Pakko kirjoittaa tänne, kun en tiedä mitä tässä oikein pitäisi tehdä?
Siskollani (28v.) on kaksi lasta: toinen täyttää pian 3v. ja toinen 5v. Hänellä on ollut jo pitkään hankala olla parisuhteessaan, sillä hänen miehensä ei ole oikein omaksunut isän roolia, vaan isälle tuntuu olevan muut kuin omien lasten asiat tärkeämpiä (esim. tietokoneella oleminen, kun lapset kaipaisivat huomiota, etenkin poika, vähemmän tärkeisiin asioihin paneutuminen ja ajankäyttäminen). Suurin ongelma on juuri (siskonkin mielestä) poissaolevuus ja omien asioiden parissa häärääminen sekä tunnekylmyys (ei osaa näyttää, että välittää) mikä on mielestäni todella huono asia!
Siskoni on ollut lasten syntymästä saakka kotiäiti, mutta nyt hän on aloittanut työt vanhassa työpaikassaan ja lapsilla on alkanut päiväkoti. Siskoni on monesti todennut, että hänen tunteensa ovat täysin kuolleet miestänsä kohtaan (eivät ole naimisissa), ja käytännössä hän on myös lasten yksinhuoltaja, vaikka asuvatkin saman katon alla koko perhe. Nyt siskoni on alkanut puhua, että hän ei haluaisi, että lapset kävisivät päiväkodissa, sillä lapset eivät saa hänen mielestään tarpeeksi huomiota päiväkodissa ja muutenkaan päiväkoti ei miellytä häntä. Lisäksi 5-vuotiaalla ei ole ikäistänsä seuraa päiväkodissa mikä on myös minun mielestä ikävää, koska hän todella tarvitisisi ikäistänsä seuraa.
Siskoni on viettänyt paljon aikaa vanhempiemme luona lasten kanssa, ja sillä aikaa isä on saanut tehdä mitä huvittaa (istunut tietokoneella yms.). Ikäänkuin isällä ei olisi mitään velvollisuuksia vaan hänen velvollisuudet ovat siirtyneet isovanhemmille (jotka ovat olleet suurena apuna), jotka ovat pian 60-vuotiaita, mutta yhä työssäkäyviä (eivät jaksa samalla tavalla kuin 30-kymppiset).
Minua on alkanut huolettamaan lasten levoton käyttäytyminen, lapset riitelevät PALJON keskenään, tappelevat leluista ja milloin mistäkin. Siinä saa olla koko ajan valppaana ettei he töni toisiaan tms. Riita saa alkunsa hyvin helposti, toki on myös hetkiä jolloin he leikkivät yhdessä suht nätisti. Tietysti silläkin on merkitystä, että toinen on tyttö ja toinen poika mutta silti. Poika suuttuu todella herkästi pikkusiskolleen, vaikka aihetta ei olisi ollenkaan. Tuttuja ovat lausahdukset "mä lyön kohta sua" tai "mä tapan sut"! Lisäksi lapset puhuvat aika paljon alapääjuttuja, 5-vuotiaskin puhuu välillä todella lapsellisia juttuja vaikka hän ei ole mikään tyhmä poika.
Lisäksi siskollani on vielä omat ongelmat syömisen kanssa: hänellä on ollut bulimia mistä hän ei ole selvästikään parantunut täysin, sillä hän ei syö päivän aikana juuri mitään. Vasta illalla hän syö jotain täyttävää, esim. puuroa ja jäätelöä ym. sekalaista. Päivällä hän nokkii milloin mitäkin leivänkannikkaa mutta harvoin syö kunnon ruokaa. Lapset kyllä saavat ruokaa mutta olen kiinnittänyt huomiota, että heidänkin ruokailu on vähän pielessä, silllä usein he saavat välipalaa esim. banaania ENNEN varsinaista ruokaa, niin että he eivät jaksa sitten syödä sitä kunnon ruokaa. Sitten he siirtyvätkin jo jälkiruokaan esim. jäätelöön. Aivan älytöntä! Siskoni kantaa mukana leipiä tai banaania tms. ja ruokkii lapsia kuin he olisivat jotain linnunpoikia.
Siskoni suuttuu jos hänelle sanotaan asiasta, siis saattaa suorastaan räjähtää raivosta. Muutenkin hänen pinnansa palaa herkästi lasten kanssa, ja usein tuntuu että heidän yhdessäolo on yhtä nahistelua, niin äidin kuin lasten.
