Muutaman viikon kun olen tätä sinkkujen palstaa seurannut niin olen huomannut, että täällä on aina silloin tällöin aloituksia kuinka miehet sanovat luovuttavansa naisten jahtaamisen koska siinä ei heidän mielestään ole mitään mieltä.
Noihin viesteihin aina vastataan että "kyllä sinullekin joku löytyy"-tyyliin. En tiedä onko tuo se reaktio mitä moiset postaajat hakevat mutta minusta tuo on täysin väärä vastaus.
Ellei nyt puhuta jostain tosi nuorukaisista, jotka ruikuttaa kuinka naiset eivät heistä ole kiinnostuneita niin tuollaiset "kyllä sullekin joku löytyy"-kommentit ovat suorastaan perseestä.
Jos sulla alkaa olla ikää jo jonkin verran, täysin suhteellinen käsite tietenkin paljonko on paljon, ja sulla ei ole mitään kokemusta parisuhteesta niin mikä on se todennäköisyys, että hupsista vaan tuosta yhtäkkiä sinun elämääsi saapuu joku prinsessa? Siis ihan oikeasti?
Siis kannattaako ihmisiä kannustaa jatkamaan pään hakkaamista seinään vai kannataisiko sittenkin kertoa ihmisille, että ei se parisuhde mikään elämän perusedellytys ole?
Vai onko se luovuttaminen jotenkin niin luonnotonta, että ihmiset vaistomaisesti alkaa kertomaan luovuttamiselle julistautujalle että tee niin tai näin niin saat naisen eivätkä yhtään kunnioita sitä mielipidettä että mennyttä mikä mennyttä?
Noihin viesteihin aina vastataan että "kyllä sinullekin joku löytyy"-tyyliin. En tiedä onko tuo se reaktio mitä moiset postaajat hakevat mutta minusta tuo on täysin väärä vastaus.
Ellei nyt puhuta jostain tosi nuorukaisista, jotka ruikuttaa kuinka naiset eivät heistä ole kiinnostuneita niin tuollaiset "kyllä sullekin joku löytyy"-kommentit ovat suorastaan perseestä.
Jos sulla alkaa olla ikää jo jonkin verran, täysin suhteellinen käsite tietenkin paljonko on paljon, ja sulla ei ole mitään kokemusta parisuhteesta niin mikä on se todennäköisyys, että hupsista vaan tuosta yhtäkkiä sinun elämääsi saapuu joku prinsessa? Siis ihan oikeasti?
Siis kannattaako ihmisiä kannustaa jatkamaan pään hakkaamista seinään vai kannataisiko sittenkin kertoa ihmisille, että ei se parisuhde mikään elämän perusedellytys ole?
Vai onko se luovuttaminen jotenkin niin luonnotonta, että ihmiset vaistomaisesti alkaa kertomaan luovuttamiselle julistautujalle että tee niin tai näin niin saat naisen eivätkä yhtään kunnioita sitä mielipidettä että mennyttä mikä mennyttä?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Olen kanssasi samaa mieltä parisuhteen välttämättömyydestä, mutta mielestäni hyvä parisuhde on hieno asia, olettaen, että se toinen osapuoli on sinulle sopiva ja että sen toisen kanssa oleminen pikemminkin nostaa energiatasoasi kuin saa sinut tuntemaan loppuun kulutetulta.
Näistä "kyllä sinullekin vielä joku löytyy" -neuvoista, sen prinsessan kohdalle osuminen ja suhteeseen päätyminen on lähinnä epärealistista parisuhteen ihannointia. Moisia neuvoja kuunnellessa moni sitten odottaa, että jos nyt vastaava skenaario sattuisi omalle kohdalle osumaan, muuttuisi se elämä radikaalisti ja kaikki omat huolet katoaisi. Tosiasiassa näissä tilanteissa sitä "kumppania" käytetään lähinnä laastarina omien oikkujen ja huomion tarpeen paikkaamiseksi.
En ole varma mitä tarkoitat luovuttamisella, mutta jos tarkoitat hanskojen tiskiin heittämistä ja oman tilanteen surkuttelua niin väittäisin, että ei se lopputulos ole ihmiselle itselle yhtään sen palkitsevampi.
Itse valitsisin neuvon "lopeta se etsiminen ja keskity itseesi", sillä monesti niistä ihmisistä, joista näkee jo kaukaa, että he nauttivat elämästään (vaikka eläisivät ihan yksinään), ovat positiivisia luonteeltaan ja tekevät kaikennäköistä jännää ja mielenkiintoista omaksi ilokseen ovat niitä tyyppejä, jotka lähes magneettisesti vetävät puoleensa muita ihmisiä (kavereita tai jopa niitä potentiaalisia kumppaneita, joiden kanssa oikeasti on mukava elää ilman laastarointia).
Kuitenkin olen oppinut, että ihmiset, joiden teksteistä huokuu epätoivo, kyynisyys tai uhriutuminen tuskin tämän kaltaisia neuvoja haluavat edes kuulla, eli en turhaan jaksa kuluttaa energiaani yrittäessäni auttaa heitä jos he eivät halua edes itse auttaa itseään. Se on paljon helpompi myös heidän kannalta kun ei taas tarvitse lukea jonkun vitun idiootin äijän palopuhetta "asiasta, josta se ei oikeesti mitään tajua".
Entä jos ei ole mitään mistä nauttia? Jos ei halua suhtautua positiivisesti siihen, että elämä on kurjaa? Jos ei halua mitään jännää vaan normaalia turvallista elämää? Jos ei enää jaksa tehdä kaikenlaista vain näyttääkseen aktiiviselta?
Yleensä ne asiat, joista ihminen nauttii eivät ole mitään isoja juttuja vaan pikkuaskareita, joita pitää vaan alkaa tekemään. Yleensä vaan ihmiset unohtavat miksi nauttivat asioista tai niiden tekemisestä kun kaikki muu jutut häiritsevät sitä siihen asiaan keskittymistä.
Jännittävyyttä voi elämässä olla vaikka tuttua ja turvallista elämää eläisitkin, aina ei tarvitse tehdä asioita samalla tavalla tai käyttää samaa reittiä liikkuessa. Pikkuisista ihan arkisistakin asioista saa paljon enemmän irti kun huomaa, että asioita voi tehdä monella tavalla. Jännittävä elämä on myös hyvin subjektiivinen ilmaisu, se saattaa yhdelle jotain aivan eri asiaa mitä se tarkoittaa toiselle, eivät monetkaan ihmiset nauti jatkuvasta erikoisten tapahtumien ilotulituksesta vaikka mielestään jännittävää elämää eläisivätkin, eikös se lähinnä tarkoita, että odottaa mielenkiinnolla huomista?
Jos teet jotain vain näyttääksesi muille olevasi aktiivinen niin onko se tosiaan omaksi ilokseen asian tekemistä vai onko se pikemminkin hyväksynnän hakemista toisilta ihmisiltä?
Ihan toiseen asiaan, viestisi on omia todistamaan mitä aiemman viestin viimeisessä kappaleessa totesin, jos toinen ei neuvojasi halua kuulla niin turha niitä on antamaankaan ruveta. Ei siitä tule kuin toinen tai kumpikin ärsyyntyneeksi.
Sitten kannattaa hakeutua masennustestiin ja -hoitoon. Onnellisuus ei voi olla riippuvaista toisista ihmisistä.