On aika tunnustaa kaikki normaalista poikkeavat käyttäytymismallit, jotka kenties haittaavat sosiaalista elämäänne (jos sellaista on).
Aloitan parilla omalla suosikilla. En erityisemmin pidä syömisestä muutenkaan, mutta todelliset ongelmat alkavat, jos se pitäisi tehdä seurassa. Näissä tilanteissa on kaksi vaihtoehtoa: joko jättää väliin 90 prosenttia pöydän antimista tai sitten syödä kaikkea niin kuin äiti ja Kaarina Suonperä käskevät, jolloin taisteluni oksennusrefleksiä vastaan näkee sadan metrin päähän. Käsitykseni mukaan kumpikaan ei ole sosiaalisesti hyväksyttävää, joten yleensä vetoan huonovointisuuteen ja kieltäydyn kokonaan syömästä, jos en ole pystynyt luistamaan koko tapahtumasta. (En väitä, että tämä ruokailujuttu olisi ainoa syy poisjäämisyrityksiin; koen itseni muutenkin kaiken maailman juhlissa ulkopuoliseksi, mutta sitä ei saa tiivistettyä yhteen nasevaan neuroosiin, joten sivuutetaan se tässä.)
Jos ongelmia on ruoansulatuksen alkupäässä, niin loppu ei ole paljon helpompi. En ole elämäni aikana käyttänyt kertaakaan pisuaaria, vaan pienemmänkin hädän helpottamiseen tarvitsen julkisilla paikoilla lukittavan kopin. Ilman Elisabeth Rehniä minun ei aikoinani olisi tarvinnut miettiä sivarivalintaa hetkeäkään: vanhan ajan intin ovettomat vessat olisivat olleet yksinäänkin riittävä syy jättää tottelevaisuuskoulu käymättä.
Syytä voi hakea niin kotikasvatuksestani kuin modernista ajasta valistuksesta nykypäivään, joka vieraannutti länsimaisen ihmisen vielä Rabelais'n aikana kukoistaneesta ruumiinkulttuurista ja luonnollisesta suhtautumisesta paskaan tehden siitä yksityisen ja tabun. Teoriat ja syyt eivät ole olennaisia: se on, että tahdon toimittaa kaikki ruoansulatuskanavaani liittyvät toiminnot mieluiten yksin.
(http://www.sendspace.com/file/f1omw4 Aihetta sivuava tekele; kitarasoolon muna-pystyssä-räpellys tribuutti Toton Steve Lukatherille.)
Nämä nyt ensin tulivat mieleen, varmasti olisi paljon muitakin, mutta ne lienevät jo niin vakiintuneita käyttäytymismallejani, etten edes osaa ajatella niitä poikkeaviksi. Seksuaalineurooseista taas en tiedä, ne vielä odottavat piilossa tilaisuutta putkahtaa esiin kuin Danny iltapäivälehden haastattelussa kenen tahansa iskelmäartistin kuoltua.
Avauduin taas pitkäst(yttäväst)i, mutta idea siis oli, että muutkin saisivat tunnustaa. Ei ole pakko omalla nimimerkillä, näitä on minusta jännä lukea nimimerkkeihin yhdistämättäkin. (Ja arvailla kuka...) Antakaahan palaa.
Aloitan parilla omalla suosikilla. En erityisemmin pidä syömisestä muutenkaan, mutta todelliset ongelmat alkavat, jos se pitäisi tehdä seurassa. Näissä tilanteissa on kaksi vaihtoehtoa: joko jättää väliin 90 prosenttia pöydän antimista tai sitten syödä kaikkea niin kuin äiti ja Kaarina Suonperä käskevät, jolloin taisteluni oksennusrefleksiä vastaan näkee sadan metrin päähän. Käsitykseni mukaan kumpikaan ei ole sosiaalisesti hyväksyttävää, joten yleensä vetoan huonovointisuuteen ja kieltäydyn kokonaan syömästä, jos en ole pystynyt luistamaan koko tapahtumasta. (En väitä, että tämä ruokailujuttu olisi ainoa syy poisjäämisyrityksiin; koen itseni muutenkin kaiken maailman juhlissa ulkopuoliseksi, mutta sitä ei saa tiivistettyä yhteen nasevaan neuroosiin, joten sivuutetaan se tässä.)
