Olen 24v nainen ja liityn joukkoonne Särkyneet Sydämet...
Kamppailen tällä hetkellä suuren suruni kanssa, joka on viedä minulta järjen.Tätä surun määrää ei voi sanoinkuvata,se on sietämätöntä tuskaa.
Sydän hakkaa,oksettaa,pää jomottaa ja suu on kuiva.En todellakaan tiedä miten saan ensi yönä unta, tai ylipäätänsä enää milloinkaan. Huoh, tämä kirjoituksenikin on yhtä huttua. Tuntuu vaan niin pahalta, eikä ole ketään kelle puhua.Olen ihan yksin.
Miten ihmeessä tulen saamaan unta tietäen että en enää koskaan saa nukahtaa rakkaani kainaloon.Ei enää ikinä katsota elokuvaa yhdessä, ei ikinä enää käydä kaupassa yhdessä.En enää koskaan keitä hänelle kahvia hänen tullessa töistä :( Sydämeni murtuu, kun mietin että viimekertainen halauksemme olikin se viimeinen.Jos olisin tiennyt sen silloin, olisin halannut lujempaa,kauempaa, ja sanonut rakastavani sinua.Olisin tehnyt asioita toisin,ja sanonut enemmän.Miten te muut oikein selviätte, miten ihmeessä te selviätte tästä tuskasta yli? :( Kyyneleet vaan valuu, vaikka jo luulin niiden loppuneen...
Mikä laittaa miehen jättämään tekstiviestillä?Ja sen jälkeen sulkee puhelimensa.
Hän on ikäiseni mies ja olen hänen ensimmäinen vakava suhteensa.Puhuttiin jo yhteenmuutostakin(hänen ideansa),ja olemme kihloissa.Hänellä on alusta saakka ollut hirveä kiire saada mut luokseen asumaan,kihloihinkin menimme 2viikon seurustelun jälkeen! Huhhuh.Olimme käytännöllisesti katsottuna 24h yhdessä,olin hänen luonaan miltei kokoajan.Ongelmat alkoivat siitä, kun sanoin meneväni kotipuoleen katsomaan vanhempiani ja oli kaikkea muutakin menoa.Silloin hän muuttui, ykskaks tuosta noin vain.
Välittävästä ja herkästä miehestä tulikin kylmä ja tosi,TOSI välinpitämätön.Kun kerroin hänelle omia juttujani puhelimessa niin ei kiinnostanut,häntä kiinnosti vain että koska nähdään.Sanoin että ei viikko erossa ole paha aika, mun on hoidettava omia asioitani.Hän ei ottanut yhteyttä muutamaan päivään ja olin kuolla huolesta.Ollaan joka päivä totuttu pitämään yhteyttä. Kun laitoin viestiä tai yritin soittaa, niin ei vastannut.Tätä samaa hiljaisuutta kesti viikon, kunnes laitoin viestissä suoraan tuntemuksiani.Kerroin miten pahalta tuntuu elää epätietoisuudessa kun toinen ei vastaa mitään, yms. Sitten tuli lyhyt vastaus:"Tuon tavarasi huomenna." Sen jälkeen koitin soittaa ja keskustella asiallisesti niin jannu lyö luuria kiinni ja sammuttaa puhelimen kokonaan, vaikka hyvin tietää että olen ihminen joka haluaa keskustelemalla selvittää asiat.
Paha olo on vieläkin, mutta nyt kun luin mitä olen kirjoittanut niin pieni paino putosi hartioilta.Ihmiset rakkaat, kertokaa omia mielipiteitänne tästä hommasta...Onko mies vain kokematon ja siksi käyttäytyy noin?Onko hän lapsellinen?Onko hänellä jokin uusi ihastus(kylläpä tuntui pahalta kirjoittaa)? Onko hän vain äkkipikainen? Vai kyllästymisen puute, kun hän muuttui kylmäksi heti kun lähdin hänen luotaan?
Miksi hänellä oli niin kiire saada minut asumaan?Ja kihloihin? Mahtaakohan hän nauttia pahasta olostani tälläkin hetkellä :(
Kamppailen tällä hetkellä suuren suruni kanssa, joka on viedä minulta järjen.Tätä surun määrää ei voi sanoinkuvata,se on sietämätöntä tuskaa.
