Minustako äidiksi? Olemme avoliitossa, menossa naimisiin (noin vuoden sisään).
Kaikki asiat on päällisin puolin hyvin, mutta käyn psykiatrin juttusilla koska minua vaivaa menneet riidat suhteissa. En ole päässyt yli, kuten mies.
Lisäksi olen aina kärsinyt jonkun verran masennuksesta. En syö enää mitään lääkkeitä, mutta juttelen ammattilaisen kanssa kerran viikossa. Luulen että minulla todellakin on isompi riski synnytyksen jälkeiseen masennukseen.
En ole sosiaalinen, mutta osaan hyvät käytöstavat ja oletan että lapsi niitä noudattaa kun kasvaa jos hänet oikein kasvatetaan. Sukulaisten kanssa en ole väleissä, eikä meillä kummallakaan ole sisaruksia, joten serkkuja lapsi ei saisi.
Pikkuserkkujakaan tuskin näkee. Toivomme kuitenkin että saisi sisaruksen ja ehkä toisenkin joskus. Lastenhoitoon apua en tule saamaan, koska vanhempani suhtautuvat negatiivisesti asiaan ja ovat liian vanhoja. Enkä uskaltaisi antaa lasta sinne hoitoon äitini narsismin ja menneen perheväkivallan takia.
Raha-asiani sotkin, luottotiedot ei kuitenkaan menneet. Nyt velat on lähestulkoon maksettu. Käyn töissä (ei vakituinen, mutta ei määrätty päättymistäkään) ja työllä pystyn itseni elättämään ja säästöön jää lapsen varalle. Työ on kuitenkin vain siivousta. Ajattelin raskauden jälkeen taas hakea koulutustani vastaavaa työtä, vaikka ei nykyisessä työssäkään jatkaminen kauhistuta.
Olenko täysin säälittävä tapaus, josta ei pitäisi koskaan tulla äitiä?
Iältäni olisin lapsen syntyessä 23v.
Kaikki asiat on päällisin puolin hyvin, mutta käyn psykiatrin juttusilla koska minua vaivaa menneet riidat suhteissa. En ole päässyt yli, kuten mies.
Lisäksi olen aina kärsinyt jonkun verran masennuksesta. En syö enää mitään lääkkeitä, mutta juttelen ammattilaisen kanssa kerran viikossa. Luulen että minulla todellakin on isompi riski synnytyksen jälkeiseen masennukseen.
En ole sosiaalinen, mutta osaan hyvät käytöstavat ja oletan että lapsi niitä noudattaa kun kasvaa jos hänet oikein kasvatetaan. Sukulaisten kanssa en ole väleissä, eikä meillä kummallakaan ole sisaruksia, joten serkkuja lapsi ei saisi.
Pikkuserkkujakaan tuskin näkee. Toivomme kuitenkin että saisi sisaruksen ja ehkä toisenkin joskus. Lastenhoitoon apua en tule saamaan, koska vanhempani suhtautuvat negatiivisesti asiaan ja ovat liian vanhoja. Enkä uskaltaisi antaa lasta sinne hoitoon äitini narsismin ja menneen perheväkivallan takia.
Raha-asiani sotkin, luottotiedot ei kuitenkaan menneet. Nyt velat on lähestulkoon maksettu. Käyn töissä (ei vakituinen, mutta ei määrätty päättymistäkään) ja työllä pystyn itseni elättämään ja säästöön jää lapsen varalle. Työ on kuitenkin vain siivousta. Ajattelin raskauden jälkeen taas hakea koulutustani vastaavaa työtä, vaikka ei nykyisessä työssäkään jatkaminen kauhistuta.
Olenko täysin säälittävä tapaus, josta ei pitäisi koskaan tulla äitiä?
Iältäni olisin lapsen syntyessä 23v.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Niin ja olen kärsinyt ns. vauvakuumeesta 19-vuotiaasta asti, mutta olen aina pukannut sen taka-alalle sekä kääntänyt ajatukseni eli "en halua lapsia!" koska en halua satuttaa itseäni ja sotkea päätäni enempää.
Jaaha... jos sinua vaivaa riidat suhteessa mieheen ja olet riidoissa sukulaistesikin kanssa, eikö kannattaisi ensin katsoa peiliin ja miettiä mistä ne riidat tulevat ?
