Häviääkö suhteen edetessä aina jotain ja lopuksi epäillään koko suhdetta ja sen tulevaisuutta? Onko olemassa pitkää suhdetta jossa molemmat ei olisi jossain vaiheessa miettinyt parinsa sopivuutta?
Tämä kuulostaa hölmöltä, mutta oletteko yrittäneet hoitaa pitkää suhdettanne repimällä sen auki tasaisin väliajoin tappelemalla (avautumalla suullisesti, ei fyysisesti) ja ehkä lisäksi vielä lyhyellä asumuserolla.
Tämä kuulostaa hölmöltä, mutta oletteko yrittäneet hoitaa pitkää suhdettanne repimällä sen auki tasaisin väliajoin tappelemalla (avautumalla suullisesti, ei fyysisesti) ja ehkä lisäksi vielä lyhyellä asumuserolla.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Pitkä suhde onnistuu helposti eikä siinä mitää riitelyä tarvii.
Ainut asia mitä pitää muistaa on oma ajatusmalli.
Eli vaihda mantrasi minä,minä,mulle,mulle mantraan me,meille
Meillä on takana kohta 19 vuotta yhteiseloa ja me ollaan edelleenkin joskus kuin vastarakastuneet. Tuntuu todella hyvältä saada olla yhdessä ja saada kasvaa yhdessä elämänkokemusten myötä. Apuna meillä on myös se, että meidän perusluonteet sopii hyvin yhteen.
Me ei olla koskaan päästetty tilanteita tulehtumaan, se on yksi syy tähän onneen. Opeteltiin riitelemisenkin jalo taito heti alussa (parikymppisinä) mieheni "opastuksella". Hän kun oli oppinut ongelmien ja negatiivisten tunteiden käsittelytaitoja jo kotonaan ja omaa vahvan oikeudenmukaisuudentajun. Hän pani mutkin aina vastuuseen huutamistani sanoista niin loukkaantuneena ja hämmästyneenä "kyvyistäni" siinä lajissa, että aloin pakostikin tajuamaan miten väärin sellainen käytös oli toista ihmistä kohtaan - saatika rakastamaansa ihmistä kohtaan!
Itkettiin kumpikin monta kertaa sen "opiskeluprosessin" aikana. Minä siksi, että tuntui niin mahdottomalta oppia ymmärtämään ja kontrolloimaan omaa kiukkua. Kotona olin oppinut vaan pitämään puoleni huutokuorossa eikä kukaan vetänyt mua koskaan oikeuteen ilmoille sinkoamistani myrkkynuolista, ne vaan unohdettiin. Mutta sitten tuli eteeni mies, joka kyseenalaisti sen "taidon" eikä sietänytkään sellaisia nuolia eikä liioin kyennyt unohtamaan niiden aiheuttamaa kipuakaan. Mua alkoi hävettää oma käytökseni. Hän ei kuitenkaan päästänyt mua vetäytymään kuoreeni ja antanut mun vajota itseinhon suohon, vaan olikin halukas käsittelemään asian aina loppuun asti niin kuin aikuinen konsanaan.
Minussakin siis heräsi tarve pyytää aina anteeksi kun olin satuttanut ja sopia riidat. Pikkuhiljaa ja toistemme rakkauden avulla siitä käytännöstä tuli itsestäänselvyys, ja niin meistä muovautui aikuisia ja vastuuntuntoisia partnereita. Nykyään me kinataan ja väitellään joskus kovaankin ääneen, mutta ei meillä ole edellenkään mitään tarvetta satuttaa tai näyrryyttää toisiamme. Rakkaus on aina läsnä - jopa kinaamisessakin.
Toisen kunnioitus ja rakastamisen taito kaikissa elämäntilanteissa onkin parisuhteen tärkeimpiä asioita, ja helpommin sanottu kuin tehty.
Mutta mitä enemmän on satuttanut ja antanut itseäänkin satutettavan, sitä vaikeampaa on antaa anteeksi ja unohtaa.
Itseluottamus, se joka meissä vahvistuu viimeistäänkin rakastumisen myötä, säätelee myös paljolti sitä mitä meille saa tehdä. Itseluottamusta pitää yllä rakastava ilmapiiri ja sen ilmapiirin eteen täytyy olla valmis tekemään töitä, sillä se ei automaattisesti pysy yllä vaikka niin luulisi. Elämätilanteet muuttavat meitä ja me lähdemme helposti ajelehtimaan väärän virran mukaan, ellemme ole valppaita ja ala ohjata venettä tietoisesti takaisin paremmille vesille.