Sydän hakkaa,oksettaa,pää jomottaa ja suu on kuiva.En todellakaan tiedä miten saan ensi yönä unta, tai ylipäätänsä enää milloinkaan. Huoh, tämä kirjoituksenikin on yhtä huttua. Tuntuu vaan niin pahalta, eikä ole ketään kelle puhua.Olen ihan yksin.
Miten ihmeessä tulen saamaan unta tietäen että en enää koskaan saa nukahtaa rakkaani kainaloon.Ei enää ikinä katsota elokuvaa yhdessä, ei ikinä enää käydä kaupassa yhdessä.En enää koskaan keitä hänelle kahvia hänen tullessa töistä :( Sydämeni murtuu, kun mietin että viimekertainen halauksemme olikin se viimeinen.Jos olisin tiennyt sen silloin, olisin halannut lujempaa,kauempaa, ja sanonut rakastavani sinua.Olisin tehnyt asioita toisin,ja sanonut enemmän.Miten te muut oikein selviätte, miten ihmeessä te selviätte tästä tuskasta yli? :( Kyyneleet vaan valuu, vaikka jo luulin niiden loppuneen...
Mikä laittaa miehen jättämään tekstiviestillä?Ja sen jälkeen sulkee puhelimensa.
Hän on ikäiseni mies ja olen hänen ensimmäinen vakava suhteensa.Puhuttiin jo yhteenmuutostakin(hänen ideansa),ja olemme kihloissa.Hänellä on alusta saakka ollut hirveä kiire saada mut luokseen asumaan,kihloihinkin menimme 2viikon seurustelun jälkeen! Huhhuh.Olimme käytännöllisesti katsottuna 24h yhdessä,olin hänen luonaan miltei kokoajan.Ongelmat alkoivat siitä, kun sanoin meneväni kotipuoleen katsomaan vanhempiani ja oli kaikkea muutakin menoa.Silloin hän muuttui, ykskaks tuosta noin vain.
Välittävästä ja herkästä miehestä tulikin kylmä ja tosi,TOSI välinpitämätön.Kun kerroin hänelle omia juttujani puhelimessa niin ei kiinnostanut,häntä kiinnosti vain että koska nähdään.Sanoin että ei viikko erossa ole paha aika, mun on hoidettava omia asioitani.Hän ei ottanut yhteyttä muutamaan päivään ja olin kuolla huolesta.Ollaan joka päivä totuttu pitämään yhteyttä. Kun laitoin viestiä tai yritin soittaa, niin ei vastannut.Tätä samaa hiljaisuutta kesti viikon, kunnes laitoin viestissä suoraan tuntemuksiani.Kerroin miten pahalta tuntuu elää epätietoisuudessa kun toinen ei vastaa mitään, yms. Sitten tuli lyhyt vastaus:"Tuon tavarasi huomenna." Sen jälkeen koitin soittaa ja keskustella asiallisesti niin jannu lyö luuria kiinni ja sammuttaa puhelimen kokonaan, vaikka hyvin tietää että olen ihminen joka haluaa keskustelemalla selvittää asiat.
Paha olo on vieläkin, mutta nyt kun luin mitä olen kirjoittanut niin pieni paino putosi hartioilta.Ihmiset rakkaat, kertokaa omia mielipiteitänne tästä hommasta...Onko mies vain kokematon ja siksi käyttäytyy noin?Onko hän lapsellinen?Onko hänellä jokin uusi ihastus(kylläpä tuntui pahalta kirjoittaa)? Onko hän vain äkkipikainen? Vai kyllästymisen puute, kun hän muuttui kylmäksi heti kun lähdin hänen luotaan?
Miksi hänellä oli niin kiire saada minut asumaan?Ja kihloihin? Mahtaakohan hän nauttia pahasta olostani tälläkin hetkellä :(
Vastaukset 14
Vanhimmat
Miehesi on todella lapsellinen. Varmasti ruikuttaa sua takasin viim viikon kuluessa. Kaikki tuo on vain äkkipikaisuutta ja pikkuimaisuutta. Itse kyllä miettisin ottaisinko tuollaista miestä edes takasin jos tulee pyytämään..
Olen täysin samaa mieltä sun tekstin kanssa....ja varsinkin se että älä ota tollasta junioria enää takas. Se on liian lapsellinen sulle....saat varmasti paremman miehen. Toi naruttaa aina sua jos lähet tohon leikkiin mukaan.
Unohda koko tyypppi....vaiikei se helppoa ole, mutta uskon ettei tollasen kanssa seurustelu tule olemaan helppoa sun laiselle fiksulle tytölle !