Olemme oikeastaan kaikki, niin minä kuin vanhempanikin huolissamme tilanteesta sekä siskoni päättämättömyydestä. Siskoani vaivaa hänen huono parisuhteensa sekä hänen miehensä persoona ja olemus. Hän ei toisinaan voi sietää miestänsä ja monesti hänen miehestään puhutaan negatiiviseen sävyyn lasten kuullen mikä on mielestäni väärin, sillä lapset kuitenkin kyselevät aina isänsä perään, varsinkin poika ja isä on selvästikin hänelle tärkeä.
Siskoni on miettinyt eroa, mutta tällä hetkellä lapsilla on päivähoitopaikat ja siskollani työpaikka Helsingissä. Vanhempamme asuvat Espoossa. Siskollani on myös aamuvuoroja, jolloin hänen miehensä on vienyt lapset päiväkotiin.
Sivusta katsottuna heidän perhe-elämänsä on usein suorastaan kaoottista, paljon riitaa ja ikäviä fiiliksiä.
Tuntuu vain että en voi vaan seurata sivusta, kun siskoni jatkuvasti valittaa miehestään ja siitä että hän on ihan pihalla eikä enää ole oma itsensä. Ennen hänellä kuulemma oli mielipiteitä mutta hänestä tuntuu että hänen miehensä on jyrännyt hänen ns. välinpitämättömäksi. En tiedä miten paljon syömishäiriö vaikuttaa taustalla mutta varmasti vaikuttaa.
Sanoisiko joku jotain viisasta? Mihin otan yhteyttä jos siskoni tilanne ei muutu tai vain pahenee? En haluaisi että lapsista kasvaa epätasapainoisia ihmisiä joilla on tunne-elämän ongelmia. Ahdistaa kun lapset kärsii!
Kiitos jos jaksoitte lukea loppuun!
Antakaa jotain neuvoja pliis.
Siskollani (28v.) on kaksi lasta: toinen täyttää pian 3v. ja toinen 5v. Hänellä on ollut jo pitkään hankala olla parisuhteessaan, sillä hänen miehensä ei ole oikein omaksunut isän roolia, vaan isälle tuntuu olevan muut kuin omien lasten asiat tärkeämpiä (esim. tietokoneella oleminen, kun lapset kaipaisivat huomiota, etenkin poika, vähemmän tärkeisiin asioihin paneutuminen ja ajankäyttäminen). Suurin ongelma on juuri (siskonkin mielestä) poissaolevuus ja omien asioiden parissa häärääminen sekä tunnekylmyys (ei osaa näyttää, että välittää) mikä on mielestäni todella huono asia!
Siskoni on ollut lasten syntymästä saakka kotiäiti, mutta nyt hän on aloittanut työt vanhassa työpaikassaan ja lapsilla on alkanut päiväkoti. Siskoni on monesti todennut, että hänen tunteensa ovat täysin kuolleet miestänsä kohtaan (eivät ole naimisissa), ja käytännössä hän on myös lasten yksinhuoltaja, vaikka asuvatkin saman katon alla koko perhe. Nyt siskoni on alkanut puhua, että hän ei haluaisi, että lapset kävisivät päiväkodissa, sillä lapset eivät saa hänen mielestään tarpeeksi huomiota päiväkodissa ja muutenkaan päiväkoti ei miellytä häntä. Lisäksi 5-vuotiaalla ei ole ikäistänsä seuraa päiväkodissa mikä on myös minun mielestä ikävää, koska hän todella tarvitisisi ikäistänsä seuraa.
Siskoni on viettänyt paljon aikaa vanhempiemme luona lasten kanssa, ja sillä aikaa isä on saanut tehdä mitä huvittaa (istunut tietokoneella yms.). Ikäänkuin isällä ei olisi mitään velvollisuuksia vaan hänen velvollisuudet ovat siirtyneet isovanhemmille (jotka ovat olleet suurena apuna), jotka ovat pian 60-vuotiaita, mutta yhä työssäkäyviä (eivät jaksa samalla tavalla kuin 30-kymppiset).
