Olemme nyt seurustelleet kohta 5 v. Alkusuhde meni taivaissa,unelmapilvien päällä leijuen,oisko johtunu siitäkin,että mies oli intissä ja ei pahemmin nähty.. Kesä tuli ja yhteen muutettiin,pian sain tietää odottavani esikoistamme.
Ja kaikki alkoi.. Mies rupesi vaatimaan mitä sain tehdä mitä en ja kaiken mitä hän miulta "kielsi" itse kyllä teki. Mies rupesi keskittymään töihinsä ja jäin yksin,yksin raskauden,yksin läheisyyden kaivaten. Mies kävi töissä ja hyppi ulkona ystäviensä kanssa kun minä kotona rauhassa lepäsin ja odottelin miestä kotiin. Tulihan hän ja jos satuin olemaan närkästynyt, mies suuttu ja tavarat meni rikki,toisinaan myös kävi minuun kiinni. Kaikki anteeksi annoin,vaikka olin luvannut itselleni,ettei kukaan enää käy kimppuuni,ei henkisesti,et fyysisesti,mut rakkaus on sokea. Ensimmäinen syntyi ja jäin yksin kotiin hoitamaan lasta ja kotia. Nukuimme vauvan kanssa jopa eri huoneissa,et mies saa nukuttuu töihin rauhassa.. Niin se aika kului,mies kävi töissä minä kotona vauvan ja kotiaskareet hoisin ja töistä tultuaan mies pelasi..
Jossain vaiheessa ystäväni käski mennä lääkärille juttelemaan.. en ollut oma itseni..Jonnekkin se iloinen,elämänhaluinen tytteli oli hävinny..Miiusta oli tullu robotti.Joka vaan yritti selvitä päivistä eteenpäin.. Baby blues miulla oli tullut ja se paheni.. Purin pahaa oloani mieheen kiukutteluna ja mies takas henkisesti vittuiluna.. Töihin päästyäni tilanne hieman helpotti,mut suhteessamme käytiin valtataistelua. Mies panosti yhä töihinsä ja minä kävin töissä samalla hoitaen kodin yms.. Mutta se ei riittänyt miehelle. Aina löyty jotain mitä en osannut tehdä ja jos mää pyysin jotain,nalkutin... Nalkutin,mikää ei kelvannu miulle,hän on väsyny pitkän työpäivän päätteeks yms.. Sit tuli herralle halu päästä opiskelemaan. Ja niin hän sit varasi paikan valmennukseen. Samaan aikaan miulla epäiltiin rintasyöpää.. Mistä en kertonu,ettei paska lisääntyis.
Toinen lapsemme ilmoitti tulostaan ja niin sama rumba alkoi. Mies panosti työhönsä,itseensä. Minä kotiin,lapseen ja nyt omaan hyvinvointiin,raskaus ei ollut helppo ja jäin ennenaikasesti sairaslomalle. Mies ei pyyntöjä kuunnellu,jos pyysin veisitkö lasta ulos ym. vastaus oli "olen väsynyt,vie itse". Toinen lapsemme syntyi ja mies aloitti valmennuksen. Jäin yksin kahden lapsen kanssa kun mies keskittyi itseensä. Ainut mitä meillä enään oli yhteistä,seksi. Mitä oli vähintään 3xviikossa koko meiän seurustelun ajan. pois lukien raskausajat,jolloin saattoi olla 2viiikon tauko.
Syöpätulos oli negatiivinen ja mies sen kuultuaan ei olkapäitään hetkauttanut.. Rakastan tuota ihmistä,mut en saa häneltä mitään,tuntuu kuin eläisin toisen ihmisen elämää,toisen haluamaa elämää.. Valmennus meni ja Pääsykokeet tuli. Sen verran hyvin meni,et mies pääs sinne minne halus,mut mää ilmoitin,et se on täs...
