Miksi olisin enää katkera ja mustasukkainen, tunnistan itsessäni läheisriippuvuuden merkkejä,onneksi tajusin oman tilani ja muutoksen tarpeen ajoissa.
Miksi työntäisin rakastamaani ihmistä kauemmas perättömillä kysymyksillä ja uteiluilla kun voin toivoa toiselle iloa ja onnea elämään, se on myös rakkautta että osaa päästää irti.
Tästä se "paraneminen" alkaa.
Sen verran olen täälä lukenut kun jotkut miehet kirjoittavat naisista jotka ovat riippuvaisia eksistään, eli nämä soittelija, tekstailija ihmiset jotka eivät anna toiselle hetkeäkään rauhaa, kyttäävät toisen menoja ja ihmissuhteita jotka eivät enää heille kuulu. Surullista, mutta ymmärrän näitä naisia pelottavan hyvin.
Elin pitkässä suhteessa miehen kanssa josta oikeasti välitin ja rakastin, niin hänkin minua. Jossain vaiheessa vaan tiet erkanivat niin rajusti että mies päätti tehdä lopun tähän sekoiluun. Suhde ei ollut missään vaiheessa tasapainossa tai normaali, joko olimme jatkuvasti yhdessä, jolloin kaikki kipinä katosi eikä
yhteiselosta saanut enää mitää irti, tai sitten olivat välit jatkuvasti viileät
emmekä nähneet vähään aikaan.
Olin pitkään katkera ja vihainen, suhteen aikana hakkeroiduin silloisen mieheni koneelle ja luin kaikki mahdolliset viestit ja kirjoitukset, soitin monta kertaa
päivässä ja laitoin viestiä, jos mies oli baarissa, haukuin hänet viestillä
lyttyyn miten hän varmaan pettää minua ja kuinka paska hän mielestäni on.
Seuraavana päivänä sai taas pyydellä anteeksi ja vannoa rakkauttaan.
Syytin miestäni pitkään kaikista ongelmistamme ja purin riitojamme ystävilleni
jossa aina muistin vedota miten mies oli aloittanut riidan, tein itsestäni
viattoman pulmusen. Totuus oli kuitenkin ihan toinen, en vain halunnut myöntää
ongelmiani itselleni enkä muille.
Uskon että ihminen pystyy itse parantamaan itsensä jos on tandonvoimaa
ja aikaa.
Tajusin miten inhottava ja riippuvainen olen hänestä ollut, sairaalloisen
mustasukkainen ja omistushaluinen, heikon itsetunnon omaava nuori
nainen, joka ei tiedä itsekään mitä on halunnut.
Kirjoitin tämän varmaan, jotta saisin nämä tuntemukset myös julki, ei enää
piilottelua omassa kolossaan miettien , miksi oma elämä ei toimi.
Olen vasta 18vuotias, mutta tähän ikään mennessä kokenut jo aika vakavia
asioita ja ns:"herätyksiä".
Täytyy oppia rakastamaan itseään , ennen kuin voi rakastaa muita.
Miksi työntäisin rakastamaani ihmistä kauemmas perättömillä kysymyksillä ja uteiluilla kun voin toivoa toiselle iloa ja onnea elämään, se on myös rakkautta että osaa päästää irti.
Tästä se "paraneminen" alkaa.
Sen verran olen täälä lukenut kun jotkut miehet kirjoittavat naisista jotka ovat riippuvaisia eksistään, eli nämä soittelija, tekstailija ihmiset jotka eivät anna toiselle hetkeäkään rauhaa, kyttäävät toisen menoja ja ihmissuhteita jotka eivät enää heille kuulu. Surullista, mutta ymmärrän näitä naisia pelottavan hyvin.
Elin pitkässä suhteessa miehen kanssa josta oikeasti välitin ja rakastin, niin hänkin minua. Jossain vaiheessa vaan tiet erkanivat niin rajusti että mies päätti tehdä lopun tähän sekoiluun. Suhde ei ollut missään vaiheessa tasapainossa tai normaali, joko olimme jatkuvasti yhdessä, jolloin kaikki kipinä katosi eikä
yhteiselosta saanut enää mitää irti, tai sitten olivat välit jatkuvasti viileät
emmekä nähneet vähään aikaan.
Olin pitkään katkera ja vihainen, suhteen aikana hakkeroiduin silloisen mieheni koneelle ja luin kaikki mahdolliset viestit ja kirjoitukset, soitin monta kertaa
päivässä ja laitoin viestiä, jos mies oli baarissa, haukuin hänet viestillä
lyttyyn miten hän varmaan pettää minua ja kuinka paska hän mielestäni on.
Seuraavana päivänä sai taas pyydellä anteeksi ja vannoa rakkauttaan.
Syytin miestäni pitkään kaikista ongelmistamme ja purin riitojamme ystävilleni
jossa aina muistin vedota miten mies oli aloittanut riidan, tein itsestäni
viattoman pulmusen. Totuus oli kuitenkin ihan toinen, en vain halunnut myöntää
ongelmiani itselleni enkä muille.
Uskon että ihminen pystyy itse parantamaan itsensä jos on tandonvoimaa
ja aikaa.
Tajusin miten inhottava ja riippuvainen olen hänestä ollut, sairaalloisen
mustasukkainen ja omistushaluinen, heikon itsetunnon omaava nuori
nainen, joka ei tiedä itsekään mitä on halunnut.
Kirjoitin tämän varmaan, jotta saisin nämä tuntemukset myös julki, ei enää
piilottelua omassa kolossaan miettien , miksi oma elämä ei toimi.
Olen vasta 18vuotias, mutta tähän ikään mennessä kokenut jo aika vakavia
asioita ja ns:"herätyksiä".
Täytyy oppia rakastamaan itseään , ennen kuin voi rakastaa muita.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Provo joltain kyllästyneeltä äijältä, että saa roolin mollata naista muka luvan kanssa.
? nyt meni vähän ohi.