Minulla on vähän ongelma, tai en tiedä sitten mietinkö liikaa omaa käytöstäni / olenko vain epävarma itsestäni. Siksi ajattelinkin avautua täällä ja ehkä saada rakentavia vinkkejä / palautetta ja ehdotuksia miten pitäisi jatkaa..
Olen aika kiltti luonteeltani, ystävällinen ihmisiä kohtaan aina ja nöyräkin.. Mutta niin.. mieheen rakastuin jo vuosia sitten, joskin molemmat olimme aika ujoja. Poikaystäväni vanhemmat ovat eronneet ja hän asui isänsä luona lapsuudesta nuoruuteen. Luulin ennen että hän ja hänen vanhemmillaan ei ole läheisyyttä, enkä suhtautunut kovin vakavasti asioihin, kuten ei miehenikään. Olimme kuin kahden omassa kuplassamme (kuten varmaan aika moni muukin nuoripari) ja eka kerta kun näin mieheni äidin oli nolo: olimme juuri pedissä, harrastamassa seksiä! Onneksi sentään mies oli päällä. Emme nimittäin silloin tienneet että ketään oli tulossa, vaan ovi vaan avattiin.. No, sen jälkeen meni aikaa ennen kuin nähtiin.. Olin kuitenkin jo ekasta kerrasta ajatellut että tästä ei nyt tule mitään. Ajattelin että pysyttelen vain etäällä. Tuli kuitenkin aika kun muutimme yhteen, poika pois kotoaan ja asiat muuttuivat. Ilahduin aluksi positiivisesti huomatessani että mieheni äiti (anoppi) on oikein mukava ja herttainen ihminen.
Sitten huomasin että yhteenmuutettuamme aloimme aina käymään hänen äitinsä luona ja pitämään häneen yhteyttä enemmän. Tutustuimme myös mieheni muutamaan vanhempaan sisarukseen jotka molemmat ovat perheellisiä ja 35-43 vuotiaita. Ihastuin kovasti lapsiin. Itse olen vasta parikymppinen, ja olen tainnut periä vanhemmiltani kasvatusmallin että ei lapsia nuorena. Haluan elää nuorekkaasti, vaikka en olekaan mikään riekkuja, enkä välitä baareilusta.
Ongelma kuitenkin on, että pelkään mieheni isää ja vanhinta veljeä. He molemmat ovat todella jotenkin jäätäviä! Mieheni isä puhuu pojalleen yleensä, minulle puhuessaan hän ei katso silmiin tai edes päinkään ja jotenkin hänen lähellään on kuin minua ei olisikaan. Ei sillä, en tykkää huomiosta muutenkaan. Mutta jotenkin aina tulee paha mieli, tuntuu kuin minua arvostellaan vain lastentekoautomaattina ja sellaisena äitihahmona, johon en todellakaan ole haluamassa. Etenkin kun tämä isä tulee joskus yllättäin käymään! Hän tulee ilmoittamatta ja pimpottaa ovikelloa. Mieheni on sanonut että olisi mukava jos hän ilmoittaisi vaikka vähän ennen.. (hänen isänsä asuu noin parin tunnin matkan päässä..) Yleensä juuri sunnuntaisin kun kämppä on vähän mullin mallin ja molempia meitä laiskottaa. Yleensä silloin keskityn vain häpeämään ja hänen läsnäolonsa ei ainakaan paranna sitä.. Joo, tätä kirjoittaessani tiedän että se on itsetuntoni ongelmana..
Jatkan kuitenkin.. Mietin että miten te nuoret ruukaatte olla poikaystävänne suvun kanssa tekemisissä? Kuinka usein tai missä tilanteissa? Minusta jotenkin tuntuu että itse en välittäisi pitää enää juurikaan yhteyttä muutakuin anoppiin ja toiseen sisareen ja tämän perheeseen.. Olisi kai vain parempi suosiolla ohittaa kylmä mieheni isä ja tämän toinen poika ja sen perhe, olla välittämättä mitä hän saattaisi ajatella. Enhän lopulta edes tiedä pitääkö hän minua niin huonona. Kuitenkin sellainen fiilis aina jää, kun hän on lähtenyt.