Jos ongelmia on ruoansulatuksen alkupäässä, niin loppu ei ole paljon helpompi. En ole elämäni aikana käyttänyt kertaakaan pisuaaria, vaan pienemmänkin hädän helpottamiseen tarvitsen julkisilla paikoilla lukittavan kopin. Ilman Elisabeth Rehniä minun ei aikoinani olisi tarvinnut miettiä sivarivalintaa hetkeäkään: vanhan ajan intin ovettomat vessat olisivat olleet yksinäänkin riittävä syy jättää tottelevaisuuskoulu käymättä.
Syytä voi hakea niin kotikasvatuksestani kuin modernista ajasta valistuksesta nykypäivään, joka vieraannutti länsimaisen ihmisen vielä Rabelais'n aikana kukoistaneesta ruumiinkulttuurista ja luonnollisesta suhtautumisesta paskaan tehden siitä yksityisen ja tabun. Teoriat ja syyt eivät ole olennaisia: se on, että tahdon toimittaa kaikki ruoansulatuskanavaani liittyvät toiminnot mieluiten yksin.
(http://www.sendspace.com/file/f1omw4 Aihetta sivuava tekele; kitarasoolon muna-pystyssä-räpellys tribuutti Toton Steve Lukatherille.)
Nämä nyt ensin tulivat mieleen, varmasti olisi paljon muitakin, mutta ne lienevät jo niin vakiintuneita käyttäytymismallejani, etten edes osaa ajatella niitä poikkeaviksi. Seksuaalineurooseista taas en tiedä, ne vielä odottavat piilossa tilaisuutta putkahtaa esiin kuin Danny iltapäivälehden haastattelussa kenen tahansa iskelmäartistin kuoltua.
Avauduin taas pitkäst(yttäväst)i, mutta idea siis oli, että muutkin saisivat tunnustaa. Ei ole pakko omalla nimimerkillä, näitä on minusta jännä lukea nimimerkkeihin yhdistämättäkin. (Ja arvailla kuka...) Antakaahan palaa.
Vastaukset 60
Vanhimmat
tunsin joskus yhen miehen (kaveripoika) jolla oli nuo molemmat samat outoudet lisäksi sitomis&sado-maso fetissi. kuulemma ei koskaan seisonut jos ei ollut sidottu ja nainen sitä alistanu. sillä oli joskus ollu tyttöystäväki mutta suhde oli kariutunu tohon... tyttöystävä ois halunnu muutakin seksiä kun aina vaan sellasta että mies passiivisena makaa alla sidottuna.
eikä se mies voinu istua nurmikollakaan kun se pelkäsi ötököitä.
Nainennnnnn, sinut on nimetty top kolme-lutkiin toisessa ketjussa. Mitä tykkäät?
Minä voin sitoa Hämsyn!
ihan sama mulle. yhdentekevää.
Hämsy onkin valittu yhdeksi palstan huorimmista miehistä.
Hyvä yritys, mutta mainitsemani neuroosit eivät välttämättä korreloi fetissien kanssa yleisesti. Minulla ei ole sidonta- tai alistumisfantasioita. (En liioin inhoa ötököitä.)
Tuskinpa on samantekevää. ;D
no mutta hei, sun asiathan voisi sit olla huonomminkin! :D
Olen yrittänyt välttää kilpailemista tässäkin asiassa.
Mulla on outo neuroosi rumista naisista. En voi olla ajattelematta heitä. Nam!
Käyn myös aina kopissa kusella. Johtuu pienestä munasta, en kehtaa vetää esiin muiden nähden. Eiks sulla ollut iso, niin että eri ongelmat, vaikka sama ongelma.