Minua on alkanut huolettamaan lasten levoton käyttäytyminen, lapset riitelevät PALJON keskenään, tappelevat leluista ja milloin mistäkin. Siinä saa olla koko ajan valppaana ettei he töni toisiaan tms. Riita saa alkunsa hyvin helposti, toki on myös hetkiä jolloin he leikkivät yhdessä suht nätisti. Tietysti silläkin on merkitystä, että toinen on tyttö ja toinen poika mutta silti. Poika suuttuu todella herkästi pikkusiskolleen, vaikka aihetta ei olisi ollenkaan. Tuttuja ovat lausahdukset "mä lyön kohta sua" tai "mä tapan sut"! Lisäksi lapset puhuvat aika paljon alapääjuttuja, 5-vuotiaskin puhuu välillä todella lapsellisia juttuja vaikka hän ei ole mikään tyhmä poika.
Lisäksi siskollani on vielä omat ongelmat syömisen kanssa: hänellä on ollut bulimia mistä hän ei ole selvästikään parantunut täysin, sillä hän ei syö päivän aikana juuri mitään. Vasta illalla hän syö jotain täyttävää, esim. puuroa ja jäätelöä ym. sekalaista. Päivällä hän nokkii milloin mitäkin leivänkannikkaa mutta harvoin syö kunnon ruokaa. Lapset kyllä saavat ruokaa mutta olen kiinnittänyt huomiota, että heidänkin ruokailu on vähän pielessä, silllä usein he saavat välipalaa esim. banaania ENNEN varsinaista ruokaa, niin että he eivät jaksa sitten syödä sitä kunnon ruokaa. Sitten he siirtyvätkin jo jälkiruokaan esim. jäätelöön. Aivan älytöntä! Siskoni kantaa mukana leipiä tai banaania tms. ja ruokkii lapsia kuin he olisivat jotain linnunpoikia.
Siskoni suuttuu jos hänelle sanotaan asiasta, siis saattaa suorastaan räjähtää raivosta. Muutenkin hänen pinnansa palaa herkästi lasten kanssa, ja usein tuntuu että heidän yhdessäolo on yhtä nahistelua, niin äidin kuin lasten.
Olemme oikeastaan kaikki, niin minä kuin vanhempanikin huolissamme tilanteesta sekä siskoni päättämättömyydestä. Siskoani vaivaa hänen huono parisuhteensa sekä hänen miehensä persoona ja olemus. Hän ei toisinaan voi sietää miestänsä ja monesti hänen miehestään puhutaan negatiiviseen sävyyn lasten kuullen mikä on mielestäni väärin, sillä lapset kuitenkin kyselevät aina isänsä perään, varsinkin poika ja isä on selvästikin hänelle tärkeä.
Siskoni on miettinyt eroa, mutta tällä hetkellä lapsilla on päivähoitopaikat ja siskollani työpaikka Helsingissä. Vanhempamme asuvat Espoossa. Siskollani on myös aamuvuoroja, jolloin hänen miehensä on vienyt lapset päiväkotiin.
Sivusta katsottuna heidän perhe-elämänsä on usein suorastaan kaoottista, paljon riitaa ja ikäviä fiiliksiä.
Tuntuu vain että en voi vaan seurata sivusta, kun siskoni jatkuvasti valittaa miehestään ja siitä että hän on ihan pihalla eikä enää ole oma itsensä. Ennen hänellä kuulemma oli mielipiteitä mutta hänestä tuntuu että hänen miehensä on jyrännyt hänen ns. välinpitämättömäksi. En tiedä miten paljon syömishäiriö vaikuttaa taustalla mutta varmasti vaikuttaa.
Sanoisiko joku jotain viisasta? Mihin otan yhteyttä jos siskoni tilanne ei muutu tai vain pahenee? En haluaisi että lapsista kasvaa epätasapainoisia ihmisiä joilla on tunne-elämän ongelmia. Ahdistaa kun lapset kärsii!
Kiitos jos jaksoitte lukea loppuun!
Antakaa jotain neuvoja pliis.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Itselläni ollut saman tyyppinen tilanne, sillä erotuksella, että siskollani on mielenterveys- ja alkoholiongelma. Hänen lapsensa ovat kärsineet, samoin minä, ja meidän vanhempamme. Sitä vaan joutuu osalliseksi asiaan, vaikka haluaisi paeta kauas pois.
