Tämäkin kai "ongelma" omalla tavallaan.. Olen tuntenut poikaystäväni jo pitkään ja monenlaisten kuvoiden kautta olemme vihdoin onnellisesti yhdessä. Kaikki on aivan täydellistä, eikä kumpikaan haluaisi olla kenenkään muun kanssa mielummin. Mikä minua vaivaa kun tunnen välillä suurta ahdistusta, siitä että rakastan tätä miestä niin paljon että pelkään hetkeä, jolloin kaikki ihanuus romahtaa. Näen öisin unta, että hän jättää minut toisen takia ym. Mitään uskottomuutta ei todellakaan ole ollut, eikä pelkoa sellaisesta. Tunnen itseni lähes hulluksi välillä! Olen kyllä pitänyt kaiken omana tietonani tai korkeintaan avautunut siitä läheisilleni, sillä en halua ahdistaa toista tällaisella typeryydellä kun tiedän itsekin ettei siinä ole mitään järkeä. Tuntuu, etten pysty tekemään mitään muuta kuin ajattelemaan vain häntä kaiken aikaa.. se on raastavaa. Kun olemme yhdessä kaikki on täydellistä, enkä voisi mitään enempää toivoa. Olemme molemmat onnellisia.
Onko vaan niin vaikeaa antaa mennä täysillä ja lopettaa typerä murehtiminen..enpä ole ennen kokenut tällaista tunnetta, että "rakastaisi liikaa". Hulluutta..Nojuu, vähän hölmö keskustelun aihe mutta kommentit ovat todella tervetulleita :)
Onko vaan niin vaikeaa antaa mennä täysillä ja lopettaa typerä murehtiminen..enpä ole ennen kokenut tällaista tunnetta, että "rakastaisi liikaa". Hulluutta..Nojuu, vähän hölmö keskustelun aihe mutta kommentit ovat todella tervetulleita :)
Vastaukset 16
Vanhimmat
täh!!!oletko mennyt naimisiin siksi että saisit pistää miehesi liekaan,ei ole ihme jos pelkäät että joku nappaa sun miehes ja sitten väität kuinka onnellisia olette,katso miestäsi silmiin ja kysy onko hän onnellinen ja mikä on se pitkään tarkoittava aika jonka olette toisenne tunteneet.Ei onnellinen ihminen ahdistu vaan se ahdistus tulee siitä epävarmuudesta että tuleeko tämä suhde kestämään pitemmänpäälle. Onko sulla huonoja kokemuksi edellisistä suhteista liikaa,jos todella olette...siis myös miehesi onnellisia niin miksi sitten tunnet ahdistusta?,siksikö ettet ole kenenkään muun kanssa ollut onnellinen ja tämä on sulle ihan ennenkokematon tunnetila. Kokemuksesta voin sanoa että itse olen kerran epäillyt että voiko olla totta että olen ansainnut tälläisen onnen jossa menee yli odotusten,pitää vain uskoa siihen eikä epäröidä,kyllä siinä on tietyt riskinsä mutta niinhän se vain menee että mtään ei voita jos ei uskalla pelata.
Missä kohtaa puhutaan naimisissa olosta? En minä vaan nää vaikka miten tavaan.
Kiinnostaisi saada tähän vastauksia. Mä en pysty suhteeseen, jos mies on huono, joku vika niin en kiinnostu. Enkä pysty suhteeseen, jos mies on hyvä, koska mäkin pelkään, että takkiin tulee. Pää on täynnä "ihminen on liian hyvä ollakseen totta" -ajatuksia. Ja jos jostakin ei heti löydy jotakin vikaa, mä saatan ajatella, että näistä paljastuu sitten myöhemmin valtavat luurangot kaapista. Tai että ne on niitä narsisteja tai jotain vastaavaa. Epäonnen onnistun väistämään, mutta onnen kohdalla tulee tuo sama, että noin hyvän menettää varmasti, tulee pettämään tai siitä paljastuu joku hirveä asia, tai minä en yksinkertaisesti riitä noin hyvälle ja kun sille selviää, mitä mä oikeasti olen, se jättää.