Mies on narsisti ja hänellä on hyvin heikko itsetunto!
JOS otat hänet takaisin (100% varma hän pyytää sut takaisin) niin kannattaa tiedostaa että samanlainen riita tulee seuraavallakin kerralla kun käyt vanhempiesi luona tai missä vain jos joudut olemaan pois hänen luotaan. Tällaisen miehen kanssa pahat ongelmat alkavat jos perustatte perheen, hän kuuluu siihen kategoriaan miehistä, joka haluaa huomiosi 100% eikä jaa sitä muiden läheistesi kanssa, ei edes lasten.
En ottaisi takaisin.
Laita mulle Kirsukka viestiä inboxiin, jos haluut kuulla miehen näkökulmasta ajatuksia tuosta teidän tilanteesta. Oon käyny vastaavan tunnemyllerryksen pari kertaa läpi eri tilanteissa ja mahdollisesti itsekin nuorena poikana aiheuttanu vastaavan. Ja ehtiny myös sittemmin "perkaamaan" niitä tunteita ja omia motiiveja aika paljon puhtaaks. Jopa pyytäny vuosien jälkeen anteeksi epäreilua käytöstäni.
Hei zimbou, voisitko jakaa ajatuksiasi täällä. Minuakin kiinnostaisi miehen näkökulma asiaan.
Minä sekaannuin mieheen jonka eks vaimo mielisairas.Päätin hypätä pois sotkusta.Lisäksi mies laitteli muille naisille viestejä ym. ja teki katoamistempun kun olin muka sairaalloisen mustasukkainen.
Onni että tajusin tässä vaiheessa häipyä tuosta draamasta.
Tapelkoon eks akkansa kanssa:D
aloittaja ,mulla oli sama kuvio... otan osaa...
pääsin onneks eroon ja hetken surtuani,olen vaan helpottunut:)
Noh.. Miesnäkökulmaa, tai ihan vaan omia kokemuksia vastaavan laisista naisista.
Ensinnäkin haluaisin todeta (oman mielipiteeni) tuosta narsismista, että oon huomannu sitä sanaa käytettävän nykyisin aika herkästi. En halua vähätellä kenenkään kokemuksia narsistisista ihmisistä, mutta välillä tuntuu, että narsismin alle verhotaan jo huomattavasti pienempiäkin ongelmia. Itse elin pitkän parisuhteen vaikeasti narsistisen naisen kanssa, tietämättä mokoman persoonallisuushäiriön olemassa olosta yhtään mitään. Vasta jälkikäteen kuulin narsistisesta skitsofreniasta, josta siis pahimmillaan on kyse.
Mutta tuo ei liittynyt suoranaisesti ketjun aloittajan viestiin, vaan muutamaan vastaukseen. Ja perustelut tulee myöhemmin tässä viestissä :)
Ihan hiljattain mun elämäni täytti nuo Kirsukan kuvailemat tunteet. Rintakipu, oksetus, suunnaton epätoivo, itku, pelko siitä kuinka pystyy nukkumaan jne. Ja sitten iski siihen päälle vielä se loputtoman kova ikävä.
Rakas avovaimoni, jonka kanssa oltiin muutettu noin viikkoa aikaisemmin uuteen kotiin totesi, että hänen uskonsa meihin oli loppunut. Nyt tiedän, että sitä uskoa ei koskaan oikein ollutkaan. Kyseessä oli ihminen, joka ei pystynyt päästämään ketään itsensä lähelle. Käsittääkseni mä pääsin lähemmäs kuin kukaan muu aikaisemmin, hänen sanojensa mukaan, mutta tie nousi pystyyn myös mulle.
Tietysti mietin, miksi ihminen ei halua antaa oman kumppaninsa tuntea itseään paremmin kuin kukaan muu. Mä oon ainakin kokenut, että jos on todella rakastunut, haluaa kertoa itsestään aivan kaiken toiselle ja vastaavasti haluaa tuntea toisen läpikotaisin. Jakaa siis koko elämän. Riskinä siinä tietty on se, että toinen käyttää sun avoimuutta hyväkseen, eli sua vastaan, mutta sitä ei voi etukäteen tietää. Ja, jos elää vasten tunteitaan ja varoen, ei voi elää täysillä. Mutta, jos tarpeeksi monta kertaa luottamus petetään, käy niinkuin mun exälle oli käynyt. Ei voinut luottaa kunnolla kehenkään, edes muhun, vaikka mitään syytä epäluottamukseen en antanut. Ja mä jouduin siis hänen historiansa uhriksi. Sen lisäksi, että hän on tietysti se suurin uhri ja kärsijä.