Ainoa joka tilanteeseen oikeasti voi vaikuttaa on siskosi. Hänen pitäisi lähteä hakemaan ulkopuolista apua, saada uutta näkökulmaa ja ratkaisuja tilanteeseen. Hän on ensisijaisesti vastuussa lapsistaan, et sinä eikä vanhempanne. Se, että hän kaataa ongelmansa läheistensä niskaan, ei auta ketään.
Monesti lähiomaiset ovat liian lähellä, pystyäkseen näkemään mikä olisi parasta, ja toisaalta he ovat sokeita näkemään miten itse mahdollistavat tilanteen jatkumisen. He ahdistuvat ja väsyvät, eikä tilanteeseen tule mitään parannusta. Tällä hetkellä siskosi ei tarvitse oikealla tavalla ottaa vastuuta elämästään ja lastensa tilanteesta.
Sinä voit sanoa suoraan, että sinua huolestuttaa hänen ja hänen lastensa tilanne, ja yrittää ohjata häntä hakemaan apua. Lastenhoitoavun tarjoaminen silloin tällöin voi helpottaa siskosi tilannetta, mutta kuten sanoin, siskosi pitää aktiivisesti pyrkiä ratkomaan ongelmiaan aikuisen tavoin, eikä odottaa, että muut huolehtivat hänen asioistaan. Sitä tarkoittaa aikuisuus ja vastuun kantaminen teoistaan.
Vaikea tilanne, sympatiani on puolellasi.
saanen korjata asiaa hieman.. tottakai vastuu ehkä suurimmaksi osaksi on vanhemmilla,mutta siinä vaiheessa kun on kyseessä äidin tai lasten terveys,on läheisillä jo VELVOLLISUUS puuttua asiaan. jos jotain vakavaa käy,ja sisko vaan on katsonut sivusta,niin ketäs syytetään?? sitte sanotaan et OLISHA SUN PITÄNY TOIMIA KUN NÄIT TILANTEEN!? eikö vain näin ole. ja aloittaja,ilmoita asiasta esim sosiaalitoimeen. ne auttavat.eivät vie lapsia pois. ennen sossu akat oli niitä painajaisissa esiintyviä akkoja,nykysin(kiitos suomen rahapulan) ei ne enää oo sellasia. minä sain yhna apua kun pyysin itte. jos ne keksii alkaa epäilemään ,saattaa joutua silmätikuksi mut kun ite pyytää reilusti,sielt löytyy puhujaa ja auttajaa. usko vaan,kaik lutviutuup. se vaan siin tietty on et siskos täytyy olla yhteistyökykynen.. onnea ja voimia sulle.näkee että välität tosi paljon :) olispa mulla tollanen sisko.
Kiitos vastaajille!:)
Olemme siis monesti keskustelleet vallitsevasta tilanteesta (minä ja vanhempani) siskoni kanssa ja hän on itsekin monesti ahdistuneena purkanut mieltään meille.
Onneksi hän on nyt aloittanut työt uudestaan ja saa hieman vapaata lastenhoidosta ja omaa rahaa! Se, että tulee toimeen omillaan, on iso asia. Toivonkin, että kun hän huomaa pystyvänsä itsekin käymään töissä ja tienaamaan,hänen itsetuntonsakin kasvaa siinä samalla. Ettei tarvitse ainakaan taloudellisesti olla riippuvainen miehestään.
Olen samaa mieltä "twistedsister---":n kanssa siitä, että VASTUU on myös läheisillä. Kyllä lasten riitoihin aina puututaan, mutta se on henkisesti tosi raskasta välillä, kun pitää koko ajan olla silmä tarkkana ettei mitään satu ja nähdä, että sisarukset eivät viihdy toistensa seurassa. Esim. minä ja siskoni emme kyllä tapelleet läheskään yhtä paljon pieninä kuin siskoni lapset. Olen varma, että siskoni hankala parisuhde vaikuttaa myös lasten käyttäytymiseen, selvähän se. Surullistahan se on :(
Olen itsekin kärsinyt mielenterveysongelmista ja minulla on säännöllinen hoitokontakti psyk. polille. Voin tällä hetkellä hyvin mutta hoitosuhteeni jatkuu edelleen kontrollikäynteinä. Ensi kerralla kun menen poliklinikalle, aion kyllä jutella siskoni tilanteesta, sillä tottakai se vaikuttaa minuunkin, olemme sen verran läheisiä kuitenkin ja säännöllisesti tekemisissä.