Mikä onnessa on niin hirveää? Miksei voi luottaa?
Mitä rakkaampi toinen on, sitä enempi on menetettävää. Ja jos menneisyydessä on suhteita, joissa on saanut takkiinsa tai ei ole kyennyt rakastamaan kunnolla, on tunteesi normi tunteita..ainankin tiettyyn pisteeseen saakka.
Annan sinulle sen neuvon, että anna tyttö palaa! Nauti onnestasi, äläkä pilaa sitä turhalla murehtimisella. olet rakastunut, ja rakastuneena ei toisesta löydäkään niin helposti vikoja. Psykologiassa todetaan, että pelko tuhoaa rakkauden. Se vaikuttaa käytökseesi. Ja tämä hetki vaikuttaa tulevaisuuteen. Ole onnellinen ja nauti, koska tätä ihanaa alkuaikaa ei saa takaisin :)
ollakseen totta vai... Silloin kun ei ole ongelmia, ei ahdista. Voin muistaa ajan jolloin tiedostin olevani hyvin tyytyväinen elämääni, silloin kun oli perhe koossa, kaikki terveitä ja oli kavereita. No sitemmin kaikkihan muuttuu ja onnellisuus on kadonnut ainakin silloin kun omainen kuolee tai kaverit lähtee eri suuntaan tai pahimmassa tapauksessa puukottaa selkään. Sitä enemmän tulisi panostaa luotettavuuteen ja toteuttaa kaikkien unelmia tai riippuu unelmasta... ehhheh. Välillä kun tajuaa kaiken, järki lähtee hetkellisesti päästä ja voi taas ajatella itsekseen. Joskus sitä vihaa, että onpa ikävää olla juuri minä ja joskus ajattelee, että onneksi juuri minä olen juuri minä :DDDD Varmasti tapahtuu muillakin.
Emme ole naimisissa tai edes avoliitossa. En ole yleensä ajatellut, että kaikki voisi johtua edellisistä huonoista suhteista, mutta pakko myöntää että aiemmin ei ole helppoa ollut. Edellinen pitkä suhde sisälsi paljon epävarmuutta..silloinen kumppanini petti minua (sai aina uskoteltua asiat niin ettei mitään ollut tapahtunut) ja lopuksi myönsi rakastavansa toista naista, jonka kanssa päätyi yhteen heti eromme jälkeen. Kai nää kaikki vaikuttaa vaan negatiivisesti vaikka aikaa on kulunut ja ainakin luulin että asiat unohdettu :)
Pelkään siis vaan liikaa, että kaikki menee kuitenkin päin persettä ja minä jään kärsimään..yritän kyllä kaiken aikaa mennä täysillä ja antautua tähän suhteeseen! Olen meinaa itsekin huomannut että oma käytös muuttuu heti kun alkaa liikaa kelailemaan.. Toivottavasti se tästä menee omalla painollaan eteenpäin ja liika murehtiminen loppuu :) MInulla ja muilla!