Mulla on muuten vaan ujo pissa; jos laarilla on ruuhkaa niin pissa tulee vain kauheassa kännissä.
Alkoholin avulla voi treenata kaikenlaista sosiaalisuuteen liittyvää. Kyllä se siitä sitten alkaa sujua myös ilman apukeinoja. ;)
Saatko yleisesti paljonkin pakkeja pisulaarilla?
Joo olen yrittänyt totutella. Nykyään onnistun jo, jos olen laarin toisessa laidassa, ja toinen on siellä toisessa päädyssä. Mutta ainahan siinä käy niin, että joku takki auki retee retku pelmahtaa siihen 10 sentin päähän ja rupeaa hölisemään baarin kauniista naisista samalla kun kusee ilman mitään ongelmia. Fiilikset tuossa kohtaa ovat suunnilleen samanlaiset, kuin jos ajaa autolla ratsiaan ja näkee sen poliisin vilkuttamassa sivuun: siinä kohtaa tietää, että peli on menetetty, mutta ei vielä tiedä kuinka pahasti. Joskus laarilta on joutunut jopa vetäytymään kokonaan ulos vessasta, kun vessakopit ovat varattuja ja laarille ruuhkaa... Näistä voisi kirjoittaa kirjan. "Ujopissa ja ongelmalliset tilanteet".
Festareillahan sellaisia pisuaareja, joissa on neljä pisuuaria ympyrän muodossa. Siis ikäänkuin yksi pisuaari per ilmansuunta, ylhäältä katsoen. Sitten kun siinä on useampia ihmisiä, niin katsotaan kaveria naamatusten ja käydään pissalla. Jostain syystä kuitenkin nämäkin ovat vähemmän hankalia kuin perinteinen pisulaari, jossa se ujopissaton tulee 10 sentin päähän häiritsemään.
Vai olikohan niissä festaripisuaareissa enemmän kuin 4 paikkaa yhdessä? Olen ehkä ollut ripauksen juopunut noita käyttäessä, kun en saa mieleeni tämän tarkemmin.
Aika lieviä varmaan nämä minun, mutta jos jätän ne kaikkein pahimmat tästä kuitenkin pois ja säästän ne terapiaan.
Mulla on tarve symmetrialle, asioita pitää olla parillinen määrä mielellään. 5 on toisinaan parempi kuin mikään parillinen määrä. Lasken siis esimerkiksi kurkut voileivän päälle ja parittoman määrän syöminen mitä tahansa ahdistaa.
Eniten inhoamani ääni maailmassa on ulko-oven sulkeutuminen.
Saan paniikkikohtauksia paperimassan hajusta ja rakennustyömaan (betoni- ja puupöly maali) rauhoittaa ja rentouttaa mua.
Ahdistun ihmismassassa. Liian täydet bussit, yleisöt, ruokalat,...
Ei kovin mielenkiintoisia ja traagisia nämä mun omat. :)
Niin joo, tykkäänhän mä muuten myös inhottaa sekä naisia että miehiä yrittämällä ymmärtää itselleni vierasta ajattelua. Menee mun mielestä outouden piikkiin, kohta varmaan on neuroottisuuttakin se jo. Neuroottinen ymmärtämisen halu. :D
Miulla on kanssa tuo symmetria juttu, ärsyttää jos luku ei oo 5 tai parillinen. Karkkeja syödessä pitää olla kaks samanlaista karkkia kerralla, popcorneja pitää syödä kaks kerrallaan, yli jääneet annan jollekin muulle.
Inhoan julkisilla paikoilla syömistä. Tai jotkut hiljaiset mestat on ihan ok, mut tää alkoi kerran kun olin riparilla isosena. Yksi niistä leiriläisistä huomautti kesken lounaan, että kaikkien kiisselilusikat kilisee tosi kovaa. Siitä saakka oon aina ruokaloissa ja ravintoloissa kuullut vaan sen vitun ruokailuvälineiden kilinän, lasien kolahtelun, ihmisten mässytyksen ja ruoka suussa puhumisen. En pysty keskittymään jos joku yrittää jutella miulle samalla. Kaikkein pahinta on se jos joku syö bussissa jotain. Oksettavin haju ikinä on mustunut banaani tuskasen kuumassa bussissa helteellä.
