Hei,
mun tarinani on seuraavanlainen: olen tutustunut erääseen mieheen noin 5kk sitten, koko 5 kuukauden aikana olemme olleet kuin paita ja peppu. Minua on esitelty vanhemmilleen, frendeilleen, työkavereilleen, ja otettu mukaan joka ikiseen tapahtumaan. Olemme lomailleet ja matkustelleet yhdessä ja tuntui, että tässä on se. Hän on ollut hyvin huomiota-antava, monesti sanonut että olet niin oikea, tuntuu oudolta, että näin voi tuntea, pusuja ja kaikkea hellyydenosoituksia mitä vaan voi olla. Hän sanoo usein kuinka paljon pitää musta ja miksi jne. 3 viikkoa sitten jouduin lähtemään ulkomaankommennukselle, joka kestää 6kk. Tästä hän on ollut tietoinen suhteen aikana, ja sanonut näin: oot niin ainutlaatuinen ihminen, ettei tuo puol vuotta mitään merkkaa, joten ei tehdä siitä mitään ongelmaa. Mutta todellisuus kertoo kaiken muun (mun mielestäni). Tämän 3 viikon aikana, hänellä on ollut hyvin hyvin paljon kiireitä, sattumaisin olemme pari virkettä vaihtanut facebookissa, tekstaillaan yleensä hyvää yötä jne. Enemmänkin raportoimme mitä olemme tehneet ja muuta. Kyllä hän kyselee ja lähettelee edelleenkin pusuja, mutta ei niin läheistä toimintaa kuin ennen. Hän saattaa olla ottamatta koko viikonlopun ajan eikä edes noteeraa asiasta. Viimeksi kun avauduin tästä niin hän sanoi että on ollut kiire, ja pahoitteli ettei todellakaan tehnyt tahallaan näin ja lupasi parantaa toimintaansa. Näin tapahtuikin, mutta silti asia vaivaa mua kun ei ole ihan samanlaista hektistä kuin ennen. 3 viikon aikana ei olla ehditty kertaakaan skypessa nähdä, hän on soittanut 2 kertaa (molempina kertoina 15min pituisia puheluita, jotka todella hyviä koska meillä on niin hauskaa kuitenkin puhelimessa). Oonko vaan tullut hulluksi kun mulla ei oo täällä uudessa paikassa mitään omia kavereita ja menoja ja siksi ylianalysoin tilanteen? Vai onko niin, että edellisen 5kk aikana on ollut alkuhuumaa ja nyt on arki astunut jo kuvioon, eikä näin olleen toista jaksa kokoajan ylistää? Kertaakaan ei ole tullut edes vastauksena, että mulla on myös ikävää sua! Mä en vaan oikein älyä mikä on näin yhtäkkisen kylmyyden syy.
