Miten tapasit kumppanisi?

Voin kertoa tilanteita, joista olis voinut tulla alkuja, mutta joista ei tullut.

-Se kymmenen vuotta vanhempi, joka huomioi jonka tapasin tosi nuorena, joka oli uskomaton mies. En tajunnut olevani lapsi, kuvittelin olevani oikein nainenkin kun toinen kohteli upeasti. Sehän löysi pitkän sinkkuuden jälkeen heti itselleen naisen, melkein heti tutustuttuamme.

-Se seuraava, joka sattui samaan kaveripiiriin, kolme vuotta pelaili tunteilla, roikotti, antoi ymmärtää ja vedätti täysin päin näköä, kunnes katosi hiljaisuuteen vikiteltyään ensin parasta kaveriani.

-Se seuraava, jonka tapasin opiskelun kautta, joka olisi ollut heti valmis kaikkeen mahdolliseen, josta ahdistuin, koska itsetunto oli noiden edellisten nollajuttujen jälkeen aivan maassa, enkä edes tajunnut toisen olevan ehkä tosissaan, koska ei tullut mieleenkään edellisen perusteella, koska en tajunnut ihmissuhteista yhtään mitään. Joka lähti myös.

-Seuraava tapaus, jonka kanssa sujui jo tosi mukavasti, kunnes yhtäkkiä alkoi seurustella kauniin anorektisen blondin kanssa.

-Vai seuraava, jonka kanssa oltiin vain kaverit, mitään ei koskaan ollutkaan, mutta joka ei kuitenkaan pitäytynyt kaveruudessa vaan käyttäytyi välillä monen naisen kanssa kuin seurustelisi ja sitten alkoi selvittää kaverivälejään usean naisen kanssa niin, että kenenkään kanssa ei ollut mitään. Naiset kummasteli tätä keskenään ja kaveriuskin väljähtyi. Ja taas mies pyörittää omaa pikku piiriään.

-Vai sekö, joka olisi kiinnostunut, mutta ei voi mitään, koska asuu puolen Suomen takana ja on sitonut elämänsä työpaikkaansa, eikä pysty seurustelemaan siksi.

Jos noin lasketaan sanojasi lainaten, on tuossa mennyt koko nuoruus täysin hukkaan. Alut alkamatta ja loppujen lopuksi luu kädessä. Ikä suunnilleen saman verran kuin sinullakin.

Me tavattiin vuonna 83 ammattikoulussa. Kävin vonkaamassa koulun komeinta kundia ja kundi vastasi että ei ole nyt vielä meidän aika, katellaan myöhemmin.
Kului 25 vuotta kun tavattiin uudestaan paikallisessa ravintolassa. Molemmat eronneita ja lapsia oli yhteensä viisi. Nyt ollaan sit eletty yhdessä avoliitossa ja kaiketi oli oikea aika?
En ajattele että olisi aikaa mennyt hukkaan sillä tosiasiassa meille piti käydä nämä jutut tässä välillä että meistä kasvoi sopivat toisillemme. Mies tiesi tämän jo silloin nuorena kloppina? Ei silloin meistä olisi kuitenkaan paria tullut.

Noh... siitä nyt on aikaa 25 vuotta mut muistan vielä yhä sen kun eilisen.
Olin ekstraamassa pubissa opiskelun lisäksi. Ihan valmiiksi jo
väsyneenä menin avaamaan paikkaa ja koitin saada hanat ja systeemit auki. Töllön kohdalla tuli toppi, se nyt ei vaan auennut.
Sisään alko valua porukkaa ja joku matsi olis ollut töllössä vaan kun ei toimi niin ei.
Sitten mun eteen kävelee nuori mies, sanoo että anna kun katson kaukosäädintä...ahaa.. tästähän on patterit loppu ja samalla juoksi kauppaan hakemaan uudet. Jäi sitten jutustelemaan ja sitten alkoi ilta illan jälkeen tulla milloin kahville, milloin treenioluelle.
Siitä se lähti. Kohtahan sitä jo seurusteltiin, eri paikkakunnilta.
Muutettiin yhteen, mentiin kihloihin ja lopulta naimisiin. Saatiin töitä, opiskeltiin välillä. Saatiin 2 ihanaa lasta (ainakin meidän mielestä ihania). Elämä oli välillä rankkaakin lainojen ja perheen kanssa, varsinkin kun siitä opiskelusta tuli jo lähes kilpailu :o)))

Mutta saatiin kaikki asiat pidettyä reilassa, lapset kasvoi ,opiskeli ja harrasti.

