Olen seurustellut reilun vuoden tyypin kanssa jonka alussa tunsin vain kaverina. Tuntuu että olemme varsinaiset sielunkumppanit ja kaikki oli todella helppoa hänen kanssaan alusta lähtien, ikään kuin olisimme tunteneet aina (ollaan nyt tunnettu reilut pari vuotta).
Itse olisin jo tässä iässä valmis sitoutumaan pidemmäksikin aikaa. En ole hurmoshenkisen rakastunut mutta minulla sellaiset "pää-pilvissä"-suhteet eivät ole koskaan kestäneetkään kovin pitkään. Mielestäni parisuhde on pohjimmiltaan nimenomaan sitoutumiskysymys, en usko hetken hurman jatkuvuuteen.
Mieheni käyttäytyy ristiriitaisesti. Puhuu yhteenmuuttamisesta, tulevaisuudesta, jopa lapsista. Itse en ole näitä aiheita koskaan ottanut esille, enkä tässä tilanteessa todellakaan voi ottaa sitä riskiä että muuttaisimme yhteen. Kuitenkin sanoo ettei ole minuun varsinaisesti "rakastunut", vaikka rakastaakin minua (ymmärtänette eron näiden kahden asian välillä). Hän voi hyvin kuvitella että viettäisimme loppuelämämmenkin yhdessä. Mutta jos tapaa jonkun ihanan naisen johon oikeasti rakastuu, voi olla että minä jään kuin nalli kalliolle.
Puhuu myös, ettei ole kovin hyvä rakastamaan ja että tarvitsee aikaa ja että ehkä tämä suhde tästä vielä syvenee.
Jotenkin näistä kaikista puheista on jäänyt ns. paskan maku suuhun. Onko tällaisen suhteen jatkamisessa mitään järkeä? Tiedän hänen todellakin välittävän minusta ja viihtyvän aidosti seurassani, mutta jotenkin (tottakai!) kalvaa se jos hän vaikka sattuisikin löytämään sen unelmiensa naisen. Lentäisin varmaan samantien roskiin.
Olen todella ahdistunut tästä vaikka arvostankin miehen suorasukaisuutta. Nyt minun on vaikea nauttia hänen seurastaan kun mietin koko ajan näitä asioita. Hän kuitenkin sanoo että haluaa seurustella minun kanssani jatkossakin. Miksi ihmeessä? Siis sen aikaa kunnes parempi ihminen tulee vastaan vai? Pitäisikö tästä tämänhetkisestä yhteisestä ajasta vain yrittää nauttia eikä miettiä huomista?
Tiedän että mahdollinen ero minun aloitteestani olisi miehelle kova pala. Samoin tietysti minulle, mutta on näistä eroista ennenkin selvitty...
Mitä tekisitte tässä tilanteessa? Jos siis saitte tästä sepostuksesta mitään tokkua. Neuvoja ja kommentteja otetaan kiitollisena vastaan.
Itse olisin jo tässä iässä valmis sitoutumaan pidemmäksikin aikaa. En ole hurmoshenkisen rakastunut mutta minulla sellaiset "pää-pilvissä"-suhteet eivät ole koskaan kestäneetkään kovin pitkään. Mielestäni parisuhde on pohjimmiltaan nimenomaan sitoutumiskysymys, en usko hetken hurman jatkuvuuteen.
Mieheni käyttäytyy ristiriitaisesti. Puhuu yhteenmuuttamisesta, tulevaisuudesta, jopa lapsista. Itse en ole näitä aiheita koskaan ottanut esille, enkä tässä tilanteessa todellakaan voi ottaa sitä riskiä että muuttaisimme yhteen. Kuitenkin sanoo ettei ole minuun varsinaisesti "rakastunut", vaikka rakastaakin minua (ymmärtänette eron näiden kahden asian välillä). Hän voi hyvin kuvitella että viettäisimme loppuelämämmenkin yhdessä. Mutta jos tapaa jonkun ihanan naisen johon oikeasti rakastuu, voi olla että minä jään kuin nalli kalliolle.
Puhuu myös, ettei ole kovin hyvä rakastamaan ja että tarvitsee aikaa ja että ehkä tämä suhde tästä vielä syvenee.
Jotenkin näistä kaikista puheista on jäänyt ns. paskan maku suuhun. Onko tällaisen suhteen jatkamisessa mitään järkeä? Tiedän hänen todellakin välittävän minusta ja viihtyvän aidosti seurassani, mutta jotenkin (tottakai!) kalvaa se jos hän vaikka sattuisikin löytämään sen unelmiensa naisen. Lentäisin varmaan samantien roskiin.
Olen todella ahdistunut tästä vaikka arvostankin miehen suorasukaisuutta. Nyt minun on vaikea nauttia hänen seurastaan kun mietin koko ajan näitä asioita. Hän kuitenkin sanoo että haluaa seurustella minun kanssani jatkossakin. Miksi ihmeessä? Siis sen aikaa kunnes parempi ihminen tulee vastaan vai? Pitäisikö tästä tämänhetkisestä yhteisestä ajasta vain yrittää nauttia eikä miettiä huomista?
Tiedän että mahdollinen ero minun aloitteestani olisi miehelle kova pala. Samoin tietysti minulle, mutta on näistä eroista ennenkin selvitty...
Mitä tekisitte tässä tilanteessa? Jos siis saitte tästä sepostuksesta mitään tokkua. Neuvoja ja kommentteja otetaan kiitollisena vastaan.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Riippuu paljon miehen älykkyydestä. Jos hän on älykäs, hän ei tod.näk. lähde minkään pelkän hurmoksen perään.