Ja tämä askel se on kaikken vaikein,teenkö oikein? Rakastan sitä ihmistä,haluan lapsille yhtenäisen perheen. Mut jos palaan,tuntuu et menetän elämääni,en pääse elämään.. Lasten takia on pakko jaksaa... 1kk olemme erossa olleet.. Mietin silti koko ajan,teinkö oikein ja mitä jos... Miten ihmiset selviäää erosta? Ja kyllä,mieheni on narsistinen. Tiedän,jos en nyt lähde,en koskaa lähde...
Ja kaikki alkoi.. Mies rupesi vaatimaan mitä sain tehdä mitä en ja kaiken mitä hän miulta "kielsi" itse kyllä teki. Mies rupesi keskittymään töihinsä ja jäin yksin,yksin raskauden,yksin läheisyyden kaivaten. Mies kävi töissä ja hyppi ulkona ystäviensä kanssa kun minä kotona rauhassa lepäsin ja odottelin miestä kotiin. Tulihan hän ja jos satuin olemaan närkästynyt, mies suuttu ja tavarat meni rikki,toisinaan myös kävi minuun kiinni. Kaikki anteeksi annoin,vaikka olin luvannut itselleni,ettei kukaan enää käy kimppuuni,ei henkisesti,et fyysisesti,mut rakkaus on sokea. Ensimmäinen syntyi ja jäin yksin kotiin hoitamaan lasta ja kotia. Nukuimme vauvan kanssa jopa eri huoneissa,et mies saa nukuttuu töihin rauhassa.. Niin se aika kului,mies kävi töissä minä kotona vauvan ja kotiaskareet hoisin ja töistä tultuaan mies pelasi..
Jossain vaiheessa ystäväni käski mennä lääkärille juttelemaan.. en ollut oma itseni..Jonnekkin se iloinen,elämänhaluinen tytteli oli hävinny..Miiusta oli tullu robotti.Joka vaan yritti selvitä päivistä eteenpäin.. Baby blues miulla oli tullut ja se paheni.. Purin pahaa oloani mieheen kiukutteluna ja mies takas henkisesti vittuiluna.. Töihin päästyäni tilanne hieman helpotti,mut suhteessamme käytiin valtataistelua. Mies panosti yhä töihinsä ja minä kävin töissä samalla hoitaen kodin yms.. Mutta se ei riittänyt miehelle. Aina löyty jotain mitä en osannut tehdä ja jos mää pyysin jotain,nalkutin... Nalkutin,mikää ei kelvannu miulle,hän on väsyny pitkän työpäivän päätteeks yms.. Sit tuli herralle halu päästä opiskelemaan. Ja niin hän sit varasi paikan valmennukseen. Samaan aikaan miulla epäiltiin rintasyöpää.. Mistä en kertonu,ettei paska lisääntyis.
Toinen lapsemme ilmoitti tulostaan ja niin sama rumba alkoi. Mies panosti työhönsä,itseensä. Minä kotiin,lapseen ja nyt omaan hyvinvointiin,raskaus ei ollut helppo ja jäin ennenaikasesti sairaslomalle. Mies ei pyyntöjä kuunnellu,jos pyysin veisitkö lasta ulos ym. vastaus oli "olen väsynyt,vie itse". Toinen lapsemme syntyi ja mies aloitti valmennuksen. Jäin yksin kahden lapsen kanssa kun mies keskittyi itseensä. Ainut mitä meillä enään oli yhteistä,seksi. Mitä oli vähintään 3xviikossa koko meiän seurustelun ajan. pois lukien raskausajat,jolloin saattoi olla 2viiikon tauko.
Syöpätulos oli negatiivinen ja mies sen kuultuaan ei olkapäitään hetkauttanut.. Rakastan tuota ihmistä,mut en saa häneltä mitään,tuntuu kuin eläisin toisen ihmisen elämää,toisen haluamaa elämää.. Valmennus meni ja Pääsykokeet tuli. Sen verran hyvin meni,et mies pääs sinne minne halus,mut mää ilmoitin,et se on täs...
