Hän olisi aivan ihana... Missä hän olisi?

Naiivi, eikä kovin realistinen kuva ihmissuhteista. Tavallaan ymmärrettävää, koska olet vasta 19-vuotias ja ilmeisesti täysin kokematon.

Tulet huomaamaan, että elämä ei aina mene kuten haluaa. Ihmiset kasvavat ja muuttuvat. Vaikka varmasti jokainen seurustelemaan alkava toivoo suhteen kestävän ja moni nuori varmasti luuleekin niin, harvoin niin silti tapahtuu. Elämässä tapahtuu suunnittelemattomia asioita ja usein pari päätyy eroon ihan yhteisestä päätöksestä. Olisi hullua jatkaa väkisin suhdetta, jossa kumpikaan ei enää halua olla.

Voit tietysti itse päättää, ettet suhteen päättymisen jälkeen ala enää koskaan uuteen suhteeseen, mutta tuskinpa niin oikeasti kävisi. Kun tapaisit uuden kiinnostavan naisen johon ihastuisit ja jolta saisit vastarakkautta, niin luultavasti periaatteesi unohtuisi melko nopeasti ja aloittaisit uuden suhteen.

Tavallaan söpöä silti, että sanot olevasi noin ehdoton asian suhteen. Odotappa vaan, miten ajatukset muuttuvat vaikkapa seuraavan vuosikymmenen aikana.

Kuulostaapa siltä, että olet ajanut itsesi vankilaan ajatuksinesi. Eli sun on muka pakko tutustua ensin vuosia, olla sitten pakko suhteessa, yrittää pakottaa suhde toimimaan, koska erota ei voi. Pakotat itsesi olemaan hyvän tutustujan, hyvän suhteessa olijan ja puolison. Koko elämäsi on varmaan pakkoa saada pakolla onnistumaan asiat. Kyllä muuten muakin ahdistais ja rankasti tuollainen ajattelumaailma. Toivon, että kriteerisi täyttävää normaalia tyttöä ei ole, niin voit jopa hoksata, että totanoin, jos vähän hölläisin tota pinnan kiristämistä, niin ei kävis mitenkään.

Jäätää ajatus, että ensin tekisit kaikkesi, sitten voisi käydä niin, että toinen tajuaisi, että suhde ei ole hyvä ja lähtisi, sinä ruoskisit itseäsi lopun elämääsi noin. Oli kerran mahdollisuus ja ei toista kertaa. Että ei saa tehdä virheitä eikä erehtyä. Miks sulle on kehittynyt tosta virheen tekemisestä niin älytön mörkö? Aivan varmaa on, että tuo pingottaminen vie sulta seurustelun ilon ja vapauden kokemisen. Tuohan on täysin suorittamista kohti tavoitetta.

Ei siitä kukaan tule kiittämään, jos itseään noin kiusaa. Lisäksi entäs jos eroaisit, löytäisit jonkun toisen eronneen, olisiko silloin sitä ymmärrystä. Koska et näköjään voi antaa itsellesi anteeksi sitä, että elämässä tekee valintoja ja kun tietää asioista enemmän ja paremmin, tekee uusia valintoja, et usko, että kukaan voisi sinuakaan hyväksyä uuteen suhteeseen. Mieluummin ikuisesti kokisit epäonnistumista, kuin kerrankin tomerasti tokaisisit, että paskareissu, mutta tulipa tehtyä. Ja pistää tukka taakse ja elämä eteen. Tai entäs, jos menisi poikki, mutta alkaisi uudestaan.

Mieti elämän pitkässä juoksussa, jonkun kanssa jaat koko elämäsi. Ei siinä joku lyhyt suhteenpätkä ole mitään sen rinnalla.

Sun pitäis rakastua räpsähtää täysin, seurustella viikko, muuttaa yhteen ja huomata että äh, menen eteenpäin, niin huomaisit, ettei se muuten maata kaada, vaikka saattoi olla se paskareissu. Ja rakastua kahta kauheemmin seuraavaan ja tulla onnelliseks, niin tajuisit, että ei elämässä ole takuita, ja jos joidenkin tiet on yhteiset, siinä ei paljon paina mitkään suhteet. Sille ei vaan voi mitään. Sä tulet muuten vain olemaan katkera niille onnellisille, jotka on seurustellut useen kerran ja sit löytää sen onnensa, nimittäin koska et hyväksy sitä muille et hyväksyis sitä itselle. Ja tavallaan odotat toisiltakin samaa. Hölmöä hommaa tosiaan.

