Olen 19-v poika, ja ongelmani on tämänhetkinen elämäntilaanteeni. :(
Olen ihmisten mielestä rento, reilu, iloinen, spontaani, viisas, näppärä ja hieman salaperäinen/outo. Olen vahva mielipiteissäni, ja minulla on omia unelmia, eikä toisten unelmia.
Paskuuden alku oli n. puolivuotta sitten kun minulla oli töiden takia lähes viikon mittainen ryyppyputki. Asuin tuolloin äitini luona, ja töissä minulta kohdeltiin huonosti, kiristettiin rahaa, ja samalla naiset ja ne asiat olivat päin arsetta. Sen viikon ryyppäsit ja biletin, sekä unirytmini oli aivan sekaisin. Hankin lopuksi itse apua hankkimalla sairaslomaa, ja osastohoitoa jossa minulla todettiin keskivaikea masennus.
Tämän jälkeen ryhdistäydyin: menin porukoihin, tutkin tulevaisuuden suunnitelmia Äitini rupesi holhoomaan minua (ymmärrettävää), mutta luottamukseni normaaliihmisenä meni. Minulla on todettu Aspergerin-syndrooma 6-vuotiaana, josta olen kuitenkin vakautunut muiden ihmisten perusteella. Olin hakemassa lukioon, josta äiti tuohtui piti minua liian laiskana ja vanhana. Sossun/työkkärin kautta kuulin, että äitini oli yrittänyt ottaa hakemustani pois lukiosta ja tämä halusi minut johonkin ivalidikouluun lähes toiselle puolelle minun nurkista.
En päässyt kumpaakaan paikkaan, joten äiti keksi laittaa minut hoitokotiin joka on 50 km päässä minun nurkista. Olin asiaa jyrkästi vastaan, ja otin hänen kanssaan sanallisesti yhteen. Vastustin ajatusta koska:
- Minä en ole koskaan kärsinyt päihderiippuvuuksista (sauhua olen kokeillut)
- Minä en ole peli- tai nettiaddikti (mitä ne nuoret nyt tekee kun tylsää on)
- Bensaa palaisi ihan ... koska minun on päästävä kotikaupunkiini elämään
- Olen hänen mielestään uusavuton, ja minun tulisi oppia ettei elämä ole bileitä vaan töitä (olen hakenut oppipaikkaa pian 3 vuotta)
- Hoitokotikaupungissa ei ole ketään kaveria pahemmin ja olen ollut nyt yksin (äitini sanoo että minulla ei ole kavereita kotona, ja nyt minä saan aloittaa uuden ja puhtaan elämän)
Äiti sanoi, että minun pitäisi harjoitella siivousta, ruoanlaittoa, pyykinpesua, (yksinkertaisia asioita jotka on pakko elämää varten tehdä). Hän lisäsi vielä, ettemme voisi asua yhdessä, mutta häntä pelottaa myös asua kanssani (ei kestä kritiikkiä). Sitten jouduin oikein poliisien saattamana sinne hoitokotiin, koska olin kuulema uhkaillut äitiäni tavalla, että hän harkitsi lähestymiskieltoa. Tästä minä tiedustelin äitiä, että kuinka hän voi ajatella näin tökerösti? Sitten hän löi luurin korvaan. Kun menin hänen luokseen kysymään minun käteisvarojen perään hän aluksi kielsi kaiken, mutta kun sanoin että missä ovat n. pälle 200€ olevat lahjarahat, hän veti pultit, rupesi itkemään ja ajoi pois kotoansa.
Olen nyt ollut 5 viikkoa yksin, ja henkinen hyvinvointi lähes rappiolla. Olin juuri hakenut kauppikseen (kiva valinta juu), mutta hoitokotini peruutti paikan syyllä etten olisi kypsä opiskelemaan. Lisäksi autonavaimet (omilla rahoilla ostettu Volsu), ja pankkikortti ovat lukkojen takana ja saan ne vain kysymällä ja etenkin hyvällä syyllä. Kävin tässä pari vikkoa sitten kahden kaverini kanssa Tallinnassa, mutta kun jätin ilmoittamatta missä olen, mitä teen, kenen kanssa... tuli huutoa, ja viinakseni otettiin pois, etten vain sortuisi taas. Ja äitini aloitti parin viikon mykkäkoulunkanssani...
Olen yrittänyt taistella oman edunpuolesta turhaan. Olen jo aivan loppu ja pelkään että minusta tulee vain tällainen joku työtön, eläkeläinen, noh jokulainen sellainen.
Eilen olin lapsuudenkavereideni kanssa uimassa järvellä rakkaassa "kotimaassa", ja tokaisimme että tämä on elämää! Eihän tässä vaiheessa pidä uutta pohjaa luoda ;)
Olen ihmisten mielestä rento, reilu, iloinen, spontaani, viisas, näppärä ja hieman salaperäinen/outo. Olen vahva mielipiteissäni, ja minulla on omia unelmia, eikä toisten unelmia.
Paskuuden alku oli n. puolivuotta sitten kun minulla oli töiden takia lähes viikon mittainen ryyppyputki. Asuin tuolloin äitini luona, ja töissä minulta kohdeltiin huonosti, kiristettiin rahaa, ja samalla naiset ja ne asiat olivat päin arsetta. Sen viikon ryyppäsit ja biletin, sekä unirytmini oli aivan sekaisin. Hankin lopuksi itse apua hankkimalla sairaslomaa, ja osastohoitoa jossa minulla todettiin keskivaikea masennus.