Tarkastan että avaimet on laukussa ennen ulko-oven sulkemista ehkä jotain 7 kertaa. Kysyn myös kavereilta, onko avaimet mukana.
Naksuttelen sormia ja ranteita kymmeniä kertoja päivässä. Ja selkärankaa.
Vääntelen kuulemistani sanoista aika usein mahdollisimman monta muuta sanaa. Teen tätä esim. koulussa ja jos kaveri kertoo jotain tylsää juttua.
Tykkään mölöttää, siin sanoin kuin teoin. Tilanne on vakava, suorastaan repee.
Et ole ainoa kenellä on ujopissa, mutta se nyt tuskin on vielä neuroosi :).
Nuorempana päälle parikymppisenä sain paniikkikohtauksia. Yleensä laukaisevana tekijänä oli kaaottinen hälinä kuten 15 henkeä yhtäaikaa 20 neliön kahvihuoneessa kälättämässä kilpaa toistensa päälle. Ne kuitenkin hävisivät kun ikää tuli lisää.
Eipä minulla mitään muuta ole kuin näitä sosiaalisiin tilanteisiin liittyviä ahdistuksia, joissa voin joutua arvostelun/arvioinnin kohteeksi kuten työhaastattelut jne. Myös kynnys soittaa puhelimella tuntemattomalle on todella korkea ja voin viivytellä yhtäsoittoa päiväkausia kunnes on pakko soittaa. Ja toki tämä etten tee aloitteita, mutta se ei ainakaan tällähetkellä häiritse elämääni, vaan juuri nyt on mukavan seesteistä.
Outoa on varmaan se, että olen tällähetkellä turhankin tyytyväinen elämääni, vaikka en ole saavuttanut yhtään mitään. Ehkä minulta puuttuu kunnianhimoa?
Yksi viime vuosien positiivisin tapahtuma oli omalla kohdallani se, kun lähiparturini alkoi tarjota mahdollisuutta tehdä ajanvarauksia netin kautta.
Liika kunnianhimo on pahasta :) Ehkä sitä on jonkin verran hyvä olla (omakin tällä hetkellä tosin ihan kadoksissa), mutta pääasiassa minusta ihmisen pitäisi koittaa olla tyytyväinen sen kanssa mitä sillä jo on, tietyllä tavalla tyytyä siihen. Eihän kukaan voi olla koskaan onnellinen, jos koko ajan pitäisi tavoitella aina vain lisää ja lisää, entistä suurempaa ja parempaa, nopeempaa ja kiiltävämpää.
Kun huomaisi ne hyvät asiat, joita omassa elämässä jo on, ja olisi kiitollinen niistä. Ettei siinä kartanosta haaveillessa unohda sitä, että asuu jo tällä hetkellä mukavassa ja lämpimässä kämpässä, jossa on seinät ympärillä ja katto pään päällä.
Miten muuten Darth, vieläkö työt jatkuu? Toivottavasti löydät uusia (kivoja) tilalle, jos ei muuta. Tuli vaan mieleen toinen veli, joka sai aina samasta yrityksestä pätkäsopimuksia toisensa perään, välillä oli kortistossa ja välillä taas siellä, kunnes lopulta viimein vakinaistettiin jokunen aika sitten. Aattelin, jos sama olisi ehkä mahdollista sinullekin :) Tuntuu kyllä, että työllisyystilanne edelleen melko huonolla tolalla, ainakin tässä osassa Suomea. Pitääkin olla extrakiitollinen siitä, että on ees jotain ja suht koht muakvaakin.