Me oltiin myös heti alusta lähtien todella tiiviisti yhdessä ja suht nopeasti muutin muodollisesti myös hänen asuntoonsa. Alkuun kaikki oli tietysti ihanaa ja katselin vaaleanpunaisten lasien läpi myös ne kohdat, joissa pienen pienet hälytyskellot välillä kilkkasivat. Myöhemmin tajusin niiden kellojen soittaneen hälytystä siitä, että tämä nainen pyrki sitomaan mut itseensä tekemällä mun olon epävarmaksi. Mm. pienillä ja vaatimattomilla kommenteilla meidän suhteen jatkuvuuden epävarmuuden suuntaan. Ja muita esimerkkejä kyllä riittä, mut en viitsi niitä tähän alkaa listaamaan. Tulee vaan paha mieli uudestaan.
Mä tietenkin vastasin siihen yrittämällä miellyttää häntä kaikin mahdollisin keinoin ja niin pientä asiaa ei ollut, jossa en ois häntä huomioinut. Tämä on kyl mun mielestä muutenkin normaalia rakastuneen ihmisen toimintaa, mut mun tapauksessa se vielä korostui. Kukkiakin taisin ostaa, vaikka se on mulle jotanki liian kliseinen juttu. Jatkuuuu..........
...............Anyway, huomasin, että mun huomionosoitukset ei oikein saanut niitä rektioita aikaan, jota olin toivonut. Vastavuoroisuutta ja ennen kaikkea sitä, että hän olisi osannut ottaa sen huomion vastaan. Tutustuttuani paremmin häneen ja hänen perheeseensä tajusin, ettei hän välttämättä koskaan sellaista huomiota ollut osakseen saanut ja siten ns vierasti sitä eikä tiennyt tai osannnut reagoida siihen mitenkään. Mulla oli muuri vastassa.
Sitten alkoi riidat. Ja ensimmäisestä isommasta riidasta lähtien hän totesi, että näinköhän tästä tulee mitään. Ja minä sain vakuuttaa ja kertoa miten me päästäis yhdessä jatkamaan eteen päin. Yhdessä. Siinä tuli se toinen keyword, joka meidät lopulta erotti toisistamme. Ensimmäinen oli se suojamuuri. Rikkomaton suoja muuri. Voi olla et mä olin liian innokas pääsemään sen läpi ja näkemään hänen todellisen minänsä, mutta toivottavasti joku toinen sinne kuitenkin tiensä vielä löytää. Muurin sisällä on takuulla ikävä elää yksin.
Mä olin näkevinäni tuossa Kirsukan kuvauksessa kihlatustaan jotain samaa. Ei välttämättä osaa sanoa miten tuntee asiat. Ei osaa luottaa. Siihen viittaa toi niksahtaminen reissusta vanhemmille. Mustasukkaisuus, sairaalloinenkin ei tuu syntymässä, vaan siihen kasvetaan. Se on eräänlainen kehitysvamma. Sen voi aiheuttaa vanhemmat, kaverit, ihastukset ja sit tietty ne tyttö/poikaystävät. Jos kundi tai mimmi saa hirveet kilarit siitä et toinen on viikon vanhemmillaan ni ei kyse oo lapsellisuudesta. Siinä on kyse täydellisestä pelosta petetyksi tulemisen suhteen. Eli luottamuspula. Ja se voi tulla jo paljon kauempaa ku kyseisestä suhteesta. Kysymys kuuluukin: miten auttaa tällaista ihmistä, josta kuitenkin välittää, mutta joka ei osaa itse tunnistaa ongelmaansa? Ja missä menee raja, jossa pitää itse pystyä luovuttamaan, jos apu eli tuki ei auta.
Näitä särjettyjä ihmisiä on valitettavan paljon ja usein ne haavat tulee esiin vasta sitten, kun ollaan jo päästy alkuihastuksesta rakastumiseen.
Tästä tuli nyt sellanen selostus, etten tiiä vastasinko loppujen lopuks oikein kunnolla mihinkään. :D Ja toinen puoli jäi vielä kertometta. Ja itseasiassa se kolmaskin näkökulma. Mut voi laittaa niistä seuraavaan viestiin :)
Haluan kuitenki toivottaa jo tässä kovasti voimia Kirsukalle ja toivottavasti sulla on myös läheisiä joihin voit tukeutua. Ja tietty parasta ois, jos kaikki päättyis onnellisesti :)
P.S.
