Kirjoitan tätä viestiä lievässä ahdistuksessa. Pohdin, saattaisiko tästä kärsiä moni muukin siellä ruutujen takana...
En tiedä enää, tarvitsenko oikeasti ystäviä vaiko en. En oikein ymmärrä, mitä varten ystävyyssuhteet ovat. En ole mikään empatiakyvytön psykopaatti, itken ja nauran vähän liiankin helposti. Olen aina ollut persoona, joka tarvitsee enemmän yksinoloa kuin ihmisiä.
Kärsin sosiaalisten tilanteiden pelosta, ahdistuksesta ja masennuksesta. Pääsin keväällä terapiaan ja lääkityskin aloitettiin, mutta eivät lääkkeet kuitenkaan auta tuomaan kokemusta ja varmuutta sosiaalisissa tilanteissa. Ja sitä kokemustahan tietysti saa vain ottamalla kontaktia muihin ihmisiin... mutta mikään ei takaa, että kokemus sos. tilanteissa olisi edes positiivista, minulla se on yleensä ollut negatiivista. Ihmiset inhoavat minua.
Olen elänyt 20.5 vuotta tällä planeetalla, enkä vieläkään osaa käyttäytyä ihmisten seurassa normaalisti. Pakenen ja eristäydyn, kaikissa juhlissa viihdyn seinäruusuna enemmän kuin olisi tervettä viihtyä. Koen sosiaaliset tilanteet kaoottisiksi.
Minulla on yksi kaveri. Olemme viimeisen vuoden aikana nähneet neljä kertaa. Tänään olisi ollut taas tilaisuus, mutta jänistin. Kaverini piti tänään elokuvaillan ystäviensä kanssa ja soitti ja pyysi minutkin mukaan.
Kieltäydyin kutsusta väittämällä olevani kuumeessa.
En halunnut mennä, koska vieraat ihmiset ahdistavat. Mitä enemmän ihmisiä, sen pahempi.
Tunnen syyllisyyttä kutsusta kieltäytymisestä, koska näemme niin harvoin. Haluaisin tietää, mitä hänelle kuuluu, mitä tekee, jne. Toisaalta taas tunnen suurta helpotusta, kun ei tarvitse mennä tuntemattomien ihmisten keskelle nolaamaan itseäni. (Mistä puhuisin? Ei minulla ole harrastuksia. Mitä laittaisin päälle? Olen niin saatanan ruma.)
Minulla on siis yksi ainoa kaveri, johon en ole yhteydessä itse. Luulisi, ettei yhteydenpito olisi niin sairaan vaikeaa. Enkös olekin aika paskamainen kaveri?
Haluaisin vain eristäytyä ja lukittautua huoneeseeni. En tunne kuin pisaran verran mielenkiintoa kanssaihmisiä kohtaan. Pelkään, että mielenkiintoni muita ihmisiä katoaa, toisaalta taas en pelkää. Minua ei kiinnosta luoda kaverisuhdetta tai -suhteita, mutta toisaalta taas kärsin tässä yksinäisyydessä helvetin paljon. En tiedä, mitä teen.
Ei jaksa, ei pysty, ei kiinnosta.
Osa mielestäni tietää, että minun täytyisi yrittää, minun täytyisi kohdata vaikeuteni ja kohdata uusia ihmisiä. Mutta se ei tunnu palkitsevalta. Voiko sitä saada tuntumaan palkitsevalta vai muuttuuko se jossain vaiheessa palkitsevaksi?
En edes ymmärrä, mitä järkeä elämässäkään on.
En nauti tästä. Vihaan olla näin vioittunut.
En tiedä enää, tarvitsenko oikeasti ystäviä vaiko en. En oikein ymmärrä, mitä varten ystävyyssuhteet ovat. En ole mikään empatiakyvytön psykopaatti, itken ja nauran vähän liiankin helposti. Olen aina ollut persoona, joka tarvitsee enemmän yksinoloa kuin ihmisiä.
Kärsin sosiaalisten tilanteiden pelosta, ahdistuksesta ja masennuksesta. Pääsin keväällä terapiaan ja lääkityskin aloitettiin, mutta eivät lääkkeet kuitenkaan auta tuomaan kokemusta ja varmuutta sosiaalisissa tilanteissa. Ja sitä kokemustahan tietysti saa vain ottamalla kontaktia muihin ihmisiin... mutta mikään ei takaa, että kokemus sos. tilanteissa olisi edes positiivista, minulla se on yleensä ollut negatiivista. Ihmiset inhoavat minua.