Kunnes.
Kohtalon julma käsi puuttui peliin.
Oli jouluaaton aatto, vanhemman kanssa siivottiin ja nuormepi "isin tyttö" oli aina hällä mukana. Sitten tulee se hätäinen puhelu... äiti nyt on kiire, iskällä on paha kohtaus. Suurinpiirtein lennettiin paikalle vanhemman kanssa mutta Hän oli jo kuollut.
Emme ehtineet sanoa edes jäähyväisiä, todella raju sydänkohtaus vei mennessään.

Nyt meillä on muistot siitä elämästä mikä todella elettiin, valokuvat
ja häävideo, jossa ollaan vielä nuoria, kauniita ja elämä edessä.
Sydäntäsärkevää katsottavaa mutta kohtalo on kirjoitettu tähtiin.

Niin- 45, ja olisi 47.

Tanssilattialla :-)

Ihan tavallisesti baarissa. Mutta mikään muu ei ole tavallista. Reilut 3 vuotta yhteiseloa, arki on juhlaa, mutta ei aina ruusuilla tanssimista. Siitä lähtien kun tavattiin, ollaan oltu pisimmillään 2 vkoa erossa toisistamme ja silloinkin oli linjat kuumana. Toivottavasti tämä ei lopu koskaan.

Tapasin nykyisen puolisoni 13 vuotta sitten ulkomailla. Ensin homma lähti viattomasti sähköpostittelulla, jota jatkui aikansa. Olin kiinnostunut hänen kotimaastaan ja minulle aukesi tilaisuus lähteä sinne opiskelijaharjoitteluun. Tapasimme siellä oleskeluaikanani ja meilikaveruus muuttui ensin ihastukseksi ja sitten rakkaudeksi. Olemme olleet naimisissa nyt yli 10 vuotta ja asuneet kohta viidessä eri maassa; molempien kotimaissa sekä muualla. Asumme tälläkin hetkellä ulkomailla ja olemme pian muuttamassa taas uuteen maahan.

Aah, yläasteella. :) Ollaan 21-vuotiaita, seurusteltu 6 vuotta josta melkein 2 vuotta avoliitossa ja perheen lisäyksestä ollut pikku hiljaa puhetta.

Koiralenkillä, yli 20 vuotta sitten.

Lasteni isän tapasin sairaalan sydänfimlijonossa. Myöhemmin olimme samalla ortopedisellä osastolla ja siitä se lähti. 20 v myöhemmin erosimme.

Elämäni rakkauden tapasin seminaari risteilyllä epänaisellisena ja humalassa aamuyön tunteina ravintoloiden sulkeuduttua. Mutta siinä kyllä kemiat ja sielut kolahti. Tätä kannatti odottaa, vaikka tapaaminen ei niin romanttinen ollutkaan.,

Netistä, täältä Suomi24-treffeiltä. Semmostaki voi näköjään tapahtua.:)

4v yhdessä joista 1v naimisissa.

Minä 26v ja mies 29v.

Suomi24 sokkotreffeillä.