Toinen asia mikä aiheeseen liittyen ottaa päähäni, on se että kun tämä mukava sisar on aina kysellyt että miksi emme tule heillä käymään. Mukavaa se on, mutta harvemmin hän suoraan meitä kutsuu. Yleensä aina juuri hänen vanhempiensa kautta, jotka kysyvät tyyliin "miksette ole käyneet hänen luonaan?" eli vähän siihen sävyyn taas että olemme jättäneet tekemättä. Mietinkin usein että onko minun välttämätöntä mennä mukaan. Että jos he haluaisivat nähdä vain sisartaan, eli miestäni. Enkä oikein voi kysyäkään sitä, kun tietenkin he sanoisivat kohteliaisuuden takia että ei kun me molemmat.
Hänen isänsä kyllä välittää miehestäni, hänen lempilapsensa.. Ja jotenkin tuntuu kuin minä olisin riistänyt hänen poikansa. Eli perus anoppi-syndrooma, mutta vain mies on tämä anoppi.
Joo, olipas terapeuttista. :)
Olen aika kiltti luonteeltani, ystävällinen ihmisiä kohtaan aina ja nöyräkin.. Mutta niin.. mieheen rakastuin jo vuosia sitten, joskin molemmat olimme aika ujoja. Poikaystäväni vanhemmat ovat eronneet ja hän asui isänsä luona lapsuudesta nuoruuteen. Luulin ennen että hän ja hänen vanhemmillaan ei ole läheisyyttä, enkä suhtautunut kovin vakavasti asioihin, kuten ei miehenikään. Olimme kuin kahden omassa kuplassamme (kuten varmaan aika moni muukin nuoripari) ja eka kerta kun näin mieheni äidin oli nolo: olimme juuri pedissä, harrastamassa seksiä! Onneksi sentään mies oli päällä. Emme nimittäin silloin tienneet että ketään oli tulossa, vaan ovi vaan avattiin.. No, sen jälkeen meni aikaa ennen kuin nähtiin.. Olin kuitenkin jo ekasta kerrasta ajatellut että tästä ei nyt tule mitään. Ajattelin että pysyttelen vain etäällä. Tuli kuitenkin aika kun muutimme yhteen, poika pois kotoaan ja asiat muuttuivat. Ilahduin aluksi positiivisesti huomatessani että mieheni äiti (anoppi) on oikein mukava ja herttainen ihminen.
Sitten huomasin että yhteenmuutettuamme aloimme aina käymään hänen äitinsä luona ja pitämään häneen yhteyttä enemmän. Tutustuimme myös mieheni muutamaan vanhempaan sisarukseen jotka molemmat ovat perheellisiä ja 35-43 vuotiaita. Ihastuin kovasti lapsiin. Itse olen vasta parikymppinen, ja olen tainnut periä vanhemmiltani kasvatusmallin että ei lapsia nuorena. Haluan elää nuorekkaasti, vaikka en olekaan mikään riekkuja, enkä välitä baareilusta.
Ongelma kuitenkin on, että pelkään mieheni isää ja vanhinta veljeä. He molemmat ovat todella jotenkin jäätäviä! Mieheni isä puhuu pojalleen yleensä, minulle puhuessaan hän ei katso silmiin tai edes päinkään ja jotenkin hänen lähellään on kuin minua ei olisikaan. Ei sillä, en tykkää huomiosta muutenkaan. Mutta jotenkin aina tulee paha mieli, tuntuu kuin minua arvostellaan vain lastentekoautomaattina ja sellaisena äitihahmona, johon en todellakaan ole haluamassa. Etenkin kun tämä isä tulee joskus yllättäin käymään! Hän tulee ilmoittamatta ja pimpottaa ovikelloa. Mieheni on sanonut että olisi mukava jos hän ilmoittaisi vaikka vähän ennen.. (hänen isänsä asuu noin parin tunnin matkan päässä..) Yleensä juuri sunnuntaisin kun kämppä on vähän mullin mallin ja molempia meitä laiskottaa. Yleensä silloin keskityn vain häpeämään ja hänen läsnäolonsa ei ainakaan paranna sitä.. Joo, tätä kirjoittaessani tiedän että se on itsetuntoni ongelmana..
Jatkan kuitenkin.. Mietin että miten te nuoret ruukaatte olla poikaystävänne suvun kanssa tekemisissä? Kuinka usein tai missä tilanteissa? Minusta jotenkin tuntuu että itse en välittäisi pitää enää juurikaan yhteyttä muutakuin anoppiin ja toiseen sisareen ja tämän perheeseen.. Olisi kai vain parempi suosiolla ohittaa kylmä mieheni isä ja tämän toinen poika ja sen perhe, olla välittämättä mitä hän saattaisi ajatella. Enhän lopulta edes tiedä pitääkö hän minua niin huonona. Kuitenkin sellainen fiilis aina jää, kun hän on lähtenyt.