Oletko avoliitossa väärän miehen kanssa vai oletko sinä se, joka onnistuu haastamaan riitaa vaikkei toinen sitä aiheuta ?
Molemmissa tapauksissa, lapsen hankkiminen ei tule vähentämään vaan lisäämään riitoja, suosittelen että mietit näitä tarkkaan ENNEN kuin menet naimisiin miehen kanssa. Missään tapauksessa ei pidä harkita lapsen hankkimista ennenkuin pystyt elämään tasapainoista ja riidatonta elämää miehesi kanssa.
Tehän olette vasta rakastuneita ! Jos nyt tulee noin pahoja riitoja, liittonne on kuin kananlento. Lasta ei kannata tähän tilanteeseen edes harkita.
"Olenko täysin säälittävä tapaus, josta ei pitäisi koskaan tulla äitiä?"
Et varmasti. Mutta etsi itsellesi ensin joko lääkkeet omaan kanssakäymiseesi miehesi kanssa, tai etsi toinen mies joka tulee kanssasi toimeen. Sitten vasta palaa lapsikysymykseen.
Sukulaiset karttelee äitiäni tuon narsismin vuoksi ja isäni on laittanut omiin sisaruksiinsa aikoinaan välit kokonaan poikki. Luulen että sukulaisilla on vahvat käsitykset minustakin, he eivät päästä minua lähellekään eivätkä koskaan ole yrittäneet etsiä tai ottaa yhteyttä minuun.
Miehen kanssa riidat tulee siitä että loukkaannun niin helposti. Olen tottunut riitelemään lujaa, haen itselleni paniikkia ja paniikin omaista tunnetta ja siksi riidat päättyy siihen että itken voimattomana lattialla, kuten tein kotona perheväkivallan aikana. Se on minulle tuttua. Mennä hysteeriseksi, huutaa ja itkeä.
Tuon takia olen miettinyt myös sitä, että eihän raskaus voi edes kestää loppuun asti vaan keskenmeno on melko varma, koska menen riidellessä aina paniikkiin.
En käyttäisi sanaa vasta rakastuneita. On tullut nähtyä niin paljon huonoja puolia ja riitoja. Ne olisivat tottakai kahta raskaampia lapsen kanssa, jos en opi olemaan menemättä paniikkiin.
Parhaillaan opettelen tuota olemaan menemättä paniikkiin pienistäkin riidoista ja paisuttelematta asioita ammattilaisen luona. Mutta se on vaan niin vaikeaa, kun on tottunut olemaan hakattuna neljän seinän sisällä ja tottunut että vanhempien kanssa huudetaan kurkku suorana ja minua ajetaan takaa kunnes otin turpaani.. Totuus on että pelkään riitoja paljon, koska pelkään saman toistumista. En ole menossa enää perheväkivalta helvettiin, enkä myrkyttyneeseen ilmapiiriin.
Mutta uhria en halua esittää, kun sitä en todellakaan ole.. Päinvastoin, saatan olla jopa pahempi ihminen koskaan kuin ne jotka on minua kohtaan väärin käyttäytyneet.
Lapselle voin olla se tärkein ihminen elämässä, joka pitää hänestä huolta ja on aina hänen puolellaan elämässä tuli mitä tuli, mutta lapsenkin on aikuistuttua valittava minun suhteeni aikooko olla tekemisissä. Kun näkee todellisen luonteen huolehtimisen alta. Hyväksyn ja pystyn ottamaan sen vastaan jos tuleva lapseni ei tahdo minua aikuisena enää tavata.
Lukiessani mitä olet kirjoittanut, on pakko muistuttaa että avioliitossa 5-7 ensimmäistä vuotta on helpompia kuin seuraavat muutamat, ja jos niiden aikana pitää riidellä usein ja kovaa niin sitten on parempi että asiat hoidetaan ensin kuntoon, ja sitten vasta otetaan viaton ja hiljainen kuuntelija siihen mukaan - se lapsi.
Jo ensimmäinen riita missä lapsesi näkee tuollaista käyttäytymistä jota kerroit, on kova shokki hänelle. Hän tosin selviää siitä, muttei se mitenkään hyväksi ole - eikä tervettä.
