ja minkä tähden? Tämä kysymys rullaa nykyisin päässäni jatkuvasti, enkä pääse siitä yli enkä ympäri. Onko tuttu muille parisuhteessa eläville? Onko muuta vaihtoehtoa kuin erota, jos huomaa vierellään kulkevan kumppanin olevan hyvin erilainen kuin itse? Niin erilainen, ettei toisen kanssa tekeminen enää tyydytä kumpaakaan osapuolta. Esimerkkeinä erilaisista kiinnostuksista vaikkapa erilaiset seksimieltymykset, erilaiset mieltymykset sosiaalisen elämän suhteen (toinen pitää kanssakäymisestä myös muiden kuin kumppanin kanssa, toinen lähes erakko luonteeltaan). Ei esim. pidä siitä, että käy vieraita (koskaan) hänen läsnäollessaan, koska kokee ne rasitteeksi itselleen.
Yhteinen harrastus löytyy, mutta sekin siksi, että se on miehen harrastus. (Olisi siitä huolimatta, vaikken minä sitä harrastaisi. ) Jos itse pyydän miestä kokeilemaan uusia asioita, joita voisimme yhdessä tehdä, hän ei vain yksinkertaisesti halua, piste. Se hyvä puoli sentään on, ettei hän kiellä minua tekemästä ja menemästä. Yhteisiä puheenaiheita nykyisin tämä miehen harrastus lähinnä, siihen liittyvät asiat. Minun asiani häntä eivät aidosti kiinnosta, toisinaan sen sanookin, välillä minun mielikseni esittää kuuntelevansa ja vähän vastailee. Jotkin tulevaisuuden suunnitelmat, kuten matkat tms. ovat miehestäkin mukavia "fantasiatasolla", mutta todellisuuden toteutushetkeä ei olekaan.
Miten saada enää eloa suhteeseen, jos toinen ei innostu mistään parannusyrityksistä? Vai onko kyse siitä, että minun pitäisi vain kylmästi elää omaa elämääni ja tyytyä siihen, että emme tee asioita yhdessä, koska toinen ei halua? Tämä on varmaan hyvin tyypillistä suhteissa, joissa ihmiset ovat jo olleet vuosikymmeniä yhdessä eivätkä mukavuussyistä enää "jaksa" erotakaan. Olen kuitenkin niin nuori, etten tiedä, jaksanko loppuelämääni elää näin. Lisäksi, onhan se toiseltakin pois, jos en ole tässä täysillä mukana ja tuntuu, että nykyisin hänkin huomaa sen:/ Ei vain ole huomaavinaan...
Yhteinen harrastus löytyy, mutta sekin siksi, että se on miehen harrastus. (Olisi siitä huolimatta, vaikken minä sitä harrastaisi. ) Jos itse pyydän miestä kokeilemaan uusia asioita, joita voisimme yhdessä tehdä, hän ei vain yksinkertaisesti halua, piste. Se hyvä puoli sentään on, ettei hän kiellä minua tekemästä ja menemästä. Yhteisiä puheenaiheita nykyisin tämä miehen harrastus lähinnä, siihen liittyvät asiat. Minun asiani häntä eivät aidosti kiinnosta, toisinaan sen sanookin, välillä minun mielikseni esittää kuuntelevansa ja vähän vastailee. Jotkin tulevaisuuden suunnitelmat, kuten matkat tms. ovat miehestäkin mukavia "fantasiatasolla", mutta todellisuuden toteutushetkeä ei olekaan.
Miten saada enää eloa suhteeseen, jos toinen ei innostu mistään parannusyrityksistä? Vai onko kyse siitä, että minun pitäisi vain kylmästi elää omaa elämääni ja tyytyä siihen, että emme tee asioita yhdessä, koska toinen ei halua? Tämä on varmaan hyvin tyypillistä suhteissa, joissa ihmiset ovat jo olleet vuosikymmeniä yhdessä eivätkä mukavuussyistä enää "jaksa" erotakaan. Olen kuitenkin niin nuori, etten tiedä, jaksanko loppuelämääni elää näin. Lisäksi, onhan se toiseltakin pois, jos en ole tässä täysillä mukana ja tuntuu, että nykyisin hänkin huomaa sen:/ Ei vain ole huomaavinaan...
Vastaukset 1
Vanhimmat
ettei tilannettamme kyllä helpotakaan se, että meillä on reippaasti ikäeroa. Ikä ei sinänsä haittaa, mutta tuntuu että ikäeromme tuplaantuu sellaisen tietyllä tavalla jämähtäneen asenteen vuoksi, kun itse haluaisin vielä kokea niin paljon ja monenlaista. Kääntöpuolena kuitenkin se, ettei mies tyypillistä "vakiintumistakaan" halua, kuten lapsia tai lemmikeitä, koska ei koe olevansa valmis vielä pitkään aikaan. Kannattaako odottaa kymmenisen vuotta ja kenties pettyä siihen, ettei hän ole valmis silloinkaan, kun minä olisin? Vai murehdinko liiaksi jo tulevasta?