Kuitenkin jos on tavallinen mies, niin tod.näk. lähtee ja jäät kuin nalli kalliolle. Ja sitten hetken päästä kun hurmos meni ohi, mies "ymmärtää" sinun tärkeyden hänen elämässään.
Joo huonompi juttu. Omalla kokemuksellani; en ota enää miestä ollenkaan, ellen todellakin ole hänelle se joka vie jalat alta. Koska on tullut kerran koettua tuo kuvio, hurmos-tila ja minä olin syrjässä, kunnes hurmos meni ohi ja oltiin takaisin pyytämässä.
Kyllä kait sen loppujen lopuksi tietää jo hyvinkin varhain, että jos se suhde ei jostain syystä ota oikein kunnolla purjeita alleen, niin takkuamista se on sitten ja siihen herkästi sitten hankitaan niitä extreme-kokemuksia muista osapuolista, että elämä ois jännää ja saisi kokea rakastumisen tunnetta.
Riippuu täysin miehen elämän kokemuksesta ja älystä millä perusteella hän ratkaisunsa tekee. Itse menin aikoinaan "järkiavioliittoon" koska mulla oli erittäin rankkoja kokemuksia huumarakastumisesta ja sen seurauksista enkä enää halunnut kokea uudestaan samaa. Meillä menee hyvin ja kumpikin on suht onnellinen. Kohdallamme tämä oli tietoinen päätös, ikäänkuin sopimus, silläperusteella mitä miehestäsi kerroit, vaikuttaa siltä että hän ei omasta mielestään ole sitoutunut mihinkään. Eli huteralta kuulostaa.
Vähän samanlaisia oireita osoitti mununkin mieheni, joten en jäänyt odottelemaan mitään ihme ratkaisuja sitoutumiseta ja suhteen syvenemisestä. Tein oman ratkaisuni ja laitoin suhteen poikki, ja mies sai jäädä omilleen, itselle oli ehdottomasti parempi ratkaisu ja nautin omasta elämästäni taas huomattavasti enemmän. Totesin ainakin tässä tapauksessa että miehellä ei olisi ollut edes mahdollisuuksia/ halua henkiseen kehittymiseen siihen suuntaan että suhde olisi syventynyt. Sääli sillä rakkaasta ihmisestä oli vaikea luopua:(
seurustelin miehen kanssa vajaan vuoden...
meille tuli pikku riita...jossa yhteydessä hän totesi että on onnellinen kanssani muttei rakasta minua...jätin hänet.. aluksi oli vaikeaa...mutta kaikesta selviää.
Keskustelin hänen kanssaan hiljattain, hän kertoi naisystävänsä muuttaneen paikkakuntaa hänen vuokseen...kertoi myös tuntevansa samoin nykyistä naista kohtaan.... Onneksi en ole tuon naisen pöksyissä.
Ikävä kyllä myös nykyinen miesystäväni on kykenemätön sitoutumaan...keräilen voimia irrottautua hänestä.
sanoo suoraan, että pitää sinua varalla siihen asti kunnes kohtaa sinua paremman, no en ihmettele suussasi olevaa jälkimakua yhtään.
En usko teille syntyvän jatkossakaan toimivaa parisuhdetta, joten suosittelen sinulle samaa mitä hänkin tekee, jatkat hänen kanssaan siihen asti, kunnes löydät "se oikean".
Siis sellaisen joka tuntee samoin sinua kohtaan,
eli pitää sinua itselleen "oikeana".
Nykyisesi ei niin tunne, vaikka pitääkin sinusta paljon, joten sovit hänelle hyvin täyttämään hänen läheisyyden tarpeitaan, tällä hetkellä.
Koska sinä kuitenkin tunnet enemmän, sinulle isku on paljon kovempi, jos hän löytää itselleen sen oikean ennen sinua, joten siihen kannattaa varautua jo etukäteen.
Hei!
Itse olen katsellut oman miesystäväni vastaavantyyppistä pähkäilyä vähän liian kauan...
Kaikki on nyt kuitenkin ratkeamassa, sillä hän on löytänyt ykskaks yllättäen minua hemaisevamman naisen. Mies haluaisi kuitenkin jatkaa minun kanssani ystävänä; tarkemmin sanottuna hän pitää täysin itsestään selvänä, että hyväksyn hänen uuden onnensa mukisematta, jos kerran välitän hänestä!
Mitä tästä opimme: Ei kannata liian kärsivällisesti kuunnella miehen tarpeita/ristiriitaisia puheita/ epämääräisissä kehitysvaiheissa venkoilua. Mies pitää kärsivällistä naista lienee helposti jonkinlaisena terapeuttina, jonka helmoista on sitten hyvä ponnistaa siihen oikeaan parisuhteeseen...
tosta kirjotuksesta päätellen sulla on reilusti enemmän ikää/kokemusta kun mulla tähän asti, mutta samaahan aikaa täs silti eletään. Mä oon pettyny niin moet kerrat ensihuuman jälkeen, muutaman kuukauden päästä ollaan jo lopettamassa "suhdetta", koska alkuhuuma on ohi jne.. Mutta on myös niinsanotusti kolahtanut oikeen kunnolla ja onnistunut juttu siitä syntyi noin pitemmälläkin tähtäimellä, ettei siinä mitään. Mutta mieti onko se sittenkin pelkkää ystävyyttä? eikö suhteelta haluaisi jotain muuta kun vaan että se oli "kuin sopimus" jne..? kun varmana onb sellasiaki ihmisiä, kenen kanssa sen oikeen rakkauden ja rakastumisen voi tuntea??
kerran me täälä eletään, pitää koittaa saada juuri sen mitä haluaa eikä tyytyä "rippeisiin",. vaikka ymmärärn ettei kyseinen mies nyt silleen ripe ookkaan.. mutta kun on olemassa parempaa, jossain ja joskus..