Aamulla FF tulee tähän kertomaan kuin fantastisesti työmarkkinat vetävät tällä hetkellä ja kuinka töitä saa jokainen normaali mies aivan yhtä helposti kuin naisenkin.
http://mol.fi/mol/fi/05_tyovoimatoimisto/06_uutiset/2011-08-23-01/index.jsp
NORMAALI mies saakin tahtoessaan niin töitä kuin naisenkin. Jos osaa muutakin kuin odottaa kotona näppiksen takana.
Ehkä en sitten ole normaali nainen. Lähetän hakemuksia joka puolelle, enkä todellakaan luule liikoja kyvyistäni vaan haen alemman tason työpaikkoihin, kuitenkin sellaisiin joihin jotenkin soveltuisin. Yritän tehdä hakemuksistani vähän persoonallisia, en siis pelkästään listaa puutteellista koulutus- ja työhistoriaani ja odota tulevani sen perusteella valituksi. Pariin haastatteluun olen päässyt, joissa pirtsakkaa hakemustani kehuttiin, mutta mihinkään työhön en kuitenkaan kelpaa. Kuka olisi arvannut, että paskaduuneihin on niin paljon tunkua.
Kuulostat ihan minulta.
Pakonomainen trollaus.
Hauska biisi!
Niin oli. Hämsyllä on miellyttävä ääni. :)
Käsitarkkuutta vaativista jutuista ei tule julkisilla paikoilla kahvikuppineuroosin takia mitään. Ketäänhän ei tietysti taida oikeasti kiinnostaa seurata toisten tekemisiä, mutta eihän sitä pysty itselleen uskottelemaan muuten kuin hetkellisesti. Monien muiden tapaan kusella käyminen on käytännössä mahdotonta muualla kuin kotona, ellei suoritusympäristö sitten ihmeen kaupalla ole ilman ylimääräisiä häiriötekijöitä.
Mulla on sellainen homoneuroosi että jos jossain aletaan puhumaan homoista tai homoudesta niin menen hirveän vaikeaksi ja tulee syyllinen olo, koska pelkään ja luulen että minua pidetään homona koska ei ole ollut koskaan tyttöystävää. Joskus se oli niin paha että saatoin tuntemattoman miehen kanssa vastakkain ollessani vilkuilla jatkuvasti hänen haaroväliään, koska "se kuuluu asiaan", siis jotenkin alitajuisesti aloin käyttäytymään homosti koska oletin hänen pitävän minua homona. Se on hirveää.
P.S. En ole homo.
Onko Hämsyllä anaalinen luonne?!
Ei. Tuohon luonteenlaatuun kuuluvista ominaisuuksista hyvin harva täsmää kohdallani.
Onko Hämsyllä oraalinen luonne!
Itsekin kärsin tuosta ujon rakon syndroomasta eli hienommalta nimeltään paruresis. Se on sosiaalinen fobia ja liityy myös autismiin. Pikkupoikana minulla ei sitä ollut, vaan se on tullut myöhemmällä iällä.
Mieleen tulee tarkistamisen pakko. Kun lähden kotoa käyn moneen kertaan katsomassa, että ovet ja ikkunat on suljettuina ja liesi ja kahvinkeitin pois päältä. Monesti nyppäsen johdotkin irti mm. kahvinkeittimestä ja pesukoneesta. Ovenkahvaa painelen moneen kertaan ulko-oven suljettuani. Onhan se nyt varmasti kiinni.
Tämmöinen neuroottisuus, ettei ole avoimet ovet ja sähkölaitteet päällä, kun lähden kotoani pois.
Sit lievempi mutta toistuva juttu on mun hinku katsella rakennustapoja/materiaaleja julkisissa tiloissa tai missä olenkaan vierailulla. Katse hortoilee pitkin seiniä, lattiaa ja kattoa ja käyn mielssäni läpi mitä materiaalia on käytetty ja miksi toteutettu, niin kun on toteutettu.