Olen elänyt 20.5 vuotta tällä planeetalla, enkä vieläkään osaa käyttäytyä ihmisten seurassa normaalisti. Pakenen ja eristäydyn, kaikissa juhlissa viihdyn seinäruusuna enemmän kuin olisi tervettä viihtyä. Koen sosiaaliset tilanteet kaoottisiksi.
Minulla on yksi kaveri. Olemme viimeisen vuoden aikana nähneet neljä kertaa. Tänään olisi ollut taas tilaisuus, mutta jänistin. Kaverini piti tänään elokuvaillan ystäviensä kanssa ja soitti ja pyysi minutkin mukaan.
Kieltäydyin kutsusta väittämällä olevani kuumeessa.
En halunnut mennä, koska vieraat ihmiset ahdistavat. Mitä enemmän ihmisiä, sen pahempi.
Tunnen syyllisyyttä kutsusta kieltäytymisestä, koska näemme niin harvoin. Haluaisin tietää, mitä hänelle kuuluu, mitä tekee, jne. Toisaalta taas tunnen suurta helpotusta, kun ei tarvitse mennä tuntemattomien ihmisten keskelle nolaamaan itseäni. (Mistä puhuisin? Ei minulla ole harrastuksia. Mitä laittaisin päälle? Olen niin saatanan ruma.)
Minulla on siis yksi ainoa kaveri, johon en ole yhteydessä itse. Luulisi, ettei yhteydenpito olisi niin sairaan vaikeaa. Enkös olekin aika paskamainen kaveri?
Haluaisin vain eristäytyä ja lukittautua huoneeseeni. En tunne kuin pisaran verran mielenkiintoa kanssaihmisiä kohtaan. Pelkään, että mielenkiintoni muita ihmisiä katoaa, toisaalta taas en pelkää. Minua ei kiinnosta luoda kaverisuhdetta tai -suhteita, mutta toisaalta taas kärsin tässä yksinäisyydessä helvetin paljon. En tiedä, mitä teen.
Ei jaksa, ei pysty, ei kiinnosta.
Osa mielestäni tietää, että minun täytyisi yrittää, minun täytyisi kohdata vaikeuteni ja kohdata uusia ihmisiä. Mutta se ei tunnu palkitsevalta. Voiko sitä saada tuntumaan palkitsevalta vai muuttuuko se jossain vaiheessa palkitsevaksi?
En edes ymmärrä, mitä järkeä elämässäkään on.
En nauti tästä. Vihaan olla näin vioittunut.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Itse olen päätynyt johtopäätökseen, ettei ne lääkkeet sun muut sitä oikeaa minää miksikään muuta. Jos on introvertti erakko niin sitten on. Itsellänikin takana masennusta yms. samaa, on vain yksi kaveri jonka kanssa tekemisissä (lähinnä mesen kautta) ja nykyään olen tosiaankin aika lailla erakko. Töissä jätän kaikki saunaillat yms. bileet väliin kun en kertakaikkiaan koe saavani niistä mitään ja jo se työkavereiden päivittäinen "sietäminen", pakkonaureskelu ja irvistely käy henkisesti niin raskaaksi ettei töiden jälkeen ja viikonloppuisin kaipaa enempää sosialisointeja.
Hanki jokin harrastus jota voit harrastaa omissa oloissasi tai netin kautta muiden harrastajien kanssa keskustelufoorumien välityksellä. Tulee muuta ajattelemista kuin ihmissuhteet.
Pienestä pitäen olen ollut sellainen että olen viihtynyt paremmin omissa oloissani ja muiden harjoittama kiusaaminen ja yläasteella suoranainen piinaaminen vain vahvisti haluani olla yksin.
Voisin olla helposti varmasti kuukausiakin tapaamatta ketään mutta kun töissä joutuu käymään niin useimpina päivinä tulee sanottua työperusteisesti jotain joillekin. Viikonloppuisin ja kesälomilla saattaa mennä päiviäkin etten tapaa ketään, en käy edes kaupassa kun kertakaikkiaan ei kiinnosta vaan on harrastuksia joiden parissa aika kuluu mukavasti. Esim. pelikonsoleilla pelaaminen, peleihinkin on nykyään ympätty sosiaalista puolta mukaan, livechatit, julkiset profiilit, suora linkki facebook päivityksiin, jne. joista en niin välitä, facebookiinkaan en ole profiilia tehnyt kun se on mielestäni sosiaalisemmille tyypeille kuin itse olen.