Ja tämä askel se on kaikken vaikein,teenkö oikein? Rakastan sitä ihmistä,haluan lapsille yhtenäisen perheen. Mut jos palaan,tuntuu et menetän elämääni,en pääse elämään.. Lasten takia on pakko jaksaa... 1kk olemme erossa olleet.. Mietin silti koko ajan,teinkö oikein ja mitä jos... Miten ihmiset selviäää erosta? Ja kyllä,mieheni on narsistinen. Tiedän,jos en nyt lähde,en koskaa lähde...
Vastaukset 3
Vanhimmat
Mun siskolla aivan samanlainen tapaus ja aivan samat sanat tuli sen miehen suusta... Mun sisko kesti sitä paskaa 8 vuotta ja siinä ajassa syntyi 2 lasta. Nyt viime viikolla vihdoinkin kävin muuttamassa systerin lopullisesti pois tämän miehen luolta. Lapsien huoltajuusasiat on vielä kesken, mutta kyllä oli siskoni ilme onnellinen, kun viimeinen muuttokuorma oli viety pois.
"...tuntuu kuin eläisin toisen ihmisen elämää,toisen haluamaa elämää.. " Niinpä, nyt systeri aloitti UUDEN OMAN elämän... kyllä se kannattaa! :o) Voimia!!! :)
Huh, johan oli surullista luettavaa...omat vaikeudet tuntuvat hyvinkin heppoisilta, jos tekstiisi vertaa. Itse olen noin 8 kuukautta eronnut, suhteesta joka kesti vajaat 10 vuotta. Näin jälkikäteen ajateltuna ongelmaksi muodostui vain puhumattomuus ja siitä erilleen ajautuminen.
Miten selvitä erosta? Se onkin sellainen juttu, että jokainen ihminen toipuu omalla tyylillään ja ajallaan. Kukaan ei voi sanoa, että paljonko aikaa pitää antaa, sitä on vaan annettava sen minkä toipuminen ottaa! Neuvoksi voisin antaa, että ole rehellinen itsellesi, tunnusta itsellesi kaikki ne epäkohdat jotka koit suhteessa...käy jokainen asia yksitellen lävitse, eli tee se surutyö huolella alusta-alkaen! Jos päätät jatkaa ilman asioiden prosessointia elämääsi, niin jossain vaiheessa vanhat asiat palaavat mieleesi ja siitä se noidankehä on taas valmiina alkamaan...
Rakastitko oikeasti miestäsi, vai rakastuitko läheisyyden puutteeseen? Minulle tulee ainakin kirjoituksestasi kuva, että olit vain narsistisen ihmisen panopuu, johon hän sai paineensa purkaa. Läheisyyden kaipuu saa tekemään/näkemään uskomattomia asioita, kuten kohdallasi on varmaankin käynyt. Kirjoituksessasi ei ole mitään rakkautta kahden ihmisen välillä, vain sinun kaipuu ja haaveet paremmasta elämästä.
Aikaa se ottaa, saat varautua kuukausien prosessiin...uskallan sanoa näin, koska olet läheisyyttä kaipaava ihminen, kuten minäkin. Itse tosiaan sen 8 kuukautta eronneena tulee vieläkin tosi surullisia päiviä eteen, uskon vaan lujasti että aika parantaa. Yksinolo omien ajatusten kanssa on pahinta, siksi kannattaa yrittää keksiä tekemistä eri muodoissa, joka vaan antaa muutakin ajateltavaa kuin surulliset erotunteet.
Aurinkoa elämääsi :)
Kyllä teit oikein. Voi olla ettei parisuhdeterapiakaan auttaisi jos mies on kovin narsistinen. Surullista että nykyään tuntuu olevan paljon tätä. Se pilaa monen naisen elämää kun mieheen ei saa mitään kontaktiakaan. Jeps.
Aika ja keskustelu ihmisten kanssa.. voisi olla ok. Joskus on parempi yksin kuin sellaisen miehen kanssa ja jos on väkivaltaa (henkistä tai/ja fyysistä). Vaikka nainenhan aina miestä koittaakin ymmärtää. Siinäkin joku raja, vaikkei koskaan rakkaus loppuisi.