Mieheni sanoi, että olisin hänen silmissään erittäin paljon seksikkäämpi, jos pystyisin olemaan itsevarma ja nauttimaan kehostani. Ei kuulosta kovin vaikealta, mutta minulle tuli sellainen olo, että itsevarmuuden kehittäminen on lähes mission impossible.
Itsetuntoni taisi murentua julman ja väkivaltaisenkin koulukiusaamisen myötä. Vähän samanlainen meininki oli kotonakin. Huonoimmassa elämäntilanteessani, 11-vuotiaana, muistan pohtineeni kotimatkalla koulusta, että kannattaako sinne kotiinkaan mennä, kun hakkaaminen ja haukkuminen jatkuu kuitenkin sielläkin. Tietoisella ja järjellisellä tasolla olen mielestäni päässyt yli lapsuudestani, mutta joskus tunne ottaa vallan, ja alan tuntea itseni maailman rumimmaksi ja tyhmimmäksi ihmiseksi. Pahimmillaan homma menee siihen, että en kehtaa lähteä ulos kotoa, koska koen itseni niin rumaksi ja tyhmäksi.
Omituista tässä on vielä se, että minua usein kiitellään itsevarmasta olemuksestani. Käyttäydyn usein ikään kuin olisin itsevarma. Olen harrastanut näyttelemistä lapsesta lähtien, joten roolien vetäminen ei tuota ongelmia. Ongelmani onkin se, että tunnetasolla en pysty samaistumaan siihen, mitä järki väittää. On masentavaa, kun surkeuskohtaukset välillä iskevät. Silloin tekee mieli vain itkeä, ja näen itseni harvinaisen typeränä suohirviönä. Lamaannun fyysisesti ja henkisesti, enkä pysty minkäänlaiseen romanttiseen tai seksuaaliseen toimintaan mieheni kanssa.
Nyt sitten tietysti tämä mieheni toive itsetunnon parantamisesta on taas yksi juttu, joka saa minut tuntemaan itseni kyvyttömäksi. Mukavan paradoksaalista :) Olen jo vuosien varrella toki kokeillut kaikenlaista. Mitään harrastusta tai mukavaa puuhaa on turha ehdottaa, koska minulla on jo paljon mukavia ja onnistumisen kokemuksia tuottavia harrastuksia. Opiskeluissakin olen suht menestynyt, joten ulkoiset puitteet ovat ok. Olen myös kohentanut ulkonäköäni ja olen laihtunut 10 kiloa 6 vuoden sisällä. Nykyään kuulen myös kehuja ulkonäöstäni, vaikka tilanne oli lapsuudessa päinvastainen. Eli ongelma lienee minun sisimmässäni, kun en jostain syystä pysty kokemaan tyytyväisyyttä itsestäni tai luottamaan itseeni. En tahdo mennä mihinkään terapiaan, koska en ole mitenkään mielisairas.
Itsetuntoni taisi murentua julman ja väkivaltaisenkin koulukiusaamisen myötä. Vähän samanlainen meininki oli kotonakin. Huonoimmassa elämäntilanteessani, 11-vuotiaana, muistan pohtineeni kotimatkalla koulusta, että kannattaako sinne kotiinkaan mennä, kun hakkaaminen ja haukkuminen jatkuu kuitenkin sielläkin. Tietoisella ja järjellisellä tasolla olen mielestäni päässyt yli lapsuudestani, mutta joskus tunne ottaa vallan, ja alan tuntea itseni maailman rumimmaksi ja tyhmimmäksi ihmiseksi. Pahimmillaan homma menee siihen, että en kehtaa lähteä ulos kotoa, koska koen itseni niin rumaksi ja tyhmäksi.
Omituista tässä on vielä se, että minua usein kiitellään itsevarmasta olemuksestani. Käyttäydyn usein ikään kuin olisin itsevarma. Olen harrastanut näyttelemistä lapsesta lähtien, joten roolien vetäminen ei tuota ongelmia. Ongelmani onkin se, että tunnetasolla en pysty samaistumaan siihen, mitä järki väittää. On masentavaa, kun surkeuskohtaukset välillä iskevät. Silloin tekee mieli vain itkeä, ja näen itseni harvinaisen typeränä suohirviönä. Lamaannun fyysisesti ja henkisesti, enkä pysty minkäänlaiseen romanttiseen tai seksuaaliseen toimintaan mieheni kanssa.
Nyt sitten tietysti tämä mieheni toive itsetunnon parantamisesta on taas yksi juttu, joka saa minut tuntemaan itseni kyvyttömäksi. Mukavan paradoksaalista :) Olen jo vuosien varrella toki kokeillut kaikenlaista. Mitään harrastusta tai mukavaa puuhaa on turha ehdottaa, koska minulla on jo paljon mukavia ja onnistumisen kokemuksia tuottavia harrastuksia. Opiskeluissakin olen suht menestynyt, joten ulkoiset puitteet ovat ok. Olen myös kohentanut ulkonäköäni ja olen laihtunut 10 kiloa 6 vuoden sisällä. Nykyään kuulen myös kehuja ulkonäöstäni, vaikka tilanne oli lapsuudessa päinvastainen. Eli ongelma lienee minun sisimmässäni, kun en jostain syystä pysty kokemaan tyytyväisyyttä itsestäni tai luottamaan itseeni. En tahdo mennä mihinkään terapiaan, koska en ole mitenkään mielisairas.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Rohkenen sanoa ymmärtäväni jotain tilanteestasi ja tuntemuksistasi, koska minuakin kiusattiin aikoinaan koulussa, enkä oikeastaan koskaan ole tuntenut itseäni ns. normaaliksi ihmiseksi. Koen pääsääntöisesti muut ihmiset ennenkaikkea mahdollisina uhkina. Siis tuttavuuden aluksi. Myöhemmin saatan päästä jännityksestäni, ja olla jonkun kanssa ihan ilman mitään näyttelemistä.
Ihme kyllä, kovat kokemukseni jne. eivät näytä vaikuttaneen seksin ja itseni halutuksi kokemisen alueella. Melkein kaikilla muilla sosiaalisen elämän alueilla kylläkin.
En tiedä, pystynkö antamaan mitään neuvoja sinulle. Niitä hyviä hetkiä, jolloin tunnet olevasi ihan ok, pitäisi kai jotenkin saada kestämään ja vähitellen kuihduttamaan sitä pahaa, mikä nousee esiin menneisyydestä. Tiedän, ettei järkeily ja yrittäminen auta. Itselläni joskus auttaa se, että vaikka elämä kuinka tuntuisi epäreilulta ja suututtaa, teen kuitenkin voitavani jotten pahoittaisi läheisteni mieltä omilla jutuillani. Joskus siinä sitten omakin mieli yllättäen paranee.