Olemme parikymppisiä nuoria, seurusteltu vasta vuoden verran. Tämä on ensimmäinen vakava seurustelusuhteeni, samoin pojan.
Jo puolen vuoden seurustelun jälkeen suhteessamme alkoi ilmenemään lähes viikottais toistuvia riitoja. Riitoja, jotka alkoivat pienistä asioista. Riideltiin joka viikko, vaikka poikaystävä oli armeijassakin, eli ei edes nähty mitenkään hirveän usein. Silti joka viikonloppu syntyi kinaa jostain pienestä ja turhasta asiasta. Näitä kinoja poikaystävä ei ikinä suostunut selvittämään puhumalla, vaan vetäytyi mykäksi kunnes sain tuntien anteeksi anonnan jälkeen hänet leppymään, jolloin asiat lakaistiin maton alle.
Oltiin seurusteltu noin seitsemän kuukautta kun poikaystäväni teki ensimmäisen katoamistemppunsa. Eli riidan päätteeksi lähti karkuun, eikä vastannut yhteydenottoihini viikkoon, ei suostunut puhumaan vaikka minä taas anelin anteeksi ja todistelin rakkauttani. Pelkäsin niin kovasti menettäväni hänet. Nyt, kun seurustelua on takana vuosi, näitä katoamistemppujakin on takana jo muistaakseni viisi tai kuusi, en oikein pysy enää laskuissa. Aina sama kaava on toistunut. Poikaystävä on loukkaantunut jostakin hyvin pienestä ja turhasta asiasta, lähtenyt kotiinsa, ei ole ottanut viikkoon yhteyttä, kunnes on tullut facebookissa viestittämään jotain muka-anteeksipyytävää, jonka päätteeksi kaikki on taas lakaistu maton alle. Näiden tempausten seurauksena kunnioitukseni häntä kohtaan on kadonnut lähes kokonaan.
Tunnen, etten saa näyttää negatiivisia tunteitani tässä suhteessa. Minä en voi sanoa asioita suoraan, tai muuten hän suuttuu. Jos vietän aikaani tyttökaverieni kanssa, ahdistun, jos satun törmäämään poikaystävääni jossain. Jos tiedän, että meidän pitäisi tavata poikaystäväni kanssa, minua ahdistaa ja tunnen oloni jopa hieman masentuneeksi.
Välillämme vallitsee koko ajan tietynlainen kireys. Minä en uskalla sanoa mitään asioita suoraan ja jos sanon jotain, joka minua häiritsee esim. hänen käytöksessään, hän suuttuu ja minua ei edes kiinnosta enää. En tunne rakastavani häntä enää ollenkaan. Meillä ei vaan synkkaa. Minä olen tyttö, joka ei aina ajattele mitää sanoo, vaan sanoo mitä ajattelee. Poikaystäväni on poika, joka loukkaantuu pienistä asioista, aivan kuin naiset. Silti hän väittää rakastavansa minua ja itkee olkaani vasten, ettei halua menettää minua ikinä. Ei minulla ole sydäntä jättää tätä poikaa, vaikka tiedän, että loppujen lopuksi niin olisi vain parempi. En ole enää onnellinen tässä suhteessa ja minun on vaikea kuvitella pojankaan nauttivan tästä kireydestä välillämme...:( Auttakaa...
Jo puolen vuoden seurustelun jälkeen suhteessamme alkoi ilmenemään lähes viikottais toistuvia riitoja. Riitoja, jotka alkoivat pienistä asioista. Riideltiin joka viikko, vaikka poikaystävä oli armeijassakin, eli ei edes nähty mitenkään hirveän usein. Silti joka viikonloppu syntyi kinaa jostain pienestä ja turhasta asiasta. Näitä kinoja poikaystävä ei ikinä suostunut selvittämään puhumalla, vaan vetäytyi mykäksi kunnes sain tuntien anteeksi anonnan jälkeen hänet leppymään, jolloin asiat lakaistiin maton alle.