Kun nyt yli 20v olen aviossa ollut ja nähnyt aika monen lapsen syntyvän perheeseemme tuona aikana, tiedän ettei se ole naiselle mitenkään tunne-elämää rauhoittava kokemus, eikä miehelle mitenkään helppoa myöskään.
Ihan aikuisen oikeasti sanoisin että harkitse nyt vielä, onko tuo mies sinulle oikeanlainen kumppani - tarvitset miehen joka osaa rauhoittaa sinut eikä jatka riitelyä. Sellaisiakin löytyy.
Ja ennenkaikkea muista, että lapselle paras koti on rauhallinen, rakastava ja tasainen ympäristö. Ennenkuin sen olet löytänyt (tavalla tai toisella), ei ole lasten aika.
"osaan hyvät käytöstavat ja oletan että lapsi niitä noudattaa kun kasvaa jos hänet oikein kasvatetaan"
Lapsi on syntymähetkestä saakka yksilö, johon eivät päde mitkään yleistykset. Parempi, kun muodostat kasvatusteoriat sitten, kun tutustut vauvaasi. Jos yrität pakottaa lapsesi johonkin ennakkokäsitykseesi, tulet lyömään päätä seinään.
Ajoittain lapsi ei anna sinun nukkua vuorokausiin. Joskus vauva haluaa maitoa 15 minuutin välein. Ja kun sinä ja puolisosi olette 40 asteen kuumeessa, vauvaa pitää sittenkin hoitaa. Ja kun selkää särkee vauvan kanniskelusta, selkää pitää vain edelleen rääkätä.
Parisuhde joutuu koetukselle, koska vauvaan menee kaikki ylimääräinen energia eikä puolisoa jaksa enää paapoa. Haluttomuus, uskottomuus ja ero ovat enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Älä kuvittele, että sinun suhteesi on turvassa näiltä vaaroilta.
Lykkääpä niitä vauvahaaveita pari vuotta ainakin. Olet aika nuori vielä, ja kuulostaa siltä, että kaipaisit vielä aikaa päästäksesi aikuistumiskriiseistäsi (masentuneisuudestasi ym.) kunnolla yli. Ei sulla mikään kiire ole.
Kyllä sinusta voi tulla hyvä äiti vaikka oliskin vaikeuksia muiden ihmisten kanssa. Suhde lapseen on jotain ihan muuta, siihen liittyy niin voimakas rakkaus ja halu hoivata ja huolehtia, jollaista ei ole muita ihmisiä kohtaan. On se raskasta ja vaativaa, mutta ei ylivoimaista, ellet ole itsekäs narsisti, joka haluaa kaiken itselleen.
On hyvä että ymmärrät itse ongelmasi, ja hermostuva huutava äiti ei todellakaan ole hyväksi lapselle. Mutta koska myönnät ongelmasi itse, on sinulla mahdollisuus päästä siitä myös eroon. Kouluta itseäsi, mene terapiaan, tee kaikkesi että pääsisit loukkaantumisherkkyydestä ja riitaisuudesta eroon. Ihminen todellakin voi muuttua, eikä menneisyyttä tarvitse raahata mukanaan. Päätä itse että muutut, ja hanki siihen apua. Tutkaile itseäsi, myönnä virheesi, etsi uusia tapoja selvittää riidat. ja hillityä käytöstäsi. Puhu tästä puolisosi kanssa.
Älä hanki lasta ennen kuin olet saanut elämäsi tasoittumaan. Nyt vielä tarvitset aikaa omalle kypsymiselle, mutta onhan sinulla aikaa. Ehkäpä muutaman vuoden kuluttua olet jo tasapainoisempi ja jaksat ottaa lapsen elämääsi. Uskon että pystyt siihen
Hieman täytyy huomauttaa, että käyttäytyminen on osittain perinnöllistä, se että sinua on kohdeltu huonosti voi lisätä sitä riskiä että tulet huonosti kohtelemaan myös lastasi, vaikket sitä haluakkaan. Siksi kannattaa ensin hankkia apua, sillä lapsen kanssa hermot kiristyvät useaan otteeseen ja puolustuskyvyttömän vahingoittaminen on helppoa hermostuessa.