relaa nyt vähän kirjoitti:

Kuulostaapa siltä, että olet ajanut itsesi vankilaan ajatuksinesi. Eli sun on muka pakko tutustua ensin vuosia, olla sitten pakko suhteessa, yrittää pakottaa suhde toimimaan, koska erota ei voi. Pakotat itsesi olemaan hyvän tutustujan, hyvän suhteessa olijan ja puolison. Koko elämäsi on varmaan pakkoa saada pakolla onnistumaan asiat. Kyllä muuten muakin ahdistais ja rankasti tuollainen ajattelumaailma. Toivon, että kriteerisi täyttävää normaalia tyttöä ei ole, niin voit jopa hoksata, että totanoin, jos vähän hölläisin tota pinnan kiristämistä, niin ei kävis mitenkään.

Jäätää ajatus, että ensin tekisit kaikkesi, sitten voisi käydä niin, että toinen tajuaisi, että suhde ei ole hyvä ja lähtisi, sinä ruoskisit itseäsi lopun elämääsi noin. Oli kerran mahdollisuus ja ei toista kertaa. Että ei saa tehdä virheitä eikä erehtyä. Miks sulle on kehittynyt tosta virheen tekemisestä niin älytön mörkö? Aivan varmaa on, että tuo pingottaminen vie sulta seurustelun ilon ja vapauden kokemisen. Tuohan on täysin suorittamista kohti tavoitetta.

Ei siitä kukaan tule kiittämään, jos itseään noin kiusaa. Lisäksi entäs jos eroaisit, löytäisit jonkun toisen eronneen, olisiko silloin sitä ymmärrystä. Koska et näköjään voi antaa itsellesi anteeksi sitä, että elämässä tekee valintoja ja kun tietää asioista enemmän ja paremmin, tekee uusia valintoja, et usko, että kukaan voisi sinuakaan hyväksyä uuteen suhteeseen. Mieluummin ikuisesti kokisit epäonnistumista, kuin kerrankin tomerasti tokaisisit, että paskareissu, mutta tulipa tehtyä. Ja pistää tukka taakse ja elämä eteen. Tai entäs, jos menisi poikki, mutta alkaisi uudestaan.

Mieti elämän pitkässä juoksussa, jonkun kanssa jaat koko elämäsi. Ei siinä joku lyhyt suhteenpätkä ole mitään sen rinnalla.

Sun pitäis rakastua räpsähtää täysin, seurustella viikko, muuttaa yhteen ja huomata että äh, menen eteenpäin, niin huomaisit, ettei se muuten maata kaada, vaikka saattoi olla se paskareissu. Ja rakastua kahta kauheemmin seuraavaan ja tulla onnelliseks, niin tajuisit, että ei elämässä ole takuita, ja jos joidenkin tiet on yhteiset, siinä ei paljon paina mitkään suhteet. Sille ei vaan voi mitään. Sä tulet muuten vain olemaan katkera niille onnellisille, jotka on seurustellut useen kerran ja sit löytää sen onnensa, nimittäin koska et hyväksy sitä muille et hyväksyis sitä itselle. Ja tavallaan odotat toisiltakin samaa. Hölmöä hommaa tosiaan.

Tosiaan ongelmani on se, etten voi antaa itselleni anteeksi epäonnistumisia. En pääse niistä yli, vieläkin minua vaivaavat lapsuudenajan pahat jutut jotka tekisi mieli hyvittää. Olen päättänyt elää nyt niin täydellisen elämän kuin mahdollista, ja otan kaiken varovasti. En varmasti halua ajautua suhteeseen mikäli en tunne toista sopivaksi itselleni. Tässä onkin sitten kyse siitä rajasta: missä menee suhde ja missä ei.

En vain tunne onnistuneeni elämässä. Itsetunto on maassa eikä sen nostaminen tunnu kovin helpolta.

Hienosti puhuttu... kirjoitti:

Tosiaan ongelmani on se, etten voi antaa itselleni anteeksi epäonnistumisia. En pääse niistä yli, vieläkin minua vaivaavat lapsuudenajan pahat jutut jotka tekisi mieli hyvittää. Olen päättänyt elää nyt niin täydellisen elämän kuin mahdollista, ja otan kaiken varovasti. En varmasti halua ajautua suhteeseen mikäli en tunne toista sopivaksi itselleni. Tässä onkin sitten kyse siitä rajasta: missä menee suhde ja missä ei.

