Alun alkaen tuli sellainen outo fiilis mieheni äidistä.
(Olen entisteni vanhempien ja sukulaisten kanssa tullut taas hyvin toimeen, vaikkei suhteet olekkaan onnistuneet.)
Nyt minulla on maailman ihanin mies, jota en vaihtaisi koskaan mistään hinnasta mihinkään. Mutta kaupan päälle sain sitten anopin ja suvun johon en niin hyvin sopedukkaan. (Käytännössä hän ei kai vielä ole anoppini mutta niin puhuttelemme)
Kysymykseni kuuluukin, että onko anopista oikeasti pakko tykätä?
Minulla nousee jotenkin karvat pystyyn jo pelkästään jos hän haluaa tulla kylään ja mielumin aina teenkin silloin jotain muuta.
Olemme olleet mieheni kanssa kihloissa ja asuneet saman katon alla kohta 3 vuotta.
Anoppi on hössöttäjä, joka puuttuu kaikkiin asioihin.
Hyvällä tahdolla ehkä, mutta esimerkiksi omassa tapauksessani äitini kuoli kun olin nuori. Olen pärjännyt hyvin omin avuin tähänkin asti elämään ja minusta on tullut vastuuntuntoinen aikuinen.
Hän myös ihmisenä jotenkin ärsyttää minua, en ymmärrä hänen ajatusmaailmaansa ollenkaan. Tai tapaa tehdä asioita tai oikeastaan mitään hänestä ja heti alun alkaenkin pidin häntä vähintäänkin outona.
Olen kuitekin yrittämällä yrittänyt ymmärtää häntä, muttei siitä tule muuta kuin
stressiä ja ahdistusta minulle.
Ja kun alusta alkaen oli se fiilis hänestä, että aistin ettei hän ole ihan vilpitön kanssani tai mitä nyt ikinä olikaan niin emme edes ole alkaneet tutustua niin hyvin toisiimme. (Hän jopa alkuaikoinamme kehoitti miestäni vaihtamaan naista ja sen jälkeen otin todella etäisyyttä. Sanoi sen sitten millä mielellä tahansa se jäi hyvin mieleeni.)
Olen yrittänyt olla avoimin mielin!
Mainitakseni tähän vielä, miehellä on iso suku jotka kaikki ovat toistensa kanssa tekemisissä.
Minulle ainut suku, jonka tiedän on vain lähimmät sukulaiset ja olemmekin oikein läheisissä väleissä. He ovat tärkeitä ihmisiä minulle!
En osaa sukuloida siinä mielessä edes..
Olen kyllä sanonutkin että olen tälläinen vähän "erakko" luonne enkä välitä niin tapaamisista ym. (Minua on ainenkin sanottu ymmärrettävän)
Mutta aina kun on jtn isompia juhlia ollut olen tietysti ollut mieheni kanssa paikalla. :)
Miehessäni on itse asiassa samaa vikaa, hän ei myöskään niin välitä sukuloida, edes oman sukunsa kanssa.
Mieheni äiti kuitenkin yrittää nyt tulla kaikin keinoin juttuun kanssani, kyselee välillä kuulumisia ja pyytelee aina kylään (vaikka harvemmin päädyn paikalle)
Tuntuu vaan että tästä on enää vaikea rakentaa mitään sen läheisempää kun minulla on huono fiilis ja olemme muutenkin niin eri planeetoilta, siis aivan kaiken kanssa.
Mietin vain että olen kyllä aina ollut mukava ja pyrkinyt tulemaan toimeen, mutta onko väärin koittaa vältellä näitä tapaamisia?
Olen ottanut muutenkin elämässä vapaudet olla tekemisissä juuri niiden ihmisten kanssa jotka ovat minulle tärkeitä.
Vaikka joku tähän sanoisi että kaikkien kanssa täytyisi yrittää tulla toimeen vähintään, mutta miksi yrittää jos se tuntuu pahalta ?
Ja en muutenkaan elämässä väkisin yrittäisi tutustua ja tulla toimeen jos ko. ihmisen kanssa ei olisi minkäänlaista yhteistä säveltä tai kemiaa.
Minäkin menen aina sukuloimaan ja tapaamaan perhettäni välillä yksinkin.
Eikä sitä kukaan sen kummemmin ihmettele tai ole pahoillaan kun näin meillä on toimittu aina!
