Olen 21-vuotias opiskelijatyttö ja kaikki kaveripiirissäni (minua lukuunottamatta) seurustelevat hyvinkin vakavasti. Saan kuulla, jos en sentään päivittäin, niin ainakin viikoittain kommentteja tyyliin "sun PITÄISI hankkia mies itellesi" tai "kyllä säkin kohta sen oikean löydät" ja sitten sellainen maailman ärsyttävin hymyily perään. Miten niin PITÄISI?? Sittenkö voin vasta olla onnellinen, miksi en tässä ja nyt??
En tutustu kovinkaan helposti uusiin ihmisiin ja tykkään todella tehdä asioita itseksenikin. Tätä pidetään hyvin kummallisena. Tuntuu muutenkin siltä, että sinkkuna elävää pidetään jotenkin elämässään epäonnistuneena tai ajatellaan ettei hän ole vielä saavuttanut sitä kaikkea ihanaa, mitä nämä seurustelevat ja "vakiintuneet" parit ovat saaneet.
Jos sinkkuudestani ei koko ajan huomauteltaisi tai kyseltäisi, ei tämä seurustelemattomuus olisi minulle mikään ongelma. Nämä kommentit kuitenkin pistävät miettimään, onko minussa sittenkin jotain vikaa...
Vietän hyvin paljon aikaa perheeni kanssa ja harrastan itsekseni kaikenlaista. Ystäviä tapaan silloin, kun kiireet poikaystävien ja kotien perustamisen kanssa antavat myöden. En ole mielestäni epäsosiaalinen tai ulkonäöltäni vastenmielinen, mikä voisi vaikuttaa kumppanin löytymiseen. Tässä kun ikää tulee lisää alkaa kuitenkin epäilyttää, että olisiko sittenkin pitänyt seurustella enemmän ja kokeilla kaikkea. Huoliiko kukaan tällaista "tylsää perhetyttöä" rinnalleen.:D
En voi kieltää ettenkö toivoisi löytäväni sitä "oikeaa" joskus, mutta mielestäni kiirehtiminenkään ei auta näissä asioissa. En myöskään harrasta yhden illan suhteita, eli railakas sinkkuelämä on hyvin kaukana minusta. Arvostan toki perhe-elämää erittäin paljon, mutta miksi kaiken täytyisi tapahtua juuri tässä elämän vaiheessa ja vain ja ainostaan siksi, että niin kuuluu tehdä.
Tulipa paljon asiaa...toivottavasti joku edes tajusi pointtini...eli mielestäni seurustelu ei automaatiisesti takaa onnellisuutta ja hyvää elämää. Monelle ystävistäni tekisi ainakin hyvää selvittää asiat itsensä kanssa ja edellyttää vasta sitten kumppaniltaan jotain. Onni rakentuu monista pienistä asioista ja sisäisestä tasapainosta...tätä yritän vaalia, antakaa mulle siihen mahdollisuus :)
En tutustu kovinkaan helposti uusiin ihmisiin ja tykkään todella tehdä asioita itseksenikin. Tätä pidetään hyvin kummallisena. Tuntuu muutenkin siltä, että sinkkuna elävää pidetään jotenkin elämässään epäonnistuneena tai ajatellaan ettei hän ole vielä saavuttanut sitä kaikkea ihanaa, mitä nämä seurustelevat ja "vakiintuneet" parit ovat saaneet.
Jos sinkkuudestani ei koko ajan huomauteltaisi tai kyseltäisi, ei tämä seurustelemattomuus olisi minulle mikään ongelma. Nämä kommentit kuitenkin pistävät miettimään, onko minussa sittenkin jotain vikaa...