Oltiin seurusteltu noin seitsemän kuukautta kun poikaystäväni teki ensimmäisen katoamistemppunsa. Eli riidan päätteeksi lähti karkuun, eikä vastannut yhteydenottoihini viikkoon, ei suostunut puhumaan vaikka minä taas anelin anteeksi ja todistelin rakkauttani. Pelkäsin niin kovasti menettäväni hänet. Nyt, kun seurustelua on takana vuosi, näitä katoamistemppujakin on takana jo muistaakseni viisi tai kuusi, en oikein pysy enää laskuissa. Aina sama kaava on toistunut. Poikaystävä on loukkaantunut jostakin hyvin pienestä ja turhasta asiasta, lähtenyt kotiinsa, ei ole ottanut viikkoon yhteyttä, kunnes on tullut facebookissa viestittämään jotain muka-anteeksipyytävää, jonka päätteeksi kaikki on taas lakaistu maton alle. Näiden tempausten seurauksena kunnioitukseni häntä kohtaan on kadonnut lähes kokonaan.
Tunnen, etten saa näyttää negatiivisia tunteitani tässä suhteessa. Minä en voi sanoa asioita suoraan, tai muuten hän suuttuu. Jos vietän aikaani tyttökaverieni kanssa, ahdistun, jos satun törmäämään poikaystävääni jossain. Jos tiedän, että meidän pitäisi tavata poikaystäväni kanssa, minua ahdistaa ja tunnen oloni jopa hieman masentuneeksi.
Välillämme vallitsee koko ajan tietynlainen kireys. Minä en uskalla sanoa mitään asioita suoraan ja jos sanon jotain, joka minua häiritsee esim. hänen käytöksessään, hän suuttuu ja minua ei edes kiinnosta enää. En tunne rakastavani häntä enää ollenkaan. Meillä ei vaan synkkaa. Minä olen tyttö, joka ei aina ajattele mitää sanoo, vaan sanoo mitä ajattelee. Poikaystäväni on poika, joka loukkaantuu pienistä asioista, aivan kuin naiset. Silti hän väittää rakastavansa minua ja itkee olkaani vasten, ettei halua menettää minua ikinä. Ei minulla ole sydäntä jättää tätä poikaa, vaikka tiedän, että loppujen lopuksi niin olisi vain parempi. En ole enää onnellinen tässä suhteessa ja minun on vaikea kuvitella pojankaan nauttivan tästä kireydestä välillämme...:( Auttakaa...
Vastaukset 8
Vanhimmat
Kuulostaa tutulta tyttöseni. Nuorena likkana olin seurustelusuhteessa nuorukaisen kanssa joka aina piti mykkäkoulua ollessaan pahalla päällä, oli syynä sitten minä tai joku muu. Kaltaiselleni herkälle neidolle se oli suorastaan henkistä väkivaltaa, kun koskaan asioista ei voitu puhua vaan aina lakaistiin maton alle. Muuten todella kunnollinen kumppani mutta tämä kommunikaation puute oli lopulta minulle liikaa ja jätin hänet.
Hän kertoi ymmärtäneensä vasta jälkeenpäin miltä minusta tuntui, ja teimme sovun. Vannoipa ettei seuraavassa suhteessaan samaa virhettä tee ja että opettelee puhumaan vaikka mykkyys olisi niin pahuksen helppoa.
Parisuhdetta ei voi elää pelossa ja varpaillaan, tai ainakaan kovin tervettä se ei ole. Minä päätin pelastaa itseni sillä aivan todella koin ja koen edelleen mykkyyden olevan henkistä väkivaltaa ja vallan käyttöä ymmärsipä toimija sitä tai ei.
Jos et rakasta poikaystävääsi enää, ainoa oikea tie on erota ja olla omillaan. Sääli on sairautta etkä sinä pysty mitenkään häntä tuosta karkailevasta käytösmallista parantamaan. Jokainen hetki jonka vietät väärässä suhteessa on pois ajasta sen oikean kumppanin kanssa.
Viimeisten kuukausien aikana olen päivittäin ajatellut, kuinka hienoa olisi elää suhteessa, jossa tuntisi olevansa vapaa. Suhteessa, jossa saisin sanoa, jos jokin asia ärsyttää, ilman, että siitä syntyisi vähintään viikon mittainen riita, josta toipuminenkin kestäisi vähintään sen viikon, jolloin taas pukkaisi jo uusi riita päälle.
Olen unelmoinut miehestä, joka halaa minua kovaa, jos jokin asia joko hänessä tai jossain muussa ärsyttää, eikä vaan hylkää, sillä "ei jaksa katsella tuota riehumista."