Tosin mieheni viihtyy paremmin minun sukulaisteni kanssa kuin omiensa, joten
sillä erotuksella hän on enempi minun mukanani kuin minä hänen.
Mutta se on valinta kysymys.
(Olen entisteni vanhempien ja sukulaisten kanssa tullut taas hyvin toimeen, vaikkei suhteet olekkaan onnistuneet.)
Nyt minulla on maailman ihanin mies, jota en vaihtaisi koskaan mistään hinnasta mihinkään. Mutta kaupan päälle sain sitten anopin ja suvun johon en niin hyvin sopedukkaan. (Käytännössä hän ei kai vielä ole anoppini mutta niin puhuttelemme)
Kysymykseni kuuluukin, että onko anopista oikeasti pakko tykätä?
Minulla nousee jotenkin karvat pystyyn jo pelkästään jos hän haluaa tulla kylään ja mielumin aina teenkin silloin jotain muuta.
Olemme olleet mieheni kanssa kihloissa ja asuneet saman katon alla kohta 3 vuotta.
Anoppi on hössöttäjä, joka puuttuu kaikkiin asioihin.
Hyvällä tahdolla ehkä, mutta esimerkiksi omassa tapauksessani äitini kuoli kun olin nuori. Olen pärjännyt hyvin omin avuin tähänkin asti elämään ja minusta on tullut vastuuntuntoinen aikuinen.
Hän myös ihmisenä jotenkin ärsyttää minua, en ymmärrä hänen ajatusmaailmaansa ollenkaan. Tai tapaa tehdä asioita tai oikeastaan mitään hänestä ja heti alun alkaenkin pidin häntä vähintäänkin outona.
Olen kuitekin yrittämällä yrittänyt ymmärtää häntä, muttei siitä tule muuta kuin
stressiä ja ahdistusta minulle.
Ja kun alusta alkaen oli se fiilis hänestä, että aistin ettei hän ole ihan vilpitön kanssani tai mitä nyt ikinä olikaan niin emme edes ole alkaneet tutustua niin hyvin toisiimme. (Hän jopa alkuaikoinamme kehoitti miestäni vaihtamaan naista ja sen jälkeen otin todella etäisyyttä. Sanoi sen sitten millä mielellä tahansa se jäi hyvin mieleeni.)
Olen yrittänyt olla avoimin mielin!
Mainitakseni tähän vielä, miehellä on iso suku jotka kaikki ovat toistensa kanssa tekemisissä.
Minulle ainut suku, jonka tiedän on vain lähimmät sukulaiset ja olemmekin oikein läheisissä väleissä. He ovat tärkeitä ihmisiä minulle!
En osaa sukuloida siinä mielessä edes..
Olen kyllä sanonutkin että olen tälläinen vähän "erakko" luonne enkä välitä niin tapaamisista ym. (Minua on ainenkin sanottu ymmärrettävän)
Mutta aina kun on jtn isompia juhlia ollut olen tietysti ollut mieheni kanssa paikalla. :)
Miehessäni on itse asiassa samaa vikaa, hän ei myöskään niin välitä sukuloida, edes oman sukunsa kanssa.
Mieheni äiti kuitenkin yrittää nyt tulla kaikin keinoin juttuun kanssani, kyselee välillä kuulumisia ja pyytelee aina kylään (vaikka harvemmin päädyn paikalle)
Tuntuu vaan että tästä on enää vaikea rakentaa mitään sen läheisempää kun minulla on huono fiilis ja olemme muutenkin niin eri planeetoilta, siis aivan kaiken kanssa.
Mietin vain että olen kyllä aina ollut mukava ja pyrkinyt tulemaan toimeen, mutta onko väärin koittaa vältellä näitä tapaamisia?
Olen ottanut muutenkin elämässä vapaudet olla tekemisissä juuri niiden ihmisten kanssa jotka ovat minulle tärkeitä.
Vaikka joku tähän sanoisi että kaikkien kanssa täytyisi yrittää tulla toimeen vähintään, mutta miksi yrittää jos se tuntuu pahalta ?
Ja en muutenkaan elämässä väkisin yrittäisi tutustua ja tulla toimeen jos ko. ihmisen kanssa ei olisi minkäänlaista yhteistä säveltä tai kemiaa.
Minäkin menen aina sukuloimaan ja tapaamaan perhettäni välillä yksinkin.
Eikä sitä kukaan sen kummemmin ihmettele tai ole pahoillaan kun näin meillä on toimittu aina!
