ei ole halua kompromisseihin ja oma tahto tulee ja niin edelleen. Monella vielä jos lapsekkin tehty nuorena rupeaa menojalkaa vipottamaan että silleen.
Hän välittää sinusta vielä niin paljon että ei halua satuttaa. Toisaalta hän on myös itsekäs, koska tietää että jos sinuun sattuu, häneenkin sattuu, eikä hän siksi halua erota, ennenkuin on aivan pakko.
Pelkkä keskusteleminen aiheesta luo painetta suhteeseen, eikä se välttämättä tunnu enää sen jälkeen hyvältä, vaikka asioihin saataisiinkin jotain ratkaisuja. Näin kävi itselläni kolmannen vastaavan keskustelunkin jälkeen, ja nyt suunnittelen eroa avovaimostani tosissani.
Vaikka tästä on keskusteltu monesti, tunnen silti että ero on kokonaan minun syyni, ja tulen saamaan siitä paskaa niskaan pitkän aikaan. Tämänkaltaiset ajatukset eivät kuitenkaan saisi vaikuttaa, sillä olen varma että eroaminen on parempi vaihtoehto kuin se että pysyn valheellisessa suhteessa vain siksi koska en halua satuttaa toista.
Täälläkin yksi tuoreen eron kanssa painiva. Kolmatta päivää itken, tuntuu aivan järjettömän pahalta. Reilun puolitoista vuotta seurustelin ihanan miehen kanssa, oli uskomattoman hyvä olla. Ei varsinaisesti riidelty ikinä, jotain pientä oli joskus, mutta jostain syystä mies otti kaikenlaiset pienetkin jutut raskaammin ja sanoi, että ne jäivät ahdistamaan. Koko kesä meni vähän puolivaloilla, sanoi kuitenkin haluavansa olla yhdessä. Nyt sitten ero tuli, kun hän sanoi olevansa niin ahdistunut, että on pakko saada olla yksin.
Olo on ihan turta, tuossa miehessä oli kaikki kohdallaan - kouluttautunut, fiksu, hyvännäköinen, urheilullinen, hauska...Kiinnostuksenaiheetkin olivat pitkälti samoja. Ainoa oikeasti huono puoli oli tuo typerien asioiden turha vatvominen - keskusteltiin asiat kyllä aina läpi, mutta ilmeisesti se ei sitten hänellä riittänyt.
Mitään lupauksia mistään yhteenpalaamisesta ei annettu, enkä ole ottanut yhteyttä, vaikka hän sanoi, että jos haluan jutella, niin saa. En vain pysty. Olisin ollut valmis jakamaan koko elämäni tuon miehen kanssa, vaikka olen ollut sitoutumiskammoinen jo pitkään. Nyt vain ahdistaa ja pelottaa. Kaikkein eniten pelkään tutustumista kehenkään muuhun, se ahdistaa niin ettei mitään määrää.