Ongelmani on, etten pysty käsittelemään yllätyksiä tai nopeita tilanteen muutoksia. Kun suunnitelmat äkkiä muuttuvat tai jotain odottamatonta tapahtuu, tuntuu hetken ekuin en saisi henkeä ja haluan juosta pakoon tai piiloutua muilta ihmisiltä. Tällä hetkellä olen kahdeksantoistavuotias, ja vanhempieni mukaan olen aina vihannut yllätyksiä. Useampi yllättävä tapahtuma yhden päivän sisällä saa minut henkisesti täysin näännyksiin, enkä jaksa tehdä muuta kuin maata sängyssä.
Tähän mennessä olen selvinnyt melko mallikaasti sillä, että lähipiirini on tietoinen tästä ongelmasta. Koulussa korkeintaan on ollut muutama ongelmallinen hetki, etenkin nuorempana, kun odotettiin aktiiivista osallistumista leikkeihin ja keskusteluihin. Sittemmin minut on päästetty pälkähästä, koska kolunkäynnin lukemispuoli sujui paremmin.
Ongelma mittasuhteet paljastuivat minulle itselleni vasta autokoulussa, joka oli täysi katastrofi. Ympäristöni oli täysin opettajan oikkujen hallussa, enkä päässyt pakenemaan mihinkään. Tunnit päättyivät usein (hyvin häpeällisesti) minun surkeaan pillitykseeni. Nukuin niinä kuukausina huonommin kuin koskaan, eivätkä valvotut yöt ainakaan parantaneet suoritustani... kortti oli tuskan takana, mietin jo moneen ottekseen kannattiko mokoma farssi.
Muutenkin aikuisuutta lähestyttäessä vanhempani eivät voi järjestää minulle kaikkea enää niin, etten joutuisi yllätysten eteen. Olenkin jo saanut palautetta siitä, että minun tulisi "jaostaa luonnettani joustavammaksi", mikä niinkin ystävällisesti muotoiltuna tuntui kipeältä. En itsekään pidä itsestäni tällaisena, olen läheisilleni taakka joka vaatii erikoiskohtelua. Olen koittanut parhaani mukaan oppia sietämään ympäristön arvaamattomutta, mutta ainoa mitä olen oppinut on hiukan peittämään ahdistustani.
Haluaisin muutta itseäni parempaan suuntaan, oppia nautimaan asioista, joita en voi kontrolloida. Tällaisena en suostu ottamaan vastaan yllätysvieraita, en vastaa puheluihin joita en odota, en siedä eläimiä enkä lapsia.
Tunteeko joku ilmiön omalta tai jonkun toisen kohdalta? Melkein toivoisin tämän olevan oire jostain, ta muuten minun pitää hyväksyä olevani vain pilalle hemmoteltu kakara, joka ei osaa kohdata oikeaa maailmaa.
Tähän mennessä olen selvinnyt melko mallikaasti sillä, että lähipiirini on tietoinen tästä ongelmasta. Koulussa korkeintaan on ollut muutama ongelmallinen hetki, etenkin nuorempana, kun odotettiin aktiiivista osallistumista leikkeihin ja keskusteluihin. Sittemmin minut on päästetty pälkähästä, koska kolunkäynnin lukemispuoli sujui paremmin.
Ongelma mittasuhteet paljastuivat minulle itselleni vasta autokoulussa, joka oli täysi katastrofi. Ympäristöni oli täysin opettajan oikkujen hallussa, enkä päässyt pakenemaan mihinkään. Tunnit päättyivät usein (hyvin häpeällisesti) minun surkeaan pillitykseeni. Nukuin niinä kuukausina huonommin kuin koskaan, eivätkä valvotut yöt ainakaan parantaneet suoritustani... kortti oli tuskan takana, mietin jo moneen ottekseen kannattiko mokoma farssi.
Muutenkin aikuisuutta lähestyttäessä vanhempani eivät voi järjestää minulle kaikkea enää niin, etten joutuisi yllätysten eteen. Olenkin jo saanut palautetta siitä, että minun tulisi "jaostaa luonnettani joustavammaksi", mikä niinkin ystävällisesti muotoiltuna tuntui kipeältä. En itsekään pidä itsestäni tällaisena, olen läheisilleni taakka joka vaatii erikoiskohtelua. Olen koittanut parhaani mukaan oppia sietämään ympäristön arvaamattomutta, mutta ainoa mitä olen oppinut on hiukan peittämään ahdistustani.
Haluaisin muutta itseäni parempaan suuntaan, oppia nautimaan asioista, joita en voi kontrolloida. Tällaisena en suostu ottamaan vastaan yllätysvieraita, en vastaa puheluihin joita en odota, en siedä eläimiä enkä lapsia.
Tunteeko joku ilmiön omalta tai jonkun toisen kohdalta? Melkein toivoisin tämän olevan oire jostain, ta muuten minun pitää hyväksyä olevani vain pilalle hemmoteltu kakara, joka ei osaa kohdata oikeaa maailmaa.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.