Tosin mieheni viihtyy paremmin minun sukulaisteni kanssa kuin omiensa, joten
sillä erotuksella hän on enempi minun mukanani kuin minä hänen.
Mutta se on valinta kysymys.
Vastaukset 15
Vanhimmat
Jopa olikin lapsellisen itsekästä vuodatusta tämä juttu. Minä minä minä ja minun tunteet,minun haluni, minun tahtoni........
muista viis!!! maailma pyörii minun napani ympärillä!
Kasva aikuiseksi! ja opettele käyttäytymään ihmisten tavoilla!
Ei anopista tarvitse tykätä, mutta toimeen kannattaa tulla. Toimeentulemiseen riittää, että istuu kohteliaan pidättyväisesti vierailuiden aikana sohvalla ja hymyilee. Ja antaa kaiken soljua yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos.
Itselläni on vähän samanlainen tilanne. Kemiat eivät vain kohtaa anopin kanssa. Olen omista asioistaan huolen pitävä itsellinen ihminen, joka oli opiskellut, asunut yksin, ollut töissä ja huoltanut talouttaan ihan itse vuosien ajan ennen kuin pistin hynttyyn yhteen aviopuolisoni kanssa. Ison lapsikatraan vanhimpana olin tottunut siihen, ettei kenelläkään ole aikaa märehtiä minun tekemisiä. Lisäksi kun omien vanhempieni elämä on lähinnä kriisistä kriisiin kulkua niin - suht nuorena olen ottanut etäisyyttä sukulaisiini. Olen päätynyt kulkemaan poikkeavia reittejä elämässäni ja - tekemään ratkaisuni itsellisesti.
Anoppihan on sitten ihan toista maata. Hän ei ole ikinä elänyt yksin eikä hän ole koskaan oppinut olemaan itse, vaikka ikää hänellä on jo päälle kuudenkymmenen. Vaikka anopin vanhemmat ovat olleet kuoleet jo vuosikymmeniä niin - edelleen anopilla on kova äidinkaipuu, mikä sinänsä on ymmärrettävää jos välit ovat olleet hyvät. Mutta anopin äidinkaupuu on lähinnä pohjatonta avuttomuutta. Äiti ei olisi saanut kuolla, koska anoppi olisi vielä tarvinnut äitiään. Menettämisen pelko tekee anopista hössöttävän, ja tunkeilevan. Mikään määrä yhdessä oloa ei ole tarpeeksi eikä mikään yhdessäolon muoto ole tarpeeksi likeinen. Ja sitten kun vihdoin ollaan yhdessä niin anoppi tohottaa ja hössöttää niin että lopulta, joko appi taikka anopin poika - eli mieheni - ärähtää anopille ja ilmapiiri myrkyttyy.
Siinä me sitten istutaan, "onnellinen" perhe yhdessä.
Erään muutoksen myötä, anoppi livautti suustaan, että minussa täytyy olla jotain vikaa, koska en ole kauhean usein tekemisissä vanhempieni kanssa. Vaikka vanhempani ovat mitä ovat, niin sen verran lojaali olen heitä kohtaan etten heidän välisistä ongelmista juorua anopinkaltaiselle ihmiselle, joka ei osaa pitää asioitaan omana tietonaan.
Näen anoppiani harvoin. Tällä hetkellä yritän opetella täysin neutraaliksi anopin suhteen. Itselläni on helpottanut se, etten mieti mitä anoppi minusta ajattelee. Hän on aviopuolisoni äiti, ja hän tulee olemaan osa elämäämme, mutta annan miehen hoitaa kaiken yhteydenpidon äitinsä kanssa.
Siinä ehti ekana joku irvistämään.. lienee anoppihenkilö. Muttamutta, älä väkisin yritä, mieluummin laiha sopu kuin lihava riita. Se on riskinä että väkisintykkäämisen jälkeen tulee se iso riita, mikä pilaa loputkin välit. Hankala tilanne..
Itse myös olen ns erakkotyylinen enkä sukuloi tai kyläile kamalasti. Anoppi koetti puoliväkisin kylään alkuaikoina, milloin meninkin puoliväkisin.. ja näin kävi ettemme sitten enää tapaa lainkaan. On sanonut liikaa kaikea pahaa (=ottakaa ero, pistäkää kantapät vastakkain, jne..jne..jne) Tämä kaikki anteeksi pyytämättä.