Eli pitkä suhde vaatii myös rohkeutta ja tietoisuutta sekä hiukan psykologinkin taitoja, että ymmärtäisi edes itsessään tapahtuvia asioita.
Jotkut kuvittelevat että kenen tahansa ihmisen kanssa voi onnistua, kunhan vain tarpeeksi hyvää tahtoa löytyy, tai nielaisee aina auliisti oman tahtonsa. Mutta kuka jaksaa katsella jotain vässykkää, jolla ei ole ikinä minkäänlaisia omia mielipiteitä ja näkemyksiä? - Ja kuitenkin usein varsinkin miehen kanssa tuntuu että mies tekee kaikkensa saadakseen "luulot" pois naiselta, ja jos siinä onnistuu, ei arvosta naista enää pätkääkään. Miehen kanssa on vähän kuin pikkulapsen kanssa, pitää vain olla johdonmukainen ja päättäväinen...
No vitsit sikseen. Omassa suhteessani olen varmaan tehnyt about kaikki virheet mitä tehdä voi, paitsi että vieraissa ei ole käyty. Riidat olivat alkuaikoina aivan mahdottomia; pikkuasioista vielä yleensä. Taitaa olla vikaa kummankin päässä. Mutta niin vain yhdessä ollaan vielä 7 v jälkeen, koska kuitenkin sovimme niin penteleen hyvin yhteen. En tiedä onko liekin säilymistä avittanut se, että emme asu yhdessä. Sen vuoksi on sitten tietysti tuntunut uhkaavalta että riidan tullen kovin kärkkäästi on otettu esille että "ei tästä tule mitään, erotaan" ja plää plää, mutta nuo sanomiset johtuvat vain siitä että meillä ei ole kovin vakaat luonnonlaadut.
Luulen että suhteen säilyvyyden tae on siinä että ei kehity matkan varrella halveksunnan ja pettymyksen tunteita kumppania kohtaan! Vaikka toinen olisi miten mahdoton, mutta silti hyväksyy hänet ja rakastaa, ei ole mitään syytä vaihtaa kumppania.
Viime viikkoina olen miettinyt todella ankarasti mihin katosi kaikki se hyvä ja ihana mitä oli silloin alussa.
Kahdeksan vuoden jälkeen tunnen seurustelevani yksin. Olen väsynyt yrittämiseen, ilmeisesti odottelen ihmettä. Näin monta vuotta ilman konkreettista lupausta yhteisestä tulevaisuudesta. Ei lapsia, ei naimisiin. Aina täytyy olla takaportti auki. Kun hauskuus loppuu täytyy olla mahdollisuus lopettaa leikkiminen. Aina vaan katsellaan päivä kerrallaan eteenpäin. Hauskuus loppui jo aikoja sitten. Tapa ja tottumus estää eroamasta.
Myönnän, etten todellakaan ole täydellinen, harva meistä on. Yritän silti parhaani. Töissä, opiskelussa ja ystävien kesken. Haluaisin niin kovasti, että minut hyväksyttäisiin sellaisena kuin olen. Olisin niin mielelläni miehen unelmien nainen, mutta en voi täysin muuttaa itseäni. Tunnen kuitenkin oman arvoni. Mitä saan tilalle ainaisista myönnytyksistä ja miellyttämisyrityksistä? Lisää vaateita.
Meistä on tullut hyvät ystävät, kumppanit. Ajatus erosta raastaa rikki, ei vain voi ajatella. Mutta näinkään ei ole hyvä.
Jos jotenkin ihmeen kautta voisi löytää sen saman rakkaimmastaan, johon aikanaan rakastui. Sen jonkin ylläpito ja jatkuva uudelleen lämmittäminenkö on pitkän suhteen salaisuus?
Mitä tehdä kun silkit ja satiinit eivät enää tehoa ja öisin saa tuijottaa toisen selkää?
Voiko toisen kanssa olla liian kauan yhdessä?