Rehellisyydellä saatta saada turpaan, mutta sitä ei voi katua. Kysy, jos pääset puheyhteyteen sen kundin kanssa, et mitä se pelkää. Se voi hyvinkin lähteä siitä purkautumaan koko soppa.
Ei tullut perusteluja narsismi-juttuun ku en vielä edes kirjoittanu siitä narsistisesta naisesta :) Mut siitä sit seuraavassa. :)
itku pääsi, kun luin nämä viestit, sopi niin mun kohdalle. Aivan kuin musta olis kirjoitettu. Eikä kukaan, ei siis koskaan yhtään kukaan jaksa sitä epävarmuutta kuin hetken. Aina jää yksin ja se kierre senkun pahenee. Juuri kun on oppinut hieman luottamaan, kaikki lyödään naamalle kahta kauheammin. Kun tekee valtavan työn itsensä kanssa, että pääsee edes hetken eteenpäin ja toinen jättää juuri sillä hetkellä, kun on saanut jonkun pohjan työtä tekemällä rakennettua johonkin ihmiseen. Sitten se pohja pettää taas ja kaikki murenee käsiin. Myös mulla oli tuo, että en ole tottunut kovin ylihuomioivaan olemiseen. Ja kun joku yrittää toteuttaa sitä tuplasti, se meni aivan överiksi, toinen yrittää entistä enemmän ja minä hämmennyn entistä enemmän. Mutta mitään tosi tunteita ei koskaan puhuttu. Ja siitä tulee se olo, ett kokee olevansa joku pelimiehen vedätys. Että juuri kun jotain heräisi sisällä, toinen kääntää selän ja häipyy, jättää nallina kalliolle. Ja siitä kuilusta kun taas nousee, työ on entistä kovempi.
Kai sen ongelman jopa tunnistaakin. Ongelmana nimenomaan on se, että ei tarvitisisi osoittaa niinkään niitä tunteita, koska teot, joille ei ole sanoja tuovat sitä epäluottamusta. Kun ainut lääke on suoraan puhuminen. Mutta joku siinä on, että ei siinä toinenkaan ala puhumaan, se tekee ne omat johtopäätöksensä, että eipä puhuta mitään, ettei toinen säikähdä. Mutta kun se selvittäisi niin monta asiaa, ja veisi turhaa epätietoisuutta puolin ja toisin. Mutta jos lähtee sille tielle, että tekee kaikkea muuta kuin puhuu, niin asiat alkavat elää jotain omaa todellisuuttaan, joka ei ole molemmille yhteinen. Virhe on myös se, että kuvittelee, että tarvitaan aikaa. Aika ei auta, jos asiat on epäselviä. Aika vaan tekee niistä entistä epäselvemmät. Lopulta hajonneena miettii, että kuvitteliko vaan kaiken, ja oliko toinen tosiaan niin kauhea, että halusi rakastuttaa itseensä tai että alkaisi luottamaan ja sitten häipyy.
Kai se toistakin rassaa, että sitä luottamusta aikansa testaa ja testaa, koska ei puhuta. Ja lopulta toinen ei jaksa. Kumpikin pettyy niin totaalisesti, mutta se puhuminen on ehkä edelleen tekemättä. Ja aivan samoin kuin sulla, lopulta sinäkin alat epäilemaan juttua ja hajoaako se siitä sitten? Nimenomaan se luottamuksen rakentuminen vaatii sitä puhumista ja puhumista ja aikaa ja ehkä niitä riitojakin niin, että tajuaa, ettei toinen häivy noin vain tai käännä selkäänsä tai torju, vaikka tuliskin riita. Mutta jos niin käy, sitä taas kerää muutaman vuoden itseään palasista kokoon ja liimaa ne taas aika rosomuuriksi, jotta pysyy kasassa.
Mä kirjoitin sen verran "suppeasti" ku oisin joutunu muuten kirjoitaa koko yön, et en huomannu täsmentää siihen huomion osoittamiseen liittyen sitä, että mä suorastaan anelin, että oltais voitu puhua. Ja osoitin huomiota muutenkin kuin teoilla. Kuuntelin kiinnostuneena vaikka kyseessä olis ollu kuinka arkinen asia. Ja kommentoin.