Tapasimme varsin nuorina. Hän on veljeni kanssasamanikäinen ja koulussa tapsivat, tuli käymään meillä. Kerran sitten pojat olivat lähtemässä elokuviin, pyysi minuakin mukaan, minä kysyin isältä luvan. No tämän jälkeen näimme aina silloin tällöin, sitten kerran hän oli järjestänyt ystävini kautta meille sellaisen porukkaillan, muuten ilman mitään päihteitä, kävimme katsomassa erästä luonnon ihmettä. Sitten tapaamisemme lisääntyivät. joskin välillä oli pieni taukokin. Neljä vuotta seurustelimme ja vuoden olimmem kihloissa, kihla-aikana ostimme asunnon josta sitten kuuven vuoden kuluttua rakensimme ok-talon. Ihania ja rakkaudella odotettuja lapsia saimma pitkän odotusajan jälkeen kaksi ja kuuden vuoden ikäerolla.
Asumme edelleen täsä ok-talossa vuosia avioliitossa on 41 vuotta, lapsenlapsiakin neljä.
Elämä on ollut kaiken kaiken aikaa siedettävää, vaikka murheitakin on riittänyt, ajattelen että enemmän kuin keskiverto olisi.
En tiedä muuta kuin, että rakastuimme todella, mutta mielestäni järkevästi, ja on riittänyt tänne saakka ja seksikin pelaa.
Suurin suruni on kuitenkin lapseni hyvin rankka avioero, joka mielestäni on täysin aiheeton, hän vain väsyi tämän päivän ja ennenkaikkea omiin vaatimuksiinsa. Sen surun määrää jonka lapsen tällainen avioero aiheuttaa vanhemmille, ei kukaan toinen voi tietää ennenkuin kokee sen omakohtaisesti. Se valtava huoli omasta lapsesta ja rakkaista lapsenlapsista, sekä aivan ihanasta hänen ex-puolisostaan, sekä kaikista läheiseistä.
Lisäksi perhettämme koettelee sairaus, nimeltä kuulonmenetys aikuisena.
Tähän auttaa pitkä yhteinen taival, sillä jo eleistä pystyy paljon lukemaan, eli paljon on vielä opittavaa ja hyväksyttävää. Ero ei ole näihin ratkaisu se olisi vain pakoon juoksemista. Pako ei kannata, sillä se ei vie ajatuksia pois päästä. Olen kuitenkin saanut melko onnelisten tähtien alla elää, mutta itsekeskisyys on välillä unohdettava ja täytyy antaa tilaa toisillekin.

Samassa työpaikassa :)

Teksti TV:n palstalla.

Leijonien kultajuhlissa viime toukokuussa. Eli ihan hetki sitten mutta olenpa löytänyt puuttuvan puoliskoni

Sängyssä.

ensimmäisen laivalla teininä. suhde kesti vuosia. toiseen entiseen törmäsin kadulla ja viimeisimpään baarissa, mutta se juttu onkin sitten monimutakeisempi eli suhde ei ole ihan vielä virallinen, onko koskaan...

Tapasimme töissä ja aikasemmin olimme työkavereita. Alku meni ihan työkavereina ja sitten kun tämä mies erosi hänen ex-tyttöystävästä niin sitten se alkoi ehdotella että koska mentäis ulos ja pidettäisiin hauskaa. Itse olin sinkkuna ollut jo melkein 1,5 vuotta. No, mutta yhtenä perjantaina olimme lähdössä ystävien kanssa ulos ja silloin sanoi että nyt olen menossa että katsotaan jos jossain näkis. En kuitenkaan suunnitellut että me alettaisiin seurustelemaan ja siihen aikaan olin jo tottunut olemaan sinkku ja tutustumaan uusiin ihmisiin, mutta en kuitenkaan seurustelu mielessä.