Haluan korostaa, että lapset eivät ole mitenkään heitteillä, heistä pidetään kyllä huolta ja heistä välitetään, mutta jatkuvaan riitelyyn mielestäni pitäisi puuttua "kovemmalla kädellä" kuin mitä nyt. Siskoni on kyllä itse avainasemassa, ja voisi varata ajan esim. neuvolasta ja mennä sinne juttelemaan tilanteestaan. Hänhän se parhaiten tietää mitä tuntee ja ajattelee.
Tässä nyt seurataan tilannetta, miten päiväkoti sujuu lapsilta ja miten äiti jaksaa jne.
Tottakai mulla on myös oikeus elää omaa elämääni, mutta mun mielestä on myös vastuutonta seurata sivusta, jos lapset ja äiti voivat pahoin ja äiti tuntuu olevan eksyksissä.. Kyseessä on kuitenkin rakkaat kummilapseni ja rakas siskoni.
Toivon, että asiat menisivät parempaan suuntaan, mutta jos muutosta ei tapahdu, varmasti me läheiset haemme apua hänen puolestaan.
Alkuun yksi sivuseikka: päiväkoti pääkaupunkiseudulla eikä siellä ole muita 5-vuotiaita kuin siskosi poika???? (Kun kirjoitit ettei päiväkodissa ole ikäistä seuraa 5-vuotiaalle).
Ilmeisesti siskosi mies kuitenkin jotain tekee, kertomasi mukaan ainakin vie lapset hoitoon kun siskollasi on paljon aamuvuoroja. Ja lapsetkin ovat isänsä perään, joten isä on ainakin ollut heille jotenkin läsnäoleva, tuskin muuten kaipaisivat. Tottakai sinulle tilanne näyttäytyy paljon siskon kertoman kautta, jolloin kaikki värittyy tyytymättömyyden kautta: mies ei ole ok, parisuhde ei ole ok, päivähoitopaikka ei ole ok. Täysin ulkopuolisena ajatellen...missä on vika. Eli minkä pitäisi lähteä muuttumaan.
Varmaan monenkin asian, onhan se kurjaa että esim. vanhempanne kuormittuvat lastenhoidosta joka kuuluisi lasten isällekin. Mutta kenen pitäisi ratkaista tilanne? Pitäisikö vanhempienne tehdä rajausta kuinka paljon auttavat, vai pitäisikö siskosi vastuuttaa miestään...vai mitä? Mieshän voi olla tyytyväinen tilanteeseen, hän tuskin silloin lähtee omaa osuuttaan muuttamaan. Olisko niin että tilanne on lähtenyt vääristymään jo alusta saakka...? Siskosi on hakenut apua vanhemmiltanne sen sijaa että miehensä olisi tarvinut tinkiä omista harrastuksistaan yms. ajanvietteistä sen takia että lapset syntyi.
Meillä osin sama tilanne, joten tiedän hyvin, kuinka helppo on kääntyä oman äidin puoleen, sen sijaan että räksyttäisi miehelle tämän ruhtinaalliselta tuntuvasta vapaa-ajasta (omaan verrattuna). Sitäkin kuitenkin teen, suhteen kärsimisenkin uhalla, koska yhteisestä päätöksestä lapset on hankittu.
Siskosi syömiset voivat olla syömishäiriön värittämiä, mutta kahden pienen lapsen äitinä täytyy todeta, että ilman mitään syömishäiriötäkään syöminen voi hyvinkin olla vähän sitä sun tätä. Syödään kun ehditään ja jos ei ehditä, napataan mitä käteen sattuu. Näin varsinkin silloin kun lapset on ihan pieniä...ja kuinka ollakaan, tapa närppiä pitkin päivää mitä sattuu jääkin päälle. Itselläni on nyt 1v. esikoinen ja 1kk vauva - söin lounaaksi kourallisen sipsejä ja vesimeloonia...oli kiire imettämään kuopusta ja saada esikoinen päiväunille... Sitten kun tilanne rauhoittui, söin toki hieman paremmin ja terveellisemmin. Varmasti siskosi kuormittuminen näkyy siinäkin, ettei jaksa kuunnella nälkäisten lasten kitinöitä, jolloin on helpompi tyrkätä joku banaaninpala kouraan, kuin odotuttaa heillä pääruokaa. Eli syömiseen heijastuu se tilanne, jossa he elävät. Ei niin että ruokapuolessa sinänsä olisi suurempaa vikaa.