En jaksanu lukea muiden kommentteja, mut mulla tuli heti yks ongelman ydin mieleen: menettämisen pelko. Kun toista rakastaa ja sattuu pelkäämään kuollakseen, että vielä joku päivä tää kumppani jättää sut, niin sun mieli ajautuu ns. noidankehään ja et enää muuta osaakkaan ajatella kuin sitä, että MITÄ JOS... Suosittelisin sua käymään jonkun ammattiauttajan juttusilla. Tälläset pelot voi nimittäin johtuu esim. jostain menneisyyden traumasta, menetyksestä, hylkäämisestä tai vastaavasta. Itselläni oli nykyisen suhteen alussa melkolailla samanlaisia fiiliksiä kuin sulla. Satuin samoihin aikoihin hakeutumaan terapiaan masennuksen yms. takia, ja siellä sitten sain purettua menneisyyden lukkoja auki ja samalla pääsin vähitellen tästä parisuhde ongelmastakin eroon. Rohkeasti vain apua, jos siltä tuntuu! =)
Mun mielestä ei voi "rakastaa liikaa". Sulla on nyt hylätyksi tulemisen pelko taustalla joka johtuu siitä kun sua on petetty. Pelkäät että menetät sen mitä sulla nyt on. Tuollaisiin tunnetiloihin löytyy menneisyydestä jokin haamu. "Liikaa rakastaminen" - terminähän on ihan järjetön. Menettämisen pelossa etsit toisesta vikoja että voisit hylätä hänet ennen kuin pelkosi toteutuvat.
Kannattaa mennä parisuhdeterapeutille keskustelemaan asiasta että pääset sen yli. Välttämättä itseksesi kelaamalla tuota asiaa et pääse siitä yli.
Näin.
Ja riippumatta siitä vaikka ajattelisikin toisin, on silti parempi rakastaa vähän liikaa kuin liian vähän :) Itse ihmettelen sellaisia ihmisiä joiden 'rakkaus' ei manifestoidu myös sen menettämisen pelkona - mielestäni asioista on vaikea (ellei mahdotonta) todella nauttia tai antaa niille niiden todellista arvoa jos niiden haurautta ei ymmärrä ja pitää niitä itsestäänselvyyksinä.
Tämän jälkeen tietysti pitää sanoa, että se että antaa tuon pelon hallita elämäänsä on aivan yhtä 'sairasta' kuin se, ettei sitä tunne ollenkaan - pitää pystyä luottaa niin toiseen kuin itseensäkin sen verran ettei jokaisen mahdollisen epämiellyttävän tapahtumaketjun tarvitse olettaa tapahtuvan.
Mulla oli kans aluksi pari vuotta tommosta. Pelkäsin menettäväni ihanan miehen jollekki toiselle, näin unia että mies pettää ja oon ihan hajalla. Ja siis mitään syytä ei ollu. Kerroin välillä unista miehelle ja muutenki mun peloista, se aina sano ettei oo vaihtamassa mua kehenkään. Jossain vaiheessa sitte mietin että miksi mä turhaan mietin tommosia ku kaikki on hyvin, ja päätin että jos jotain tapahtuu niin suren sitä sitte, turhaan etukäteen miettiä mitä ehkä voi joskus tapahtua. Oon ajan kans onneksi päässy siitä eroon. Nyt luotan siihen että mies pysyy mun rinnalla, kunhan en mitään ylitsepääsemättömän tyhmää tee. Ja oon onnellinen :)
Tää nyt menee sivuraiteille mutta kyllä voi "rakastaa liikaa"... Näin on käynyt jo parin ent. poikaystävän kanssa, toinen sanoikin suoraan että tykkään hänestä liikaa, että siinä se onkin... (se ongelma). En tiedä onko sitten näillä jokin huono itsetunto vai onko se vain sitä että jos kolahtaa niin sitten todella hullaannun... Ei ole kivaa kuitenkaan tulla jätetyksi. : /
Se sun ns. liikaa rakastaminen johtuu jostain muista syistä kuin siitä että rakastaisit jotenkin liian paljon tai enemmän kuin normaalisti ihmiset rakastaa. Se rakkaus saa sussa aikaiseksi jonkin muun reaktion joka saa sut käyttäytymään jotenkin epänormaalisti ja sitä ei jaksa kukaan katsella.
Yllä olevat kirjotukset saivat minutkin ajattelemaan omaa tilannettani. En koe rakastavani liikaa, mutta jonkinlaista menettämisen pelkoa on. Lause "Menettämisen pelossa etsit toisesta vikoja että voisit hylätä hänet ennen kuin pelkosi toteutuvat." loksahtivat kohdalleen. Ehkä minäkin teen niin? En aiemmin ole ollut mitenkään perusnegatiivinen ihminen, mutta nykyisessä suhteessani tuo on ajatusmalli.. "mitä jos.. entäs sitten... jos kuitenkin kaikki menee pieleen niin mitäs sitten.."