Julkisella paikalla (siis muualla kuin kahviloissa, ravintoloissa jne) syövät ihmiset saavat minut näkemään punaista. Siis nämä jotka mässyttävät junissa, busseissa ym. Pelkkä purukumin vatkaaminen riittää ärsyttämään ja jos sitä tehdään suu auki tai ääniä päästellen niin tekisi mieleni kuristaa.
Ongelma tämä on siis minulle koska annan sen häiritä itseäni sen sijaan että sulkisin silmäni ja korvani siltä.
Mulla on kanssa kusemiseen liittyvä outous. Ei monnistu ränniin kuseminen, eikä kyllä onnistu myöskään seisaaltaan pönttöön, vaan tarvisen kopin ja pyntyn johon istua. Vieraassa paikkassa jos on hälinää, niin pitää joskus peittää viellä se laittamalla kädet korviin.
Mulla ei ole mitään järjettömiä outouksia, mutta tietynlainen tarve pitää koti siistinä kylläkin löytyy. Miesystävässä ensimmäisenä ärsyttää juuri se, että hän sotkee kotini järjestyksen. Tosin osittain se johtuu siitä, että kotini on pieni, joten ei ole tilaa miehelle ja hänen tavaroilleen.
Nuorempana mulla oli paljon pakkoliikkeitä, pään kääntelyä, jatkuvaa silmien räpyttelyä yms...
Noista pääsin onneksi teini-iän jälkeen eroon, tai ainakin niitä on huomattavasti harvemmin.
Hermostuneena tulee kaikenlaisia pieniä tapoja, jotka eivät välttämättä näy kovin helposti muille ja siten haittaa sosiaalisissa tilanteissa. Toisessa kädessä pitää olla koko ajan jotain näperreltävää tai muuten alan naputtelemaan sormia yhteen. Jos lattia on kuvioitu tai laatoitettu, yritän osua laattojen sisälle. Jos kävelytiellä on pidemmät reunuskivet, niin askelen pitää olla yhtä pitkä niiden kanssa ettei jalka mene reunan kanssa samalle tasalle. Lasken myös päässäni lauseiden kirjaimia, joskus en pysty lopettamaan esim. teksitysten laskemista ennen kuin lause päättyy siten että kirjaimia on 9:llä jaollinen määrä (tai 27:llä).
Ex:llä oli sama vaiva. Jäi pois kun tutustui ihmisiin enemmän eikä enään jännittänyt ja kun mielenterveys hieman parani lääkityksen ja terapian johdosta.
Oli hyvin inhottava vaiva, koska rajoitti sosiaalista elämää aikatavalla. Koska ex extrovertti, hän tuli mukaan, mutta jätti usein syömättä tai söi näöksi jotain pientä. Paheni, jos eristäytyi.
SIIs vastaus AP:lle
Outous, jota en voi kirjoittaa omalla nikkarillani: olen koukussa Lemmen Viemään,
kaikista törkyhömppäsarjoista typerimpään saippuaan. Tulee joka päivä.
Yksi suurin outouteni on jokapäiväinen, ja sen voisi varmaan laskea jo periaatteessa psykoosiksi tai skitsotyyppiseksi häiriöksi. Heheh...
Tykkään peitellä joitain pehmolelujani. Ne ovat tuolillani, ja niiden päällä on kaksi essua (en ole jaksanut laittaa niitä kaappiin: ja pehmoleluparkojen tulisi kylmä!) ja jos ne essut ovat huonosti pehmolelujen päällä niin niitä pitää suoristella jne.
Ilmehdin tyhmästi kun eläydyn musiikkiin. Kuulostaa aika normaalilta, mutta ilmeilen juuri sillä tavalla kuin laulaisin sitä biisiä mitä kuuntelen sillä hetkellä, vaikka suuni pysyy visusti kiinni.
Juoksen joskus sisätiloissa. Ei oikeasti edes ole kiire minnekään.
Korjaus: siis pehmolelujen peittely _ei_ ole tuo suurin outous, sitä en viitsi kertoa juuri sen takia koska se on aika kammottava oikeastaan.