Toinen asia mikä aiheeseen liittyen ottaa päähäni, on se että kun tämä mukava sisar on aina kysellyt että miksi emme tule heillä käymään. Mukavaa se on, mutta harvemmin hän suoraan meitä kutsuu. Yleensä aina juuri hänen vanhempiensa kautta, jotka kysyvät tyyliin "miksette ole käyneet hänen luonaan?" eli vähän siihen sävyyn taas että olemme jättäneet tekemättä. Mietinkin usein että onko minun välttämätöntä mennä mukaan. Että jos he haluaisivat nähdä vain sisartaan, eli miestäni. Enkä oikein voi kysyäkään sitä, kun tietenkin he sanoisivat kohteliaisuuden takia että ei kun me molemmat.
Hänen isänsä kyllä välittää miehestäni, hänen lempilapsensa.. Ja jotenkin tuntuu kuin minä olisin riistänyt hänen poikansa. Eli perus anoppi-syndrooma, mutta vain mies on tämä anoppi.
Joo, olipas terapeuttista. :)
Vastaukset 5
Vanhimmat
Ehkä kirjoitan lähinnä itselleni, kun veikkaan ettei kukaan jaksa lukea. Omat vanhempani ovat käydessään todella mukavia meille molemmille. Ehkä jotenkin olen tottunut siihen että ollaan mukavia kaikille.. Aina kun isäni tai äitini tulee käymään, he saattavat tuoda molemmille tuliaisia tai jouluna lahjaa. Äiti tykkäisi mielellään hemmotella poikaystävääni vähän kaikenlaisilla ylläreillä.. Molemmat aina kyselevät poikaystäväni kuulumisia ja keskustelevat meidän kanssa leikkiä laskien. Tunnelma on tosi rentoutunut, eikä poikaystävänikään vähän ujona edes aristele heitä. Jotenkin vanhempieni kanssa on helppo olla.
Jotenkin harmittaa etten saa yhtä mukavaa kohtelua itsekin, siis poikaystäväni suvun puolesta. Vähän toivoisin että asuisemmepa kauempana niin ei tarvitsisi aina nähdä.. Vaikka en tahdo eristää miestäni suvustaan. Tahtoisin vain itse pysyä kauempana. Mikä tuskin taitaa onnistua? Asia vaivaa ajoittain juhlien aikaan etenkin niin paljon että joskus vihaisena miettii sitä että kuinka helppoa olisikin asua yksin, ilman miestä. Ei tarvitsisi tuntea ikävää tunnetta..
Mutta ei, olenpahan rakastunut mieheeni. Ja hulluahan olisi sen takia edes ajatella eroamista. Pitää vain yrittää jaksaa parhaansa mukaan ja hyväksyä, että vaikka kuinka yritän, niin kaikki ihmiset eivät välttämättä pidä minusta.
Miksi ihmeessä avaatte oven?!
Teet kärpäsestä harkäsen, noin kaiken kaikkiaan.
Kaipailit ikäistesi ihmisten vastauksia, mutta jos sopii sinua vanhempana kuitenkin jonkun kommentin heitän laajentaakseni hieman näköalaasi elämäntilanteeseesi?!
Olet erinomainen purkamaan kokemaasi ja osaat katsella asioita analyyttisesti, mutta heikkoutesi on olla epävarma. On tilanteita, joissa kannattaa elää tilanne vain ohi liikaa miettimättä. Et voi aina tehdä suoria päätelmiä pelkästään toisen käytöksen perusteella ja arvella olevasi vastuussa vaikkapa appiehdokkaasi tuntemuksista sinua kohtaan. Yhtä lailla appiehdokkaasi voi olla sosiaalisesti kömpelö, eikä vain tiedä mitä sinulle pitäisi sanoa ja peittää epävarmuutensa välttämällä katsekontaktia kanssasi.Tai jos miehesi sisar houkuttelee teitä kylään, niin voin vannoa ettei hän taatusti erityisen tarkkaan mieti haluaako sinut sinne mukaan vaiko ei. On ihmisiä, jotka pystyvät avaamaan kotinsa oven kaikille ja kohtelemaan kaikkia ystävällisesti. Joten jos et halua käydä miehesi sisaren luona kylässä, niin älä mene. Kyseinen sisar tuskin sitäkään pohtii, miksi et tule.