Edellinen suhteeni kaatui kihlattuni pettämiseen, jonka hän kielsi kymmeniä kertoja sitä kysyessäni. Mies muutti yhteisestä omakotitalosta suoraan ko. naisen luo.
Miten ajatusmallia saa muutettua, etten pilaa sillä tulevaa/nykyistä suhdettani?
Älä ole niin omistavainen, olemme täällä vain lainassa toisillamme.
Et uskalla elää vaarallisesti, kun pelkäät menettäväsi kaiken. Nuo ovat läheisriippuvuuden oireita, mutta voin tulkita väärinkin. Et osaa luottaa rakkauteen silloin kun rakkauden kohde ei ole lähelläsi. Olen itsekin kärsinyt siitä, eikä siitä varmaan koskaan kokonaan pääse, mutta tunteen saa hallintaan ja pikkuhilja sitä oppii luottamaan rakkauteen, kun on luotettava kohde. Sinun kannattaa mennä ammattiauttajan juttusille. Yksin noita on veikea setviä.
Perussyy on varmaan se, että sinulla on huono itsetunto. Et uskalla olla oma rento itsesi, koska pelkäät, että se ei riitä. Siksi ylisuoritat koko ajan ja teet kaikkesi, jotta mies ei lähde pettämään. Liikaa rakastaminen on siis takertumista eikä se ole jotain sellaista, että kykenisi tuntemaan jotenkin enemmän ja paremmin kuin muut "tavalliset" ihmiset.
Tuollaisesta takertumisesta saattaa kehittyä läheisriippuvuus ja sairaalloinen mustasukkaisuus. Huomaatko itsessäsi sitä, että jos mies lähtee omien kavereidensa kanssa johonkin, niin ahdistut ja mietit koko ajan, että mitä hän tekee? Jos vastaat rehellisesti myöntävästi, niin kyse on juuri siitä takertumisesta, etkä luota, että mies pysyisi uskollisena ihan vaan siksi, että sinä olet hänelle rakas.
Takertuminen voi olla miehestä ahdistavaa. Jos siihen liittyy myös se, että toimit "palvelijana" ja teet asioita miehen mieliksi (lempiruokia, miehen lempiasentoja seksissä), niin mies kokee ikäväksi, että hänet nostetaan jalustalle palvottavaksi. Varsinkin jos mies on tottunut lapsuudenkodissaan siihen, että hänen omat vanhempansa ovat tasa-arvoisia ja rentoja, niin ei ole ihme, jos miehen ja tyttöystävän suhde on toisenlainen, niin se rasittaa. Kodin pitäisi olla rentoutumispaikka eikä suorittamispaikka, jossa pingotetaan ja vedetään roolia. Mieskin haluaa yleensä tyttöystävästä kumppanin, rakastetun ja ystävän eikä vain palvovaa kotiorjaa.
Tällainen palvominen ja takertuminen alkaa yleensä jossain vaiheessa vuosien päästä ahdistamaan myös naista, kun mies ei ymmärrä olla kiitollinen. Kannattaa huomata, että usein nainen kohtelee miestä siten, kuin hän haluaisi miehen kohtelevan naista!!! Kun mies ei sitten hemmottelekaan ja palvo, niin naiselle tulee selittämätön ahdistuksen tunne.
Lääkkeeksi löytyy siis sitä, että alkaa vahvistamaan itsetuntoaan, juttelee avoimesti vaikeistakin asioista miehen kanssa jne. Kirjastot ovat myös pullollaan parisuhdeoppaita ja psykologian kirjoja, jos ei omin avuin osaa kehittyä ihmisenä haluamaansa suuntaan.