Tämän jälkeen ryhdistäydyin: menin porukoihin, tutkin tulevaisuuden suunnitelmia Äitini rupesi holhoomaan minua (ymmärrettävää), mutta luottamukseni normaaliihmisenä meni. Minulla on todettu Aspergerin-syndrooma 6-vuotiaana, josta olen kuitenkin vakautunut muiden ihmisten perusteella. Olin hakemassa lukioon, josta äiti tuohtui piti minua liian laiskana ja vanhana. Sossun/työkkärin kautta kuulin, että äitini oli yrittänyt ottaa hakemustani pois lukiosta ja tämä halusi minut johonkin ivalidikouluun lähes toiselle puolelle minun nurkista.
En päässyt kumpaakaan paikkaan, joten äiti keksi laittaa minut hoitokotiin joka on 50 km päässä minun nurkista. Olin asiaa jyrkästi vastaan, ja otin hänen kanssaan sanallisesti yhteen. Vastustin ajatusta koska:
- Minä en ole koskaan kärsinyt päihderiippuvuuksista (sauhua olen kokeillut)
- Minä en ole peli- tai nettiaddikti (mitä ne nuoret nyt tekee kun tylsää on)
- Bensaa palaisi ihan ... koska minun on päästävä kotikaupunkiini elämään
- Olen hänen mielestään uusavuton, ja minun tulisi oppia ettei elämä ole bileitä vaan töitä (olen hakenut oppipaikkaa pian 3 vuotta)
- Hoitokotikaupungissa ei ole ketään kaveria pahemmin ja olen ollut nyt yksin (äitini sanoo että minulla ei ole kavereita kotona, ja nyt minä saan aloittaa uuden ja puhtaan elämän)
Äiti sanoi, että minun pitäisi harjoitella siivousta, ruoanlaittoa, pyykinpesua, (yksinkertaisia asioita jotka on pakko elämää varten tehdä). Hän lisäsi vielä, ettemme voisi asua yhdessä, mutta häntä pelottaa myös asua kanssani (ei kestä kritiikkiä). Sitten jouduin oikein poliisien saattamana sinne hoitokotiin, koska olin kuulema uhkaillut äitiäni tavalla, että hän harkitsi lähestymiskieltoa. Tästä minä tiedustelin äitiä, että kuinka hän voi ajatella näin tökerösti? Sitten hän löi luurin korvaan. Kun menin hänen luokseen kysymään minun käteisvarojen perään hän aluksi kielsi kaiken, mutta kun sanoin että missä ovat n. pälle 200€ olevat lahjarahat, hän veti pultit, rupesi itkemään ja ajoi pois kotoansa.
Olen nyt ollut 5 viikkoa yksin, ja henkinen hyvinvointi lähes rappiolla. Olin juuri hakenut kauppikseen (kiva valinta juu), mutta hoitokotini peruutti paikan syyllä etten olisi kypsä opiskelemaan. Lisäksi autonavaimet (omilla rahoilla ostettu Volsu), ja pankkikortti ovat lukkojen takana ja saan ne vain kysymällä ja etenkin hyvällä syyllä. Kävin tässä pari vikkoa sitten kahden kaverini kanssa Tallinnassa, mutta kun jätin ilmoittamatta missä olen, mitä teen, kenen kanssa... tuli huutoa, ja viinakseni otettiin pois, etten vain sortuisi taas. Ja äitini aloitti parin viikon mykkäkoulunkanssani...
Olen yrittänyt taistella oman edunpuolesta turhaan. Olen jo aivan loppu ja pelkään että minusta tulee vain tällainen joku työtön, eläkeläinen, noh jokulainen sellainen.
Eilen olin lapsuudenkavereideni kanssa uimassa järvellä rakkaassa "kotimaassa", ja tokaisimme että tämä on elämää! Eihän tässä vaiheessa pidä uutta pohjaa luoda ;)
Vastaukset 1
Vanhimmat
Moi vaan,
sanoit että sun alamäki alkoi ryyppyputkesta ja sitte myöhemmin sanoit: "Minä en ole koskaan kärsinyt päihderiippuvuuksista"
Nyt näin vanhana keittiösykolookina sanoisin sulle poika että otahan vastuu omasta elämästä. Äitisi on oikeassa siinä että sun pitäs harjoitella siivousta, ruoanlaittoa, pyykinpesua. Muusta en tiiä enkä sano.
Sulla tuntuu olevan päätä ja tahtoa niin älä kehtaa leikkiä tyhmää vaan tee elämästä elämisen arvoinen. Jätä haihattelu ja ryhdistäydy.
Mukava, hauska, salaperäinen ja vaikka välillä ryyppyseuralainenkin voi olla ihan tavallisen elämänkin keskellä. Välillä tehdään töitä ja rakennetaan omannäköistä elämää ja välillä hullutellaan. Niin me kaikki tehdään. Koitappa löytää nuiden asioiden välille sopiva tasapaino niin oot oman elämäs herra. Opiskele just sitä mitä ise haluat eläkä sitä mitä toiset sanoo. Etkä sää mitenkään sairas oo. Ihan samanlainen nuori ku muutki, välillä vähä hukassa :)
Hankkiudu siitä hoitokodista eroon näyttämällä että susta on johonki.
Oman edun puolustaminen on turhaa. Oma oikeus pitää heille näyttää!, Ei puheita poika vaan näyttöjä!
Näytä niille, näytä kaikille että susta on siihen, normaali elämään!
Näytä että kykenet ja sitten pääset skeidasta eroon ja omille jaloilles.
Jospa sitten kun jalkasi oikeasti kantavat näet myös itse miten eletään.