Vietän hyvin paljon aikaa perheeni kanssa ja harrastan itsekseni kaikenlaista. Ystäviä tapaan silloin, kun kiireet poikaystävien ja kotien perustamisen kanssa antavat myöden. En ole mielestäni epäsosiaalinen tai ulkonäöltäni vastenmielinen, mikä voisi vaikuttaa kumppanin löytymiseen. Tässä kun ikää tulee lisää alkaa kuitenkin epäilyttää, että olisiko sittenkin pitänyt seurustella enemmän ja kokeilla kaikkea. Huoliiko kukaan tällaista "tylsää perhetyttöä" rinnalleen.:D
En voi kieltää ettenkö toivoisi löytäväni sitä "oikeaa" joskus, mutta mielestäni kiirehtiminenkään ei auta näissä asioissa. En myöskään harrasta yhden illan suhteita, eli railakas sinkkuelämä on hyvin kaukana minusta. Arvostan toki perhe-elämää erittäin paljon, mutta miksi kaiken täytyisi tapahtua juuri tässä elämän vaiheessa ja vain ja ainostaan siksi, että niin kuuluu tehdä.
Tulipa paljon asiaa...toivottavasti joku edes tajusi pointtini...eli mielestäni seurustelu ei automaatiisesti takaa onnellisuutta ja hyvää elämää. Monelle ystävistäni tekisi ainakin hyvää selvittää asiat itsensä kanssa ja edellyttää vasta sitten kumppaniltaan jotain. Onni rakentuu monista pienistä asioista ja sisäisestä tasapainosta...tätä yritän vaalia, antakaa mulle siihen mahdollisuus :)
Vastaukset 11
Vanhimmat
Elä juuri niin kuin itse koet parhaaksi ja nauti elämästäsi. Kumppani löytyy sitten aikanaan.
Ymmärsin kyllä pointtisi. Minä olen näköjään se jokaisen kaveripiirin pakollinen "ikuisuussinkku", ja kysymykset "Mites sun mieselämä?" ja muut toteamukset tyyliin "Nyt kyllä etitään sulle mies." on kuultu sen muutaman kerran. Ja myönnän kyllä toisinaan kaipaavani sitä suhdetta, tai enemmänkin siitä seuraavaa tietoa, että joku pitää juuri MINUA niin ainutlaatuisena, että haluaa seurustella kanssani. Onhan niitä kiinnostuneita ollut, mutta sitten ei oikein minun puoleltani löydy vaadittavia tunteita. Välillä tulee mieleen, onko jotenkin tunne-elämältää kieroutunut, kun on se "ainut", joka ei onnistu kiinnostumaan ns. hyvistäkään miehistä..
Mutta toisaalta, vaikka olen hyvinkin sosiaalinen persoona ja kavereita riittää, tykkään olla myös itsekseni ja tarvitsen aika paljon omaa tilaa, ehkä enemmän kuin useimmat tuttuni. Ehkä sinkkuus johtuu juuri siitä: toimiva suhde edellyttäisi toisen päästämistä siihen omaan tilaan, ainakin osittain. Ja minä taidan olla aika tarkka siitä, kenet siihen osaan kelpuutan. Suomeksi: olen nirso. Halusin tai en.
Joka tapauksessa, en tunne eläväni mitenkään vajaata elämää sinkkuna. Minä nautin vapaudestani, ja jos haluan pitää humalassa (tai ihan selvinpäinkin..) hauskaa ihmisen kanssa, joka ei välttämättä minulle sen enempää merkitse, ei ole kenenkään asia kieltää minua. Ja saan aivan vapaasti flirttailla jokaisen vastaantulevan kaksilahkeisen kanssa, jos siltä tuntuu (niitä elämän pieniä nautintoja..:). Mieluummin tämä kuin paikalleen jämähtänyt parisuhde, jossa ollaan vain tottumuksen vuoksi.
Paljon taisi tulla asiaa minultakin, osittain luultavasti eriävää kuin sinulla, mutta tiivistettynä: ymmärrän mitä tarkoitat. Ja haluan sanoa sinulle: nauti elämästä. Just ja nyt.
Meitä on siis muitakin ;) Tulipa hyvä mieli kun luin kirjoituksesi. :) Etenkin ensimmäinen kappale voisi olla minun kirjoittamani. Samanlaisia ajatuksia täälläkin. Hyvää jatkoa sinullekin ja nautitaan elämästä!
Ajattelen elämästäni paljolti samalla tavalla tällä hetkellä kuin sinä Manti, joskaan en ole kovin sosiaalinen luonne vaan enemmän tuota paljon omaa tilaa vaativaa erakkotyyppiä.