Minkä vuoksi anoppisi kehotti poikaansa vaihtamaan naista? Kuulitko sen itse omin korvin? Kertoiko sen sinulle joku, kuka kertoi? Mitä asioita liittyi tuohon kehoitukseen?
Ei liene tarpeen ryhtyä analysoimaan tuollaista seikkaa.
Se on ihan anopin oma asia, miksi hän oli sitä mieltä - jos oli. Aloittajan oma asia on, jos hän ei pidä anopistaan. Aikuisena ihmisenä hänen ei mielestäni pidä alkaa väkisin yrittämään, vaan riittää, että hän pitää anoppiinsa kohteliaat "diplomaattivälit". Miesystävä hoitaa itse omat välinsä äitiinsä, ja aloittaja on asiallisen kohtelias anopilleen.
Ei kenenkään kanssa tarvitse eikä voi väkisin ystävystyä, mutta kohtelias ja ystävällinen voi olla siitä huolimatta kaikille. Ihan varmasti meillä jokaisella on sellaisia sukulaisia tai työtovereita, jotka eivät ole niin mieluisia. Se ei estä varmaankaan aikuisia käyttäytymästä kuten aikuiset - ei siinäkään tapauksessa, että sen toisen käytös ei olisi kovin aikuismaista.
Anoppi ei nyt ole kuka tahansa henkilö, joten se ei mene samalla kaavalla "ei kenenkään kanssa tarvitse ystävystyä..."
Jos suhde jatkuu ja putkahtaa lapsia, niin selvittämättömät välit paisuvat kuin lumipallo ja pian on vyöry liikkeellä.
Ihan kokonaan ei alkup. oma asia ole se, ettei pidä anopistaan. Vastenmielisyys kun heijastuu puolisoon ja muihin sukulaisiin.
Mikä ihmeen brändi on tämä: "mun oma asia on" ja "sun oma asia on"? Ihan kuin elettäisiin jokainen yksinäisellä luodolla, jossa ei tarvitse vuorovaikutteisia suhteita.
Ihminen on yhteisöllinen olio eikä tule toimeen ilman muiden apuja.
Ei tosiaankaan tule!
Minusta olisi hyvä selvittää asia perin pohjin. Anoppikin saa muuttaa mielipidettään. Hänellä voi olla ollut ennakkoluuloja, jotka hän on nyt todennu vääriksi ja yrittää paikata suhdetta. Miniä onkin vetänyt herneet nokkaansa ja päättänyt, että ikinä en anna anteeksi loukkausta.
Olen samaa mieltä aiempien vastaajíen kanssa, ettei sinun todellakaan tarvitse pitää anopistasi ja parempi siis pärjätä edes jotenkuten kuin provosoida ongelmia välillenne.
On myös parempi ymmärtää omat tunteensa kuin väkisin koettaa olla muuta, koska väkisin yrittäminen on kuluttavaa ja turhauttavaa.
Jos annat itsellesi oikeuden olla pitämättä anopistasi, niin anna anopillesi myös oikeus olla se joka hän on. Kerrot hänen ärsyttävän sinua, mutta siinä sinulla onkin haastetta ylittää ärtymyksesi ja kehittää asenteitasi anoppiasi kohtaan. Et ehkä ärtymykseltäsi näe anoppiasi oikeudenmukaisesti ja hänen kyselemisensä voi olla pelkkää hyvätapaisuutta sinua kohtaan, eikä niinkään uteliaisuutta tietää elämästäsi. Et myöskään voi tuomita anoppisi suhdetta mieheesi, koska jos miehesi on kuitenkin itsenäinen ja pärjää ilman äitiään vaikuttaisi anoppi kasvattaneen hänestä sinulle varsin kelpo kaverin.
Muista, että siinä missä sinä muutut vuosien myötä ja alat ymmärtämään elämää toisin kokemuksiesi kautta myös anoppisikin muuttuu. Saatat joskus tulevaisuudessa löytää anopistasi piirteen tai osaamisen alan,joka tuottaa iloa sinunkin elämässäsi. Anna siis välienne kehittyä rauhassa punnertamatta väkisin mitään. Jos nyt koet, että pieni annos anoppia riittää pidä siitä "annoskoosta" kiinni, mutta älä tee ärtymyksestäsi keskeisintä osaa suhteessanne.
