olemme tunteneet avopuolisoni kanssa viisi vuotta jona aikana olemme olleet hyviä ystäviä ja seurustelleet nyt 1,5vuotta. Olemme eläneet saman katon alla 8kk. Olen pikkuhiljaa alkanut elätellä ajatusta kihlautumisesta mutta se tuntuu olevan turha toive. Koko asia on suhteessamme tabu. Jos edes leikkimielisesti puhun kihlauksesta niin mies menee aivan jäätyneeksi/vihaiseksi. Miksi? Onko kyseessä se ettei mieheni halua vielä vakiintua totaalisesti vaikka avopuolisoita ollaan..? Ei kuitenkaan olla enää teini-ikäisiä että vakiintuminen ei olisi liian aikaistakaan. Kenelläkään samoja kokemuksia? Haluaisin saada vinkkejä mistä käytös voisi johtua.
Mies ei halua vakiintua?
Yksin_unelmissa
19973
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 19
Vanhimmat
Mulla ja ukollani on sama "ongelma", mutta toisinpäin.. Reilu neljä vuotta ollaan nyt oltu yhdessä, josta kolme vuotta saman katon alla. Miekkonen haluaisi kovasti mennä kihloinin kanssani, mutta minä en. Ajatuskin ahdistaa hirveästi. Tuntuu, että _jos_ menemme kihloihin, tää juttu muuttuu jollain tavalla vakavemmaks tai jotain. Suhteemme toimii kaikin puolin hyvin ja näillä näkymin sinne hautaan asti ollaan yhdessä. Mutta en vaan halua vielä(kään) kihloihin. Kai mä ajattelen niin vanhan aikaisesti, että kihlaus on lupaus avioliitosta ja se ajatus mua ahdistaa. En mä halua ruveta kantaa sormusta sormessani. Mun mielestä tää on ihan hyvä ilmankin.
Toiset tahtoo kantaa merkkiä omasta kullastaan mukana, toiset ei. Ei se sormus mikään kahle ole.
Mä olen ollut kihloissa ja nyt naimisissa. Koskaan en ole pitänyt sormusta eikä pidä miehenikään. Ei sitä ole mikään pakko, vaikka olisi kuinka sitoutunut.
Minä ja mieheni ollaan oltu yhdessä 14 vuotta, emmekä ole kihloissa. Mieheni ei pidä kihlautumista tai naimisiinmenoa tärkeänä asiana, kun kuulemma pärjää näinkin. Minä taas ajattelen asiaa lähinnä juridiselta kannalta eli esim. jos toinen sairastuu vakavasti, me emme ole toisillemme muuta kuin ventovieraita yhteiskunnan silmissä.
Mutta ollaan sitten näin.
Jos ei ole naimisissa niin kaikkiin papereihin ja vakuutusten edunsaajaksi aviopuoliso niin asia on sillä selvä. Eli lähimmäksi omaiseksi avopuoliso ja niin edelleen. Itse miehnä aikoinna kun muutettiin yhteen ja otimme kotivakuutuksen niin samalla kaikkiin auton ja muihinkin vakuutuksiin edensaajaksi avopuoliso koska tiedän tapauksen jossa kihlapari ajoi kolarin ja mies kuoli ja ei oltiu edensaajaa muutettu niin mihestä saatu korvaus meni tämän vanhemmille ja poikansa kihlatulle eivät antaneet mitään vaikka olivat olleet jo yli 5v ja häät suunnitelmissa. Näillä siitä selviää ja jos on lapsi niin avoliitossakin homma helpotuu ja niin edelleen. Kun olette noin kauan olleet niin kanattaisi omaisuudesta tehdä varalta testamentiit jos ei ole yhteisiä lapsia koksa muuten avokin vanhemmat perii jos jotai tapahtuu.
Sitoutumisen pelko on meidän aikana pikemmin sääntö kuin poikkeus. Jompikumpi ei halua sitoutua, tuntee kai, että jää lopuksi ikää kiikkiin. Avoliitosta on tosi helppo lähteä pois, varsinkin jos ei ole lapsia.
Lähiympäristössä on useita pareja, joilla on elämä ihan mallillaan: on talo, autot, työpaikka ja ennen kaikkea 1 -2 lastakin. toinen odottaa avioitumista, tai ainakin kihlautumista, toinen sanoo, että mieluummin lähtee seuraavaan suhteeseen kuin sitoutuu!
Sisareni on säälittävä. Hän on muuttanut pitkin Suomea työpaikasta toiseen miehensä perässä. Heillä on jo kaksi alle 3-vuotiasta lasta. Nyt viimeisen muuton jälkeen (Hki), mies suunnittelee USA:han muuttoa, koska hänellä on sopivasti kysyntää koulutuksensa takia.
Jaa'a, minkäs teet?
Miksi ylipäätään kannattaa mennä naimisiin, kun maailma on avoin ja täynnä yhä parempia mahdollisuuksia.