Oletko ajatellut heijastuuko sinun oma asenteesi miehesi sukulaisissa? Yleensä, jos ei pidä jostakin ihmisestä, sen aistivat muutkin tavalla tai toisella. Mietin vain sitä, että olisiko appiehdokkaasi kenties helpompi, jos et aina tarkkailisi häntä ja tekisi suoria johtopäätöksiä hänen käytöksestään? Joskus nimittäin voi helpottaa, jos vain tilanteen sujua omalla painollaan. Ja oletko miettinyt onko sinulla taipumusta mustasukkaisuuteen? Joskus miniäehdokas voi olla omistushaluinen yhtä lailla.
Se on kuitenkin varmaa, että jos sinä oletat poikaystäväsi olevan -sinun mielestäsi mukavien- vanhempiesi kanssa tekemisissä, niin valitettavasti parisuhteessa on aina miinuspuolena joutua olemaan tekemisissä poikaystävänkin suvun kanssa. Se vaatii sinulta diplomaattisuutta ja joskus senkin, että voitat ärtymyksesi. Poikaystävälläsi on kuitenkin yhtä lailla tunneside sukuunsa kuin sinullakin, joten mieti olisitko sinä valmis ymmärtämään poikaystävääsi hänen arvostellessaan sinun vanhempiasi ja sen jälkeen pohdit voisitko omalla tahollasi jättää ajattelematta jonkun kielteisen ajatuksesi hänen sukulaisistaan.
Ota kaikesta huolimatta rennosti. Jos appiehdokas tulee väärään aikaan on miehesi homma sopia hänen kanssaan selkein sanoin, että jatkossa hän voisi soittaa. Jos ei suoruus onnistu, niin keksikää jokin "meno" ja selittäkää, miten olisi parempi soittaa "niin tiedätte olla kotosalla". Puhelimessa voi aina räknätä toisen ajan tavata.
Älä tyttö enää hermoile ja nöyristele appiukon takia. Hän ei ole varmaankaan sen arvoinen, että pilaat oman nuoren onnesi pahastumalla, menemällä pois tolaltaan hänen vuokseen. Hän vaikuttaa inasen verran narsistiselta luonteena. Jos sinua kylmää ja hermostuttaa aina hänen läsnäollessaan, niin opettele rennosti taktiikoita ja tekniikoita, joilla pärjäät. Ehkä hän aidosti ei pidä sinusta tai aidosti vihaa naisia kategorisesti (paitsi omia tyttäriään). Negatiiviset energiat hänestä sinuunpäin hyökyvät, mutta opettele suojautumaan. Älä katsele häntä, älä yritä hakea katsekontaktia jota ei tule, älä odota häneltä mitään hyvää ja ystävällistä. Mieti mielessäsi jotakin iloista, ajattele jotakin voimalausetta kuten vaikkapa "olen rakastettu ja rakastettava" tms. Ajattele ihan muita asioita hänen läsnä ollessaan, rakenna sellainen muodollisen kohtelias edustuspersoona häntä kohtaan että ulkoisesti käytöksesi on korrektia mutta et anna minkään vaikuttaa sisäisesti tunteisiisi.
Ja harkitkaa vakavasti muuttoa niin kauas perheenä/parina, että isällä ei ole käytännön mahdollisuutta tupsahdella tarkastamaan "omaisuuttaan" miten milloinkin. Vaikkapa lyhyt ulkomaan työkomennus eli että asuisitte vaikka vuoden ulkomailla voisi tehdä teille kahdelle valtavan hyvää.
Ja lisäksi, ilmoittakaa muutamana viikkona etukäteen, että ei voi tulla kyläilemään teille, olette poissa kotoa. Voisitte lähteäkin pitkälle kävely-tai patikointiretkelle ihan vasiten parina-kolmena sunnuntaiaamuna (ennen isän tavanomaisen yllättävää vierailuaikaa). Ja kännykät kiinni. Tehkää kiva eväsretki eli piknikki puistossa, metsässä, järven tai meren rannalla. Vain te kaksi! Ja ei ehkä tarvitse montaa viikkoa niin appiukko oppii soittamaan ennen kyläilyään. Tai jättää koko tavan niin että voitte viettää kahdenkeskisiä lököilyaamuja rauhassa (olette ne varmaan ansainneet). Sunnuntaiaamupäivän ulkoilua kyllä kannattaa jatkaa vaikka loppuikänne, ihan oman terveyden kannaltakin.