Pehmoleluja peittelevä nainen on oikeastaan aika kiihottava. Alkoi seisomaan, kun ajattelen kuinka suoristelet essuja pehmolelujen päällä. :)
Jos mies tekisi jotain tuollaista, niin naiset pitäisivät miestä perverssinä ja sairaalaan kuuluvana.
Ai, en mä ainakaa pitäisi perverssinä.
Perverssimpää on se, että pidät kiihottavana pehmoleluja peittelevää naista.
Millä tavalla se muka on perverssiä?
Mulla on pakonomainen tarve tarkistella: onko avaimet, onko kännykkä, onko ovi-kiinni, onko hella päällä, onko kahvinkeitin päällä... Tarkistan kerran, kahdesti ja vasta kolmas kerta toden sanoo.
Hyvä niksi on käydä esim. hellan luona tarkistamassa, että se ei ole päällä (vaikka sitä ei ole edes käytetty..) ja samalla napauttaa sitä hellaa sormilla. Näin tarkistus jää paremmin mieleen.
Pesen käsiä ja käsin pesiä. Teepussit on puutissit. Puumanainen on naamapuinen. Selkiskö jo?
Piukatallu? Sinäkö se olet?
Meinas äsken palaa kämppä - kälää pamppa. Kun jäi nuudelit levylle, eikä koirakaan sanonu mitään. Tää ei ole mikään sankarikoira.
Minua ällöttää, jos ruokailuvälineet näyttävät tahraisilta (vaikka järki sanoisi, että yleensä kyse kai on sinänsä vaarattomista kalkkisaostumista) - kaikkein pahinta on, jos sellaiset on jossakin katettu valmiiksi eteen, eikä vähiten töhryisiä pääse itse valitsemaan kiposta.
Onko sulle tullut mieleen, että kuinka paljon pas-kaa sunkin sisällä tällä hetkellä on? Ei siis mitenkään vittuillen.
vittu te ootte sekaisin! Lataamoon joutaisitte tutkituttamaan pääkoppanne! Mieluiten suljetulle osastolle ja siteisiin.
Ja hahah, "äijät" ei uskalla kusta! vittu mitä neitejä!
Sinä ainakin olet ilkeä, varmaan joku koulukiusaaja.
Onpa mukava tietää, että muillakin on tälläisiä neurooseja! :)
Kämpästä ei voi poistua ennenkuin olen tarkastanut, että hellan sulake on pois päältä, kaikki johdot irti seinästä, kissat tallessa, ja avaimet ja puhelimet taskussa. Vaikka tiedän, että sulake on pois pitää se silti tarkistaa. Ja mihinkä ne kissat yön aikana olisi sieltä kämpästä kadonnut, silti pitää kämppä kiertää ja laskia kissat.
Tuskinpa kovin moni mies tätä ymmärtäisi....
Myös pakonomainen sormien ja selkän naksauttelu kuuluu tapoihin. Ja pään pyörittely. Missään tilaisuuksissa en halua istua niin, että takanani istuu muita. Koska hävettää tuo pään pyörittely eli niskan naksauttelu.
Suurin pelkoni on, että olen ihmisille jotenkin vaivaksi ja harmiksi. Olen yksin aina, kun mahdollista, enkä koskaan pyydä apua keneltäkään, enkä ota sitä vastaan, vaikka joku tyrkyttää. Positiivinenkin huomio harmittaa. Ihmisethän ovat niin kovin arveluttavia silloinkin, kun vaikuttavat ystävällisiltä.
Kotioven suljettuani palaan tarkistamaan hella levyt ja kahvinkeittimen.
Olen riippuvainen unilääkkeistä ja sokerista. Oltuani karkkilakossa pari päivää, alkaa mieli tehdä viinaa. Tissuttelen yksin kotona. Syön kuitenkin yliterveellistä ruokaa ja ajaudun helposti myös liikuntariippuvuuksiin.