Voi olla et mies pelkää oman vapauden menettämistä jos sormuksia aletaan sormiin laittamaan. Mies menee paniikkiin ja ei tiedäkkään mitä haluaa elämältä. Sun pitää vaan puhuu sille et ei kihlautuminen tarkoita et pitäis luopuu omasta elämästä tai harrastuksista tai kavereista. joillekkin se voi olla kova paikka kun yhtäkkiä sormuksia jaellaan
Hei! Mulla on melkeinpä sama ongelma.On seurusteltu 2 vuotta ja asuttu oikeestaa 1,5 v yhdessä. Mulle on tullut tunne, että tuossa on tuo mies ja sen kans voisin jakaa loppuelämäni..niin että kihloihin voisi vähitellen mennä. Ja mulla on kyllä arvopohjakin sellainen, että haluaisin senkin takia sitoutua. Enkä halua rakentaa elämääni turhaan jonkun kanssa, jos ei olla valmiita sitoutuun tosissaan. Mutta nii mieheni ei halua sitoutua...minä oon kai ollut jotenkin hankala tms. ja pitäisi olla kai jotenkin niin mahtavaa ennen kuin voitaisiin sitoutua. Meillä menee nyt hyvin ja mieheni on tosi ihana minulle, ollut siis viime aikoina. Mutta mua kuitenkin painaa koko ajan se tunne, että mä olin valmis mutta hän ei ja ettei hän hyväksy mua vaikka minä hyväksyn hänet. Siis en tuota sano ääneen. Ja alkaa tuntua, etten oikeasti tiedä että pitäisikö lähteä vai mitä. Rakastan kyllä miestäni tosi paljon. Ja jotenkin niin ihmeellistä kun ei mieheni ole ollut mikään naisten mies ja minä enemmänkin pyörittänyt useita miehiä...mutta en tiedä. tuntuu vain etten tiedä enää mitä tehdä. jäädä ja odottaa vai lähteä???
Olette seurustelleet 1,5 vuotta ennen saman katon alle muuttamista. Miksi ensinkäänmenit muuttamaan hänen kanssaan yhteen kun tiesit että mies ei halualaillista sitoutumista kanssasi?
Eiko seurusteluaika tarkoita juuri sitä että tuollaiset yksinkertaiset asiat kuten haluaako jakaa loppuelämän toisen kanssa, tule esille?
Tietenkään miesei halua sitoutua ! Miksi hänen tarvitsisikaan: saahan hän nyt jo kaiken haluamansa ilman mitään pitkän tähtäimen suunnittelua tai sitoumusta!
Sinä ole hakemassa avIIIIIIIIIIomiestä jonka kanssa perustaa yhteinen koti ja perhe lapsineen, kenties.
Miehelle riittää ettv hänelläon nainen joka tyydyttää perustarpeet - kun tynpääntyy (mitä hän ilmeisesti jo ajattelee), on vain helppo kasata rojunsa ja poistua kuvioista.Ja hakea uusi nainen - sinunkaltaisia kun vain riittää ja riittää.
He ovat seurustelleet 1,5 v joista 8kk asuneet saman katon alla. Eli seurustelleet 10kk ennen saman katon alle muuttamista.
Sama tilanne, paitsi ettei mies uskaltanut edes muuttaa kanssani asumaan virallisesti. Siis että hyvä olla näin, eikä tilaa halua muuttaa. Kuitenkaan ei voi olla kirjoilla saman katon alla, vaikka muutoin elämmekin kuin avoliitossa.
Näin ollut nyt reilu vuoden, eikä loppua näy. Huoh...
No ootte kyllä ollu tosi vähän aikaa yhdessä kihlautumista ajatellen. Vasta 8kk asunu yhdessä?
Mikä kiire ihmisillä oikein on? Nuo on kuitenkin loppujenlopuksi vielä aika lyhyitä aikoja olla yhdessä. Jotkuthan haluavat vuosikausien varmuuden siitä, että toinen on oikea. Rauhottukaa, ja antakaa aikaa toiselle. Ei se ole huono asia, että haluaa edetä rauhassa. Niinhän sitä sanotaan, että "parempi katsoa kuin katua". Onnenhuumassa toista katsoo helposti vaaleanpunaisten lasien läpi. Vasta kun tuo tunne on ohi, näkee selvemmin onko toinen todella se oikea, ja sovitteko ihan oikeasti toisillenne. Parempi se on odottaa, kun mennä siinä alkuhuumassa vihille!
No, me asuimme viisi vuotta yhdessä mieheni kanssa josta viimeisen vuoden olimme kihloissa. Sitten mies halusi vapautta ja suhde loppui, joten kysymykseksi jää, olisiko kannattanut edes koskaan mennä kihloihin miehen kanssa, jolle se ei koskaan merkinnyt samaa kuin minulle.
Jotkut katsovat 10v. toiset 1kk. Eipä tuo ero aikaa katso. Jotkut vain haluavat vakiintua nopsaan. Eri asia sitten se, josko ollaan eri aaltopituudella tuon vakiintumisen suhteen. Mielestäni se jo kertoo paljon eriparisuudesta.
ihmistä ei opi tuntemaan kuukaudessa. olemme seurustelleet 2,5vuotta, josta 2v asuttu kimpassa ja vieläkin välillä hämmästyy kun tulee uusia piirteitä.
Ei olla kihloissa, eikä tässä mikää hoppu olekaan sinne. sitten joskus. En ota sikaa säkissä.. ;)
10 vuoden päästä on aika avioitua tai sitten ei koskaan. Itse miehnä kihloissa yli 20v ja saman verran avoliitossa ja yksi laps ieikä ole vieläkään tarvetta avioitua koska se ei mitään muuta ja omaisuusa yhdessä hankittu ja maksettu niin ei olemitään merkitystä avioliitolla.
aiai sentään, avioliitolla on merkitystä mikäli jompi kumpi sattuu kuolemaan. Leskeneläkettä ei avopuolisolle makseta, vaikka olisi yhteinen lapsikin. Tämä huomautus vain siksi ettei tätä kukaan yleensä ajattele etukäteen ja tilanne on muutenkin yllättävä ja ikävä.
Minä opin edellisestä avoliitostani, että yhteen ei kannata muuttaa ilman sormusta sormessa ja papin aamenta, jos naimisiin tahtoo. Kun sitten jo asutaan yhdessä eikä ole sitouduttu, niin turha sitä sitoutumista on enää odottaa. Eroon se sitten meilläkin johti...juuri se, että minä halusin sitoutua ja mies ei.