Ellei toisesta pidä tipan vertaakaan on hyvin hankalaa pysytellä neutraalina. Siitä huolimatta kannattaa kumminkin näin tehdä sillä orastavaa eripuraa ei kannata alkaa lietsomaan.
teet oikei ottaessasi etäisyyttä ja pysyttelet omalla annoskoollasi. jos anoppisi vaatii enemmän, kuten omani teki niin älä annakaan periksi. Sillä se todellakin alkaa vaikuttamaan negatiivisesti sinuun jos toimeentuleminen tuntuu väkinäiseltä. Itse mietin ihan samoja juttuja tuossa vuosia sitten.. Mieheni ilmoitti anopin ihmetelleen ja pahastuneen kun en käy siellä sukuloimassa joka armas viikko.. minähän sitten yritin yrittämistäni ja vaadittiin kumminkin aina vaan lisää. Mikään ei riittänyt, joten luovutin.
anoppisi on samanlainen "hössö" kuin omani, hän ei varmaankaan toimi tahallaan mutta katsoo asiakseen kaikki asiat ja ihmettelee7arvostelee niitä sitten isoon ääneen.. Parasta siis toimia kuten olet tehnytkin ;))
Itsellä anoppi mielellään suunnittelee toisten puolesta asioita ja elämää. odottaa että hänet kutsutaan kylällä suurin piirtein joka juhlaan ja tykkää huonoa jos häntä ei ole kutsuttu. Haluaa suunnitella meidän juhlat, tuo omat tarjottavat joita sitten tarjoilee kaikille välittämättä siitä että olen pöydän täyteen leiponu. Tykkää huonoa jos en tee niinkuin hän haluaa ja miten hän on suunnitellu. Mies on kahden akan välissä kun äitiäkin tarvii tietty totella että saa rahaa. Varmasti kertoo kaikki meidän asiat kylällä joten säästä suurin piirtein voi hänen kanssaan keskustella.
Anoppi tai Avoppi, ei 'tarvitse' tykätä, mutta sivistyneet välit voi silti säilyttää. Itse olen avoppi, sillä poikani ja hänen kihlattunsa asuvat avoliitossa. Alkuun yritin luoda kontaktia miniäkkeeseen, mutta kun se ei ottanut onnistuakseen, annoin sitten olla. Miksi tupata, jos ei kerran tykätä? Miniäke on hyvin varautunut ihminen, saanut erilaisen kotikasvatuksen kuin mitä meidän suvussa on ollut tapana - joskus jouduin vain hammasta purren toteamaan, että voi varjele, ettei omaa sitten minkäänlaisia sosiaalisiataitoja, mutta sitten sanoin itselleni, että pitää vaan olla suvaitsevainen :), miniäkkeen puoleinen perhe ei myöskään ole samalla tavalla kiinteä yksikkö kuin mitä meidän perheemme on aina ollut.
En ole tosiaankaan tuppautunut poikani ja hänen perheensä arkeen, en arvostellut miniäkettäni (muuta kuin omassa mielessäni), autan jos pyydetään, hoidan lapsenlapsia enemmän kuin mielelläni ja pidän sopivaa hajurakoa miniäkkeeseen. Ja elän toivossa, että lapsista varttuisi äitiään sosiaalisempia, avoimia aikuisia. Tähän heillä tuntuu kyllä onneksi olevan ihan luontaiset taipumukset, ja kun äitikin keskittyy mielummin opntoihinsa ja hevosharrastuksiinsa kuin lapsiin, niin jääpähän meille muille enemmän aikaa olla lasten kanssa.
avoppi: miniäkkeesi voi olla toisessa yhteydessä ihan kelvollinen sosiaalisesti mutta ei sinun kanssasi välttämättä näy! Idiootti!
olen kuullut ihmettelyä hänen käytöksestään mm työnantajaansa kohtaan ja muiltakin tahoilta, siis sellaisissa asiayhteyksissä joihin minulla ei ole osaa eikä arpaa. Kertonee jotakin, ettei hän ole kykenevä ylläpitämään ystävyyssuhteita, katkaisi välinsä vanhempiinsa moniksi vuosisksi ja kun toinen hänen vanhemmistaan sairastui vakavasti tuona aikana ja lopulta kuoli, ei hän tuosskaan tilanteessa käynyt edes tapaamassa sairasta isäänsä, saatika osallistunut hänen hautajaisiinsa.
