Olemme seurustelleet mieheni kanssa vajaa kolme vuotta ja asuneet yhdessä jonkin aikaa. Olemme kihloissa ja tulevaisuus näyttäisi lupaavalta, "pientä" yksityiskohtaa lukuunottamatta.
Mieheni sukulaiset (varsinkin lähisukulaiset) sabotoivat suhdettamme ja yrittävät selkeästi "savustaa" minut ulos suvusta. Osa ei puhu minulle, yhteisissä tapahtumissa minua kohdellaan kuin ilmaa. Miehelleni minua on haukuttukin.
En pidä tilanteesta, sillä tiedän etten ole tehnyt mitään ansaitakseni tällaista kohtelua. Miehen sukulaisten käytös loukkaa minua syvästi. Silti enemmän minua loukkaa se, että mieheni on sitä mieltä, ettei asialla ole mitään tekemistä hänen kanssaan.
Mieheni ei omien sanojensa mukaan pidä tilanteesta, mutta hänen mukaansa minun olisi tehtävä asialle jotain, sillä koko asia ei kuulu hänelle.
Olen sanonut, että olen eri mieltä ja olen itse yrittänyt useasti tuloksetta saada selville, miksi mieheni sukulaiset eivät hyväksy minua. Olen yrittänyt olla mukava, kohtelias ja tehnyt vaikka mitä miellyttääkseni, mutta tuloksetta.
Viime aikoina asiat ovat kärjistyneet ja olen miettinyt paljon, haluanko elää tällä tavalla. Uskon, että ilman sukulaisia meillä ei olisi ongelmia. En vain pysty päättämään suhdetta. Tuntuu, että olen laittanut peliin niin paljon. Meillä on liikaa yhteisiä muistoja. Tuntuu, että olisi pitänyt lopettaa aikoja sitten (kun ongelmat tulivat esille), sillä nyt on liian myöhä...?
Mieheni sukulaiset (varsinkin lähisukulaiset) sabotoivat suhdettamme ja yrittävät selkeästi "savustaa" minut ulos suvusta. Osa ei puhu minulle, yhteisissä tapahtumissa minua kohdellaan kuin ilmaa. Miehelleni minua on haukuttukin.
En pidä tilanteesta, sillä tiedän etten ole tehnyt mitään ansaitakseni tällaista kohtelua. Miehen sukulaisten käytös loukkaa minua syvästi. Silti enemmän minua loukkaa se, että mieheni on sitä mieltä, ettei asialla ole mitään tekemistä hänen kanssaan.
Mieheni ei omien sanojensa mukaan pidä tilanteesta, mutta hänen mukaansa minun olisi tehtävä asialle jotain, sillä koko asia ei kuulu hänelle.
Olen sanonut, että olen eri mieltä ja olen itse yrittänyt useasti tuloksetta saada selville, miksi mieheni sukulaiset eivät hyväksy minua. Olen yrittänyt olla mukava, kohtelias ja tehnyt vaikka mitä miellyttääkseni, mutta tuloksetta.
Viime aikoina asiat ovat kärjistyneet ja olen miettinyt paljon, haluanko elää tällä tavalla. Uskon, että ilman sukulaisia meillä ei olisi ongelmia. En vain pysty päättämään suhdetta. Tuntuu, että olen laittanut peliin niin paljon. Meillä on liikaa yhteisiä muistoja. Tuntuu, että olisi pitänyt lopettaa aikoja sitten (kun ongelmat tulivat esille), sillä nyt on liian myöhä...?
Vastaukset 1
Vanhimmat
Sano miehellesi että jos joku tulee sinua mustamaalaamaan miehellesi niin miehesi kuuluisi sanoa että jos pitää jotain pahaa sanoa menee sanomaan sen sinulle päin naamaa.
Meillä oli meni niin että vaimon sukulaiset haukku minua vaimolle että kuinka hän on huono isä jne jne ja muuta paskaa..
Ite tästä asiasta vedin koko hernepellon nenään ja menin käymään.
Ekana kysyin appi vanhemmilta kun istuin kahvipöytään että miten olen huono isä kun semmosta on puhuttu.
"Siis ei me sitä tarkotettu jne jne blaa blaa muuta paskaa"
Perinteistä luikertelemista että kierrellään ja kaarrellaan.
Totesin että jos on natisemista ja sanomista niin tulkaa sanomaan päin naamaa elkääkä puhuko selän takana koska se on raukkojen hommaa.
Anoppi väänti itkut ja alkoi huutaa "minulle ei ole kukaan tohtinut sanoa noin pahasti"
Appiukon kanssa taas menee paremmin kuin koskaan :)
Mutta suosittelen samaa taktiikkaa teille.