mun tarinani on seuraavanlainen: olen tutustunut erääseen mieheen noin 5kk sitten, koko 5 kuukauden aikana olemme olleet kuin paita ja peppu. Minua on esitelty vanhemmilleen, frendeilleen, työkavereilleen, ja otettu mukaan joka ikiseen tapahtumaan. Olemme lomailleet ja matkustelleet yhdessä ja tuntui, että tässä on se. Hän on ollut hyvin huomiota-antava, monesti sanonut että olet niin oikea, tuntuu oudolta, että näin voi tuntea, pusuja ja kaikkea hellyydenosoituksia mitä vaan voi olla. Hän sanoo usein kuinka paljon pitää musta ja miksi jne. 3 viikkoa sitten jouduin lähtemään ulkomaankommennukselle, joka kestää 6kk. Tästä hän on ollut tietoinen suhteen aikana, ja sanonut näin: oot niin ainutlaatuinen ihminen, ettei tuo puol vuotta mitään merkkaa, joten ei tehdä siitä mitään ongelmaa. Mutta todellisuus kertoo kaiken muun (mun mielestäni). Tämän 3 viikon aikana, hänellä on ollut hyvin hyvin paljon kiireitä, sattumaisin olemme pari virkettä vaihtanut facebookissa, tekstaillaan yleensä hyvää yötä jne. Enemmänkin raportoimme mitä olemme tehneet ja muuta. Kyllä hän kyselee ja lähettelee edelleenkin pusuja, mutta ei niin läheistä toimintaa kuin ennen. Hän saattaa olla ottamatta koko viikonlopun ajan eikä edes noteeraa asiasta. Viimeksi kun avauduin tästä niin hän sanoi että on ollut kiire, ja pahoitteli ettei todellakaan tehnyt tahallaan näin ja lupasi parantaa toimintaansa. Näin tapahtuikin, mutta silti asia vaivaa mua kun ei ole ihan samanlaista hektistä kuin ennen. 3 viikon aikana ei olla ehditty kertaakaan skypessa nähdä, hän on soittanut 2 kertaa (molempina kertoina 15min pituisia puheluita, jotka todella hyviä koska meillä on niin hauskaa kuitenkin puhelimessa). Oonko vaan tullut hulluksi kun mulla ei oo täällä uudessa paikassa mitään omia kavereita ja menoja ja siksi ylianalysoin tilanteen? Vai onko niin, että edellisen 5kk aikana on ollut alkuhuumaa ja nyt on arki astunut jo kuvioon, eikä näin olleen toista jaksa kokoajan ylistää? Kertaakaan ei ole tullut edes vastauksena, että mulla on myös ikävää sua! Mä en vaan oikein älyä mikä on näin yhtäkkisen kylmyyden syy.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Minulla oli sama ongelma miehenä, kun jouduin yhdessä työssä usein olemaan työmatkoilla viikosta kahteen ja vaimo oli kotona.
En jotenkin vain osannut viestitellä, en kertoa rakkaudestani tms. Tottakai olisin mieluummin ollut hänen luonaan, mutta minä en kokenut samanlaista "polttavaa kaipuuta" kuin hän. Olin 100% uskollinen, en edes mennyt työkavereiden kanssa ryyppäämään illalla, tein töitä ja hankin tuliaisia kotiin.
Vaimoni myös odotti minulta kauheasti kaikkea viestittelyjä, mutta ei minulla ollut siihen ihan oikeasti paljoa aikaa, ja koin että on parempi tehdä työkiireet pois nyt kun on kuitenkin erossa, kuin että jättää niitä ylitöiksi siihen kun tulen kotiin.
En miehenä vain osannut. Kyse ei ollut halusta vaan kyvystä, ja valinnasta käyttää se erossaoloaika hyväksi, jotta ei tarvitse ottaa perheen aikaa siihen kun olin kotona.
Epäilykset hiipivät sinulla mieleen, ja varmaan tännekin taas kohta joku kirjoittaa ja kertoo että varmaan miehellä on toinen tms.
Ajattele loogisesti; jos luotat mieheen nyt ja annat hänelle tilaa, ehkä rakastavasti kerrot ongelmastasi hänelle, hän arvostaa sitä. Jos lähdet mustasukkaisuuden tielle (annat ajatusten kasvaa omassa pääsäsi), alat kysellä tuttavilta hänestä, ennenpitkää mies huomaa ettet luota häneen, ja se on paljon suurempi vaara suhteellenne.
Nimittäin, jos miehesi ei ole sinulle uskollinen, et voi asialle sitten yhtään mitään. (Kuulet sen kyllä kun tulet takaisin.)
Jos hän taas on uskollinen, teet suuren virheen jos annat epäilyksen nakertaa suhdettasi.
Tue miestäsi hänen kyvyttömyydessään osoittaa sinulle etttä oikeasti rakastaa, ja hänkin arvostaa sinua enemmän kun näkee ettet vaadi häntä olemaan täydellinen joka asiassa, vaikka hän itsekin kokee olevansa huono tässä.