Voihan tietysti olla, että hänen perhesuhteensa(kin) ovat niin tulehtuneet, ettei yhteydenpito vain kertakaikkisesti ole mahdollista. En ole koskaan asiasta häneltä mitään tivannut, sillä olen vaistonnut ettei hän halua keskustella aiheesta. Omasta puolestani kunnioitan toisen yksityisyyttä, etten myöskään halua astua toisen reviirille pyytämättä tai jos hiukan aistin ilmassa 'ei-kuulu-sulle'-fiilistä.
Toivon tosiaankin, että miniäkkeeni kykenee olemaan sosiaalisempi erilaisissa tilanteissa, vaikka se ei nyt toistaiseksi olekaan mitenkään erityisemmin hänestä loistanut.
Mitä sinuun tulee, niin tuo viimeinen huudahduksesi kertookin sitten kaiken! Yritä kasvaa aikuiseksi ennenkuin tulet huutelemaan keskustelupalstoille. Täällä on nimittäin tarkoitus keskustella, ja vaikka oltaisiinkin erimieltä asioista ei liene syytä ruveta nimittelemään ketään. Ja muutenkin, kumpi meistä tuntee miniäkkeeni, sinä vai minä? Paitsi jos nyt satut olemaan miniäkkeeni ;)
Minulla samanlainen tilanne. Anoppi ei tykkää, vaikka muuten tulen ihmisten kanssa erittäin hyvin toimeen.
7 vuotta yritin olla mieleinen, mutta luovutin. Minuun pidettiin välimatkaa, en onnistunut äitinä / vaimona... Jotenka luovutin...
Muodollisen kohteliaat välit säilytän tietenkin, mutten enää yritäkään päästä osaksi heidän perhettään (muun mieheni suvun kanssa tulen toimeen mainiosti). En enää jaksa vaivautua.
Minusta sellainen tilanne on ihan hyvä. Eihän omiinkaan vanhempiin pidetä kaiken aikaa yhteyttä.
Soitellaan kun on asiaa ja joskus kyläillään.
Minun mielestäni appivanhemmat ja omat vanhemmat ovat samassa linjassa kuin sisarusten perheet tai muut sukulaiset. Joidenkin kanssa on läheisemmät välit. Mistähän sekin sitten johtunee. Kemioista?
Isovanhemmathan eivät ole mikään varalla olevien joukko, joilta voi pyytää apua tai odottaa, että he ilman muuta ovat käytettävissä ongelmien ilmaannuttua.Heillä on oma elämänsä.
He ovat omissa oloissaa, eläkkeellä, ehkä huonkuntoisia, ainakin paljon helpommin väsyviä kuin lapsensa ja lapsenlapsensa. Heillä ei ole muita tuloja kuin ajasta jälkeen jäänyt eläkkeensä taitettuine indekseineen.
Ei heitä tule vaivata omilla murheilla, ja jos eivät lapsenlapset ole heille tarpeellisia, niin sitten he vain ovat ilman isovanhempien seuraa.
Isovanhemmat siinä häviävät.
Minusta tuo anoppien haukkuminen saisi jo riittää, ihminen se se anoppikin ja teistä toisen äiti. Äiti saattaa hössöttää, se on vain sitä rakkautta.
Itse en pidä sanasta anoppi, olkoonkin vaikka kuinka käytetty, toivon minua puhuteltavan omalla nimellä, tosin lastenlasten tultua mukaan kyllä mummikin käy, mummo en ole mielelläni.
Mielestäni anoppi voisi olla ystäväsi eri ikäkaudeltä ja monesti niin haluaakin, tietenkin sinulla pittä olla omankin ikäisiä ystäviä.
Järkevä anoppi ei hyökkää kylään yllättäen, eikä järjestele kotiasi, eikä arvostele, on aivan oma asianne tehdä kotinne itsellenne.
Mielelläni olen avuksi siinä missä voin ja saan olla ja varsinkin pieniä hoitelen mielelläni, mutta silloinkin tuon mieluimmin omaan kotiini.
Ikäpolven ero tietenkin on haaste, mutta sen voi kääntää jopa edukseen. sillä tuskin lienee mitään haittaakaan kuunnella miten aikaisemmin on toimittu ja miten on silloin toimittiin elämässä, tietenkin nykyaika on tuonut monia asioita uuteen valoon, jos ,olemmat hyväksyvät toisensa voi yhteiselo olla todella antavaa.