Joo, me on oltu yhdessä jo vuosikymmen, ihan pienestä saakka. Tämä oli kummankin eka suhde eikä siltikään ole tarvetta vaihtaa miestä. Mies ymmärtää, jos haluan lähteä reissuun tyttöporukalla samoin hän saa mennä poikien kanssa. Ikinä ei olla annettu asioiden jäädä hautumaan, vaan kaikesta puhutaan heti ja jos jokin painaa mieltä, niin puhutaan, kunnes kaikki on OK. Eli puhuminen ja riitelyt/sopiminen HETI on olleet meillä se avain onneen. Kaikki on ollut ihanaa, naimisiin mennään kesällä 2005
jossain vaiheessa suhteeseen.Varsinki jos ollaan nuorina alettu seurustelee.Jossain vaiheessa miettii että onko tämä se mies/nainen jonka kanssa haluan olla loppuun asti.Takana on yli 6vuotta yhdessä asumista.Kyllä ollaan erottu monta kertaa ja asuttukki erossa jonkun aikaa.
Kyllä mieheniki on miettiny sitä että olenko hänelle "se" samoin minä hänestä.Arkeen kuulluu kyllä tappelutki.Ja kunnon myllyjäki on ollu.Kaksi ensinmäistä vuotta ei tapeltu mistään..
Pitkässä suhteessa katoaa se himo mitä alkuaikoina oli ainaki suurimmalla osasta pareilla.Sexiä ei harrasteta enää niin paljon.Sen eteen on tehtävä töitä niikuin parisuhteen osalta muutenkin.Ei se ole aina ruusuilla tanssimista.Mutta rakkauden eteen on myös tehtävä töitä, molempien..
pitkä parisuhde voi onnistua, vaikka sen tulevaisuuden asettaakin välillä kyseenalaiseksi. Oikeastaan on hyvä pohtia parinsa sopivuutta tasaisin väliajoin niin suhde pysyy ikäänkuin tuoreena...
Mitään ei kuitenkaan kannata repiä auki suinpäin, sillä mitä isomman reiän saa aikaiseksi sitä suurempi vaiva sitä on paikatessa eikä se oikein tappelemalla onnistu.
Ollaan oltu yhdessä lähes 18 vuotta. Olin itse 17-vuotias ja vaimoni 16 kun tavattiin (1986). Se oli ainakin mun puolelta rakkautta ensisilmäyksellä. Puoli vuotta meni kun vaimoni halusi ottaa etäisyyttä ensimmäisen kuukauden jälkeen. Vaimoani alkoi kuitenkin onnekseni vanha suola janottaa siinä määrin että sain hänet takaisin.
Ensimmäisten kolmen vuoden aikana kävimme läpi ehkä ratkaisevimmat taistelut kaapin paikasta (armeija, opiskeluvalinnat...) Eli käytännössä kumpi lähtee seuraamaan toisen uravalintoja. Sovimme, että minä luen ja vaimoni hoitaa kodin. Opiskelujaksoni loppupuolella olimme tulleet siihen pisteeseen, että olisi lasten aika. Esikoinen syntyikin 1996. Siinä oli seuraava keskustelujen paikka. Sovimme, että myös minä osallistun lapsen hoitoon siinä määrin kuin suinkin kykenen kunhan myös minä saan huomiota ja hellyyttä. Lapsen hoito ei minulle ole ollut koskaan mitenkään vastenmielistä (ehkä juuri siksi, että en koe olevani aliarvostettu?).
Naimisiin saimme mennyksi vasta 2001. Tuntui ennakolta, että se ei muuttaisi mitään, mutta täytyy kyllä todeta sen vain lujittaneen suhdettamme (ns. piste "i":n päälle). Sana "Tahdon" :han tarkoittaa, että todella TAHTOO suhteen jatkuvan niin ylä kuin alamäissäkin.
Nyt meillä on kolme lasta ja elämme mielestäni tasapainoisessa suhteessa toisia kunnioittaen ja parasta toisillemme TAHTOEN.
Näin miehenä sanoisin naisille KAIKELLA KUNNIOITUKSELLA, että välttäkää "tätiytymistä" kun menette naimisiin ja tulette Äideiksi. Vaalikaa naisellisuuttanne eli antakaa vaikka hiusten hulmuta ja käyttäkää edes JOSKUS hametta (ei tarvitse olla edes lyhyt) ja korkkareita tai mitä nyt miehenne haluaakin. Hyvä erotiikka on ainakin meillä auttanut monen kiistan yli.
En ole koskaan pettänyt vaimoani, eikä ole koskaan tehnyt todella edes mieli (vaikka strippareitakin on nähty laidasta laitaan).
(Ja varmuudella voin sanoa, ettei ole Vaimonikaan vaikka tarjokkaitakin olisi ollut.)