eikö ikinä mene ohi....

harmi kun vuosien takaiset tunteet ovat pinnassa ja osa jokapäiväistä elämää,häiritsevää todellakin ja ikävää kaikinpuolin........monille rakkaista ihmisistä on tullut aikoinaan niin läheisiä ettei sitä menetystä ikävä kyllä pysty koskaan unohtamaan ja energiaa kuluu asian miettimiseen..=(
minulla pelko läheisen kuolmasta on koko ajan mielessä enkä pääse Siitä eroon....tosi ikäviä juttuja...

itselläni pyöri kaikenlaisia ajatuksia ja murheita päässä joku vuosi sitten ja sillon mulle sanottiin,että jos on jotain joskus sattunut,pienempääkin...niin kolmekymppisenä ne vaivaa...itse olen 32vee.
nämä asiat oli ennen siskon kuolemaa.

no siskoni kuoli ja sehaän on taas ihan eri juttu..oli minkäikäinen tahansa...
sillon tuntu,että elämä kulkee usvassa ja on niin pimeää,odotin vauvaa ja olin varma,etten saa sitäkään pitää,mulla on myös kolme muuta lasta,muut pieniä..vanhin jo 10 vuotias.Sitä tarkoitan sanalla JO 10,että hänellä on omia menoja joihin kulkee pyörällä jne...

ja eka puoli vuotta olin varma etten saa pientä tätinsä näköistä prinsessaa pitää,mutta sitten oli PAKOTETTAVA itsensä siihen,että tulevalle ei voi mitään...ei voi surra ja miettiä etukäteen asiota..ei kuolemia,ei onnettomuuksia...se sattuu jos on sattuakseen eikä sillä voita mitään,että pohtii sellaisia.

se on elettävä päivä kerrallaan ja nautittava pikku asioista

siskon kuoleman jälkeen en päästänyt ketään silmistäni..ja tosiaan olin aivan varma etten saa vauvaakaan pitää..vaikkei se tullut tilattuna.. olin onnellinen,että se syntyi
nykyisin meillä on elämässä paljon hyviä asioita...kuten varmaan huomaat tänään mielentila on mulla aivan toinen kuin eilen...

koita työntää moiset ajatukset taka alalle kokonaan pois mielestä..onhan huoli normaalia,mutta ei tulevia kannata etukäteen murehtia..toivottavasti mitään pahaa ei satu...

onnea ja voimia elämääsi ja nauti hetkistä älä murehdi ennekkoon!!!!!

Minulla kuoli -ihan ylläin- oma esikoinen kohtuun vajaa kuukausi ennen laskettua aikaa, ja tämän pienen tytön jouduin synnyttämään kuolleena. se oli kamalaa.. Pidettiin mieheni kanssa tyttöä sylissä ja lapsi oli niin kaunis eikä mitään tietoa miksi näin kävi, koska kaikki oli koko raskauden ajan hyvin, niin äidillä kuin lapsella.
tapahtuneesta on vain kuukausi aikaa, mutta tiedän että en saa tytön kasvoja tai niitä suloisia kämmeniä koskaan mielestä..

Hei - menetin teini-ikäisen lapseni pari vuotta sitten syöpään. Vasta nyt alan tajuta kokonaisuudessaan, mitä on tapahtunut. Tähän asti olen kulkenut puolinaisesti, surua säilöen ja muita tukien. Nyt alkaa olla minun vuoroni surra. Katselen lapseni huonetta, esineitä ja tutkin hänen kaappejaan. Usein tämä tutkinta keskeytyy pakahduttavaan tunteeseen ja itkuun - vieläkään ei ole aika käydä surun pohjalla. Tiedän, että surutyölle pitäisi antaa tilaa ja se pitäisi työstää, koska viisaiden mukaan se alkaa häiritä elämää jossain vaiheessa ja silloin tilanne tulee olemaan oikein hankala. Nyt kuvittelen, että suru ei hellitä koskaan ja samalla tuntuu, että en haluakaan sen hellittävän. Ajattelen, että näin saan pitää lapseni lähelläni. Vaarana on fyysinenkin sairastuminen. Siitä minulla on jo joitain merkkejä - outoja sellaisia ja pelottavia. Luonnollisesti surun pitäisi helpottaa ja sen muuttaa muotoaan sellaiseksi, että sen kestää arjessa. Ikävän loppumiselle ei taida olla reseptiä - pienetkin asiat ja esineet laukaisevat sen kouristamaan kipeästi keskeltä kehoa. Koska olen antanut surulleni näin vallan itseni suhteen, tiedän, että katkeruus on tästä seurauksena, mutta jotenkin haluankin sitä - lapseni puolesta vaikka tiedän, että hän ei sitä olisi halunnit - siis katkeruutta. Hän suhtautui tiedossa olevaan kuolemaansa niin rohkeasti ja kypsästi, että itse en ikinä olisi siihen kyennyt. - Elämä tuntuu armottomalta ja epäoikeudenmukaiselta - siinä totuus, joka meidän kaikkien kuolevaisten on siedettävä halujemmekin vastaisena.

Hei - katsoin tässä jokin aika sitten kirjastosta lainaamani kasetin "Viisi tytärtäni" - Liisa-Maija Laaksosen käsikirjoitus ja huiput näyttelijät ml. Liisa-Maija itse. Aihe käsittelee sisaren kuolemaan liittyvää ja ison määrän muitakin elämiseen liittyvää. Elokuva on jo melko vanha, mutta todella vaikuttava. Lapseni menettäneenä ja sisarusten surua pohtineena sain siitä valtavasti aineistoa käyttööni. Katso ihmeessä ja ylläty siitä, miten paljon realismia juttu sisältää. Voimia!