En vain tunne onnistuneeni elämässä. Itsetunto on maassa eikä sen nostaminen tunnu kovin helpolta.

No siltähän tuo vaikuttaa. Sun pitäis opetella oikeen kämmäämään hyvästi. Sietämään niitä tunteita itseltä ja niitä ajatuksia, että mitä itse ja muut aattelee.. Ehkä sä huomaisit, että suurin osa ihmisistä ei tasan ajattele mitään ja vaikka ajattelis, niin mitä siitä ja vaikka tekis virheen niin ei siitäkään mitään. Sit voi alkaa tympäsemään, että kun on elänyt elämäänsä varovasti kuin veitsenterällä kävellen, ettei vaan lipsahtaisi tai tekis virhettä ja loppujen lopuksi ketään ei edes kiinnosta se teitkö vai et. Ja itsellä on vaan pinnaa kiristänyt. Toisaalta kellä kiinnostaa jos joku on aina hyvä ja elänyt hyvin. Oikeasti, kuka siitäkään kiittelee tai kehuu? Ei kukaan. Täällä vain eletään, eikä elämässä ole sääntöjä. Ja jos ne tekee, ne alkaa ahdistaan itseään, koska mikään ei mene minkään sääntöjen mukaan.

Lapsella on lapsen mieli ja lampaan pää. Ja lapsen olosuhteet. Ei lapsuuden aikaisia tekemisiä tarvi hyvittää, arvaa miks niissä on ikäraja 15 v, mitä hyvitetään. Siks että koko tää valtiovalta, paitsi sinä, on sitä mieltä, että lapsi on lapsi, eikä aikuinen, joka vastaa lapsen elämästä ja tekemisistä. On kuule aikapaljon eriasia 12 vuotiaana olla pöljä, kuin 18 vuotiaana. Niin että lopeta tuo hyvittäminen. Turhaa touhua sekin.

Kukaan ei ole sulle kertonut, ettei tässä elämässä edes voi onnistua, eikä sitä ole kukaan luvannut, joten lähtökohtaisestikin tavoittelet mahdotonta. Itsetunto on sitä, että jotenkin sietää ja hyväksyy sen, että joo tosiaan ei mennyt kuin strömsöössä, mutta olkoon. Just sitä, että tajuaa, et perseelleen meni, mut tulipahan kokeiltua, muuten ei mistään mitään tiedä. Itsetuntoo nimenomaan ei pidäkään sitoa liikaa niihin onnistumisen kokemuksiin. Vaan siihen, että vaikka epäonnistuu, niin entä sitten.

Ja lisäks sun seurassahan ressaantuu muuten muutkin, jos et relaa. Nekin alkaa kuvitella, että pitää olla joku oikein hyvä ihminen, jonka ei kärsis tehdä mitään virhettä ikinä. Päätähän se alkais särkeä ja buranaa kuluis.
Mitä sä olet saanut tuolla ajatusmaailmalla, ahdistaa takuulla ja lujaa. Koitas kaupata tuota samaa ideologiaa naapurille, niin ahdistuu kohta sekin.

Ja ei ihmiset herrantähden ajaudu vain vahingossa suhteeseen, paitsi ehkä ämpärikännissä! Ne päättää haluta sitä ja päättää olla siinä aktiivisesti jossain vaiheessa, eikä joudu siihen ihan tosta noin vain muka itsestään. Se joka kuvittelee, että ajautuu suhteeseen haluaa muka olla ottamatta vastuuta asiasta, mut ei niin voi käydä, että joutuu suhteeseen. Se on vain selittelyä. Ja ne suhteen rajat on erilaisia, jokaisella. Siksi pitää aukasta suunsa ja kysyä toiselta, että onks tää nyt joku suhde vai tapailusuhde vai tapailu vai voisko tästä tulla suhde ja et mitä toinen ajattelee. Näin.

Tuli ihan moottoripyöristä mieleen, että olen kaikkia moottoriajoneuvoja pelkäävä ihminen. Ihan siksi, että niin monet tapattavat itsensä niillä, mopoilla, autoilla... Toisaalta kun mietin, ilman auton keksimistä ei oltaisi keksitty ambulanssia joka on pelastanut monien hengen... Mutta joka tapauksessa en voi hyväksyä varsinkaan sitä, että elämänsä alussa olevat ihmiset menevät kuolemaan onnettomuudessa TURHAAN, jonkun ajelemisen takia... Parempi olisi vaikka istua paikallaan koko elämän ajan.