"Ja haluan sanoa sinulle: nauti elämästä. Just ja nyt."
Tätä aion tehdä minäkin. =) Kiitos sanoistasi!
Täsmälleen samaa tekstiä olisin voinut itse kirjoittaa ja koko tekstin. Ihanaa tietää, etten sittenkään ole epänormaali, kun en seurustele vain sen takia, että "pitää". Olen lisäksi ajatellut, että olen tunteeton, kun en tunne ketään kohtaa mitään, mutta en olekaan. Ei vain ole tullut sopivaa tyyppiä vastaan.
Ja kyllä minä vähän aikaa sitten koin pienen ihastumisen tunteen kahden vuoden tauon jälkeen. Tosin se on todellakin tyyppi, jota en voi saada. Mutta oli ihana tietää, että minulta löytyy tunteita tarpeen vaatiessa :)
Hauskaa kesää :)
Mäkään en seurustele vielä, mutta se ei johdu siitä ettenkö semmoiseen kykenisi. Mun pitää ainakin oppia ensin elämään itseni kanssa ennen kuin voisin elää jonkun muun kanssa. Muutoinhan joutuisin samaan aikaan oppimaan elämään kahden ihmisen kanssa.
"Mun pitää ainakin oppia ensin elämään itseni kanssa ennen kuin voisin elää jonkun muun kanssa. Muutoinhan joutuisin samaan aikaan oppimaan elämään kahden ihmisen kanssa."
Niinpä niin. Täällä toinen opetteleva. Ja ikää saman verran.
Kummaa että se että kaverit vitsailee ja hymyilee sua haittaa *niin* paljon jos uskot että sinkkuna oleminen on ihan jees.
Ihan hyvää tekstia, kerro se kavereille, turhaa tänne kirjoittaa, se ei auta.
Niinpä. Pahimpia ovat kyllä jotku sukulaiset. Aina sanotaan että sun pitäiis löytää jo se ja se. Perhetyttö kelpaa tänäpäivänä monelle tai ainakin muutamille. Mielestäni se on isoa plussaa jos on tälläinen neito. Kieltämättä jokaisen pitäisi selvittää asiat itsensä kanssa.
Siis säälittävän TOTTA :) Eli kuulun itse myös edellisten sinkkureppanoiden iloiseen joukkoon. Kyllähän mullakin kakskymppisenä vielä oli samanlainen yksinäisyyden ylistäminen päällänsä, mutta nyt kaksvitosena se alkaa kuullostamaan jo huonolta tekosyyltä :( Ehkä kaverit ja sukulaiset on vihdoinkin saanut aivopestyä meikäläisen...
Mutta ihan tosi, nuo kavereiden "No, ettitäänpä sulle vihdoinkin eukko"- kommentit ja sukulaisten "No, joko olet löytäny jonkun ittelles"- kommentit alkaa PIKKUhiljaa *piip*tuttamaan! Pitäis varmaan pokkana alkaa tiedustelemaan kavereilta ja sukulaisilta että: "No, jokos olet löytänyt itselles uuden eukon/ukon?" tai "No, kauankos sä sitä eukkoos/ukkoos jaksat vielä kattella?" tai "No, joko te olette eronneet?"
Itse tässä myös lähestyn kahtaviittä ja alkaa tää sinkkuus riittämään. En ole seurustellut tähän mennessä vakavasti, sillä en ole kohdannut sopivaa ihmistä jonka kanssa oltaisiin samalla aaltopituudella. Jokin vain aina mättää. On tullut hengailtua ja säädettyä mutta se todellinen rakkaus ei ole osunut kohdalle. Kaveritkin on puhuneet aina kuinka nyt etsitään sulle mies tai mikset sä kelpuuta sitä ja sitä tyyppiä. Minkä sille voi jos ei kolahda.
Kakskymppisenä luulin että sinkkuus on ihanaa (sitä vapauden ylistystä ja itsenäisen "naisen" elämää), sitä se kai silloin olikin, mutta nyt olen alkanut kaipaamaan jotain vakavampaa. En halua enää samanlaisia tunteettomia tuttavuuksia... Tuntuu vain että muuta en saa. Surullista.