Perjantai ilta koitti ja työkaverini soitti mulle että missä olemme ja kerroin missä olemme ja oletin että ei se tule. No, meni vartti niin yhtäkkiä se seisoi mun selän takana ja tuumasi että luulit varmaan että en tulisi =). Tuumasin takas et mulle se olisi ollut ihan sama että tulisitko vaiko et. Ilta jatkui jutellen, tanssien ja eiköhän aamulla työkaveri herännyt minun vierestä. Ja siitä se sitten lähti pikku hiljaa rullailemaan eteenpäin. Tapailimme silloin tällöin ja viikonloput oltiin aina yhdessä ja sitten yhtäikkiä aloimme olemaan kaikki arkipäivätkin yhdessä vaikka olimme samassa töissä. Jäimme myös kiinni pomolle että olemme yhdessä ja pomo tuumasi vaan että työaikana ei hoidella sitten parisuhdetta =). No, nykyään asumme yhdessä ja olemme eri paikoissa töissä ja elämä kuikostaa vieläkin vaikka aikaa on kulunut...

kuntosalilla

Oikeastaan meidän tapaaminen oli kaverini ansiota. Olimme pari vuotta sitten kesällä viettämässä iltaa kaverini kanssa töiden jälkeen grillaamisen merkeissä. Rauha kuitenkin rikkoutui kun läheiseltä niemenkärjeltä alkoi kuulua puhetta ja metelöintiä. Lopulta aloimme huudella porukalle, he huuteli takaisin. Aikamme siinä "juteltiin" ja kaveri ilmoitti meidän menevämme käymää niemenkärjessä. Minä kuitenkin ujona likkana aluksi kieltäydyin, mutta kaverini sain houkuteltua mukaan lähes pakottamalla. Siinä hetki hengailtiin ja lähdettiin kaverin kanssa kotio päi. Seuraavana päivänä sitten tulikin yhteydenotto netin kautta :) siitä eteenpäin lähinnä koneen välityksellä juteltiin, välimatkaa oli kuitenkin jonkin verran ja varmasti ujoudellakin ja muulla oli osansa, mutta nähtiin satunnaisesti kun samoissa piireissä pyörittiin. Pari kuukautta tapaamisesta hän sitten pyysi treffeille, ja tässä sitä nytten sitten ollaan :)

Minä 19, Hän 23

Tapasin nykyisen vaimoni yläkoulussa 2018 syksyllä tai siis oltiin naapuriluokissa, mutta tutustuttiin vasta silloin. Olimme kasilla ja meillä aika moni asia tuntui olevan yhteistä. Alunperin keskustelu lähti käyntiin liikkatunnin jälkeen kun mä avauduin siitä että mua v*tuttaa se kun isäni on opettajana koulussani ja opettaa sitä ainetta joka mulla oli valinnaisena vai mikä se kutsumanimi nyt olikaan (ATK oli aine) ja koska satuin olemaan siinä hyvä niin muut alko aukoa mulle päätä ja väittää että isä suosii mua ja opettaa kaikki asiat mulle kotona etukäteen ja muutenkin kaikki v*ttuilee mulle siitä et isä on opettajana tääl ja esim vieritti joitain toilailuja mun syyksi koska "isä kyllä hoitaa sit kuiville" 😠 tän varmasti melko puuduttavan avautumiseni jälkeen tyttö kertoi ettei hänellekään mitään riemua ole se, että hänen äitinsä on koulun terveydenhoitajana ja sitte hän on saanut kuulla siitä. Kieltämättä mä vain olin iloisesti yllättynyt koska tää eka keskustelu loi selvästi välillemme jonkinlaisen yhteyden jonka pohjalta oli hyvä lähteä rakentamaan syvempää ystävyyttä ja siitä vielä pidemmälle😍

Kaverini (tutun naisen) kautta salilla, siitä se lähti.

Lähdin kaveri pariskunnan mukana tapaamaan sen miehen kaveria. Hän oli myös siellä.
Illan aikana ei pahemmin nöhnyt. Baarista kuitenkin päädyttiin samasn paikkaa jatkoiĺle. Juteltiin illan aikana jotaim mutta lähdin kotiin.
En päässyt kotiini. Koska avaimet olivat ystävälläni. Enkä saanut häntä kiinni. Joten palasin sinne jatkopaikkaa
. Siellä sitten yö juteltiin. Veti pikkuhiljaa kainaloon ja lopulta hän suuteli minua. Seuraava päivä viestitettiin. Ja sitten nähtiin luonani
Siitä asti olitu yhdessä.