Kerroin kyllä todella avoimesti tunteistani ja itkin ku itketti, oli kyseessä ilo tai suru ja sanoin, että tuntuu kurjalta, kun itse kertoo itsestään kaiken ja toinen on vain "raollaan". Sanoin, etten voi koskaan oppia tuntemaan häntä, jos hän ei itse kerro itsestään. Luottamus todella perustuu avoimuuteen ja siihen viittasin ku sanoin, etten antanu aihetta epäluuloihin. Olin täysin avoin. Mä typistän tän nyt tähän, ettei lähe lapasesta :)
Mä tiedän et niiden muurien alas romahduttaminen on hirveän työn takana. Mulla on ollu ne joskus kans "suojana", mutta toivon todella sun puolesta, et sopiva apu siihen työhön tulee vielä vastaan. Yksin siitä nimittäin ei taida oikein selvitä.
Arvostan tuota asennetta ja kovaa työtä, mutta onko toinen vaistonnut sen liian ongelmakeskeiseksi lähestymistavaksi tai yhdessäolon muodoksi. Että asiat ja kahdenkeskinen oleminen ja juttelu pyörii vähän liikaa tuon asian ympärillä ja se paras perusarki on sitten puuttunut. Se jatkuvuus, minkä se avautuminen tavallaan vaatii pitäisi olla todella pitkä. Ja kun toinen voisi olla ehkä hiukan enemmän valmiimpi, toinen jo kyllästyy ja lähtee. Tavallaan se jatkuvuus ja tasaisuus ja luottamus loppuu sitten toisen puolelta herkästi, ja se on juuri se mitä kaipaisi, ja mitä enemmän epävarmasti itse käyttäytyy sitä enempi sitä tarvisi, (niinkuin lapsen kasvatusta, mutta silti) mutta silloin se luotto loppuu toisen puolelta. Ja sitten se onkin hän, joka alkaa luoda niitä huonoja mielikuvia. Tuo tekee pahaa kierrettä.
Ongelmaan liittyy samalla myös se, että kun se jatkuvuus ja läsnäolo katkeaa, se on katkennut, eli taas aloitat alusta, ikäänkuin kerrasta kertaan joudut lämmittämään saman asian, mutta kun riittävän monta kertaa aloittaa alusta, se luotto löytyy, mutta kuka jaksaa sitä samaa rumbaa kerta toisensa perään niin kauan, että toinen luottaisi. Mutta mistä löytää joku ihminen joka tajuaa sen jatkuvuuden ja läsnäolon merkityksen toisen elämässä tilanteista riippumatta luottamuksen kasvamiselle. Luotto on musta sitä, että voi luottaa joka tilanteessa. Jos se luotto loppuu riitaan tai erimielisyyksiin, onko se luottoa? Ei kai.
Mä en oikein kai edes tarkalleen ottaen tiedä, mitä multa olisi odotettu. Tai millaista on ilman jotain suojamuureja, koska en tee sitä tietoisesti, että ihmiset ei pääse lähelle. Mutta ne jotka on päässeet, on lähteneet pois. Ei ne ole jaksaneet mua lopulta kuitenkaan, eikä ole halunneet puhua tai ei ole ainakaan sanoneet. En minä tiedä selviääkö yksin, ei tässä muuta vaihtoehtoa oikein ole, joten en halua edes miettiä asiaa.
"Olimme käytännöllisesti katsottuna 24h yhdessä,olin hänen luonaan miltei kokoajan.Ongelmat alkoivat siitä, kun sanoin mäeneväni kotipuoleen katsomaan vanhempiani ja oli kaikkea muutakin menoa.Silloin hän muuttui, ykskaks tuosta noin vain."
Täällä on kommentoitu, että kyseessä olisi narsisti, se voi olla mahdollista. Sitten voi osua kohdalleen sellainenkin selitys, että hän on kokenut traumaattisen hylätyksitulemisen tunteen. Pelko, että joutuu kokemaan uudestaan hylätyksi tulemisen tunteen voi olla niin voimakas, että jo se kun jouduit olemaan viikon erossa saattoi olla hänelle viesti, että voi joutua hylätyksi. Se että vuorostansa hylkäsi sinut, ei ole ratkaisu tähän tilanteeseen hänen osaltaan. Sama voi toistua seuraavassakin suhteessa. Sen takia asiat pitäisi kohdata suoraan ja yhdessä kanssasi ja löytää ratkaisu.
http://www.healingeagle.net/Fin/Burney/codependent4.html