Yritän selittää lyhyesti tilanteeni ja toivon saavani ymmärtäväisiä kommentteja. Seurustelin exäni kanssa 8 v. Koko suhteemme ajan olin totaalisen ihastunut ja rakastunut häneen, palvoin häntä. Hän oli ns ensi rakkauteni ja minä hänen. Vuosien kuluessa exäni käytös alkoi hiljallee muuttua, tai hän oli aina ollut ns kova ottamaan viinaa mutta se tyyli muuttui entistä ikävämmäksi koko ajan. Hän käyttäytyi ja meni kuin olisi sinkku eikä parisuhteessa. Vaikka samalla hän sanoi että tahtoo olla kanssani aina ja yrittää muuttaa tapansa. No, tavat eivät muuttuneet ja sain rohkaistua viimeisellä itseni ja jätin hänet. Rakastin häntä yli kaiken, mutta olin onneton. Pelkäsin enkä osannut enää luottaa häneen. Ero oli vaikea, ja exäni hoiti senkin todella huonosti. Nyt erosta on kulunut vuosi, näen exääni silloin tällöin koska asumme samalla paikkakunnalla. Välillä jopa pidimme yhteyttä, ja hän kävi luonani, nyt emme ole vähään aikaan pitäneet, se on oikeastaan hänestä kiinni. Pariin otteeseen hän on sanonut kaverilleni haluavansa minut takaisin ja on kertonut minulle katuvansa tekojaan syvästi ja sitä että menetti minut. Mutta esim. baarissa hän ei ole tuntevinaan minua. Ehkä hänelle on sitten vielä vaikeaa olla seurassani. Mutta siis, milloin tämä ikävä helpottaa, onhan siitä jo vuosi? Välillä on kausia, etten ajattele häntä paljoa, paitsi silloin kun näen hänet. Mutta viime kuukaudet ovat taas olleet vaikeita ja ajattelen häntä päivittäin, minä kaipaan häntä. Tiedän, että minä lopetin suhteemme, mutta olen niin katkera hänelle siitä, ettei hän muuttanut asioita. En olisi pyytänyt paljoa.Muuten meillä meni hyvin, mutta joka v.loppuinen juominen ja ilkeät teot veivät luottamukseni, ja se lopulta hajotti suhteemme. Haluaisin hänet edelleen takaisin ja toivoisin että hän muuttuisi, mutta tuskinpa. Haluaisin vaan päästä yli. En ole edes kertaakaan ihastunut keneenkään toiseen mieheen, tuntuu etten halua muita tai että muut eivät tunnu miltään exääni verrattuna. Hän saa jalkani edelleen veteläksi kun näen hänet ja rakastan häntä vieläkin, vaikka hän olikin *askamainen minua kohtaan ja satutti. KAi pääsen tästä vielä joskus yli, en jaksa enää tätä oloa etten osaa nauttia elämästäni ilman häntä?
Milloin ikävä loppuu?
en selviä---!
3406
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Kuule, ensirakkautensa muistaa moni lopun ikäänsä. Minäkin monen kymmenen vuoden takaa. Ensirakkaudessa on jotain taianomaista. Mutta totuus on, ettei ensirakkauden kanssa juuri kukaan näinä aikoina jatka elämäänsä.
Ensirakkautesi on kuvauksestasi päätellen alkoholisti tai alkoholisoitumassa. Kiitä onneasi, että sinulla on muitakin muistoja hänestä kuin viinanhuuruisia.
Päästä irti, jatka elämääsi. Tämä liittosi ei olisi kantanut. Se olisi tuonut pahoja ongelmia mukanaan.
Annan sulle potkun takalistoon! Kas näin! Lähde elämään! maailma on täynnä miehiä, jotka vievät jalat altasi.
Kicksi tulee täältäkin.
Sinä kun et voi toista muuttaa ja itsensä muuttaminen viinaa ja väkivaltaa sietäväksi pikkuvaimoksi ei ole hyvä ratkaisu.
Pitkässä liitossa molemmat muuttuu ja se alkuasetemlan pariskunta on ihan eri myöhemmin... varsinkin jos on kyse nuorena alotetusta liitosta.
Jos mietit miten kauan koskee- niin kauan-- koita vaan keksiä itsellesi muuta tekemistä ja ajattelemista. Päivä päivältä asia helpottaa. Jos vaikka nyt mietit tuntemuksiasi mitä ne oli puoli vuotta sitten niin taatusti olet edistynyt. Äläkä enää odota häntä täi pyytele käymään, se tuottaa itsellesi vain turhaa tuskaa.
Olen jätetyksi tullut mies. Pitkän avioliiton jälkeen vaimoni jätti minut tylysti n. 2kk sitten. Olin antanut rakkauteni, rahani, toteuttanut suunnilleen kaiken mitä hän toivoi. Itse olin myös kokenut tulleeni rakastetuksi ja olleeni onnellinen. Vikoja meissä molemmissa varmasti oli ja on, mutta miten toinen ihminen voi jättää hetkessä kaiken yhteisen ja pari viikkoa härnättyään, siinä onnistumatta sitten tylysti ilmoittaa lähtevänsä. No, hänen syytöksensä kohdistuivat minuun, miten pitkään hän on ollut onneton ja meillä ei ole ollut yhteistä elämää. Kuulemma vain pari kertaa oli käynyt kahvilla uuden "ihastuksen" kanssa juuri ennen minun jättämistään ja muutti sitten heti hänen luokseen. Olisiko siinä ollut kuitenkin se syy. Olen liian empaattinen ihmiknen ja käyn yhä näitä surun vaiheita läpi. Ensin tulee shokki, kieltäminen, masennus, kaupanteko, viha ja lopulta hyväksyminen. Itse kävin kerralla läpi 4 ensimmäistä ja olin liki tappaa itseni (en ehkä tarkoituksella) lääkkeillä ja viinalla, että saisi hetken rauhan ahdistavilta ajatuksilta. Sain apua ja olen hiljalleen päässyt tähän "viha" vaiheeseen, en kuitenkaan vihaa häntä vaan rakastan edelleen ja ottaisin takaisin vaikka heti, mikä olisi virhe. Mutta olen alkanut nousemaan vastarintaan loukkauksia ja välinpitämättömyyttä vastaan. Ei vieläkään mene montaa minuuttia, ettei asia paina minua ja itku on tulla ison miehen silmään.
Ota selvää netistä hakusanalla narsistin uhri, oman elämäni tapahtumat alkavat selittyä sillä. Olin aivan järkyttynyt miten hyvin se täsmäsi.