Itseasiassa viime aikoina olen unelmoinut miehestä, joka on täysin poikaystävääni vastakohta. Tuntuu, etten näe pojassa enää muita hyviä puolia kuin sen, ettei hän ole mikään naisten mies, eli ei siis juokse joka tytön perässä, eikä tytöt juokse hänen perässään. Luonteeltaan hän muuten vaikuttaa minulle tällä hetkellä melkoisen mädältä..:(
Ja lisäyksenä vielä. Ei olla nähty nyt melkeen viikkoon. Enkä edes tiedä onko hän sinä aikana suuttunut minulle jo useita kertoja, on ainakin vaikuttanut siltä. Minua se ei ole enää edes jaksanut tosiaan kiinnostaa, sillä olen niin lopussa hänen temppujensa takia. Tiedän, että asioista pitäisi puhua kasvotusten, mutten voinut enää niellä tunteitani kun hän kysyi facebookissa, että mikä minua vaivaa. (Vaikutin ilmeisesti ahdistuneelta/kireältä/masentuneelta, kaikki tämä sen takia, että hänen läsnäolonsa ja viestinsä ovat alkaneet ahdistaa) Minun oli pakko sanoa, että ahdistaa tämä tilanne ja kerroin miten tunnen asiat sisälläni.
Vastauksena tyhjyyttä. Hän ei alota avointa keskustelua näistä tunteista. Vastaukset viivästyvät ja viimein kun tulee joku vastaus, se kuulostaa jälleen tökeröltä. En taaskaan voinut sanoa asioita suoraan, kertoa suoraan, että ahdistaa. Kun esimerkiksi kerroin, että ahdistaa kun en voi sanoa asioita suoraan ja saan pelätä jokaista sanomistani, tai muuten hän suuttuu, vastauksena tuli monen minuutin jälkeen "olenko nyt suuttunut?"
Miksi hän sitä minulta kyselee. Kun sanoin, että minua ahdistaa puhua hänelle mistään, koska pelkään saavani vastaukseksi tylytystä, niin hän vain tokaisin "kuten?"
Saattaa kuulostaa teistä muista pieniltä ja viattomilta nuo hänen sanomisensa, mutta ei minulle. Kun olen tilanteestani puhunut ystävilleni, työkavereille jne, suurin osa on ollut sitä mieltä, että turhaan tuhlaan aikaani tämän pojan kanssa..:/ Tarina vaan kaikin puolin niin pitkä ja siinä on monta mutkaa matkassa, että sitä on turha käydä tänne selvittämään, sillä kukaan ei sitä kuitenkaan ymmärtäisi täysin.
Kannattaako tuota suhdetta enää jatkaa? Lueppa omat tekstisi ajatuksella. Et ole pyhimys itsekään, mutta vaikuttaa ettei teidän luonteet vaan sovi yhteen.
Nykyinen kumppanini nimenomaan ymmärtää kommunikoinnin merkityksen pari muuta juuri minulle tärkeää asiaa. Samoin minä haluan hänet tehdä onnelliseksi tavoilla joista hän kokee tulevansa rakastetuksi. Sinäkin voit löytää itsellesi sopivan kumppanin, kuten myös poikaystäväsi mutta se vaatii itsetutkiskelua ja vanhasta irti päästämistä sekä yksin olon opettelua.
Tauollaisen miehen kanssa on todella vaikeaa elää enkä kyllä suosittele että yrität enää kovin pitkään. Hän on aina tähän mennessä saanut käytöksensä anteeksi, miksi hän siis muuttaisikaan sitä. Voit tehdä hänelle palveluksen sillä että annat hänen mennä sillä silloin hän voi ehkä jopa oppia jotain.
Mutta kun sanot että "Minä olen tyttö, joka ei aina ajattele mitää sanoo, vaan sanoo mitä ajattelee", ei sinunkaan tulevaisuutesi ihan ongelmattomalta kuullosta. Vaikka kuinka löytäisit pitkämielisen ja ymmärtävän miehen, tuollainen piirre on yksinkertaisesti rasittava. Harva jaksaa kuulla jatkuvasti toisen laukomia "totuuksia" joita sitten otetaan takaisin kun on tullut sanottua vähän liian pahasti. 95% miehistä ei jaksa pitkän päälle ihmistä joka ei ajattele mitä sanoo. Opettele siis sinäkin ihan oman etusi takia vähän ajettelemaan mitä sanot.
Toki myönnän, että jos se, ettei ajattele mitä sanoo, tarkoitaa sitä, että esim. haukkuu kumppania päivittäin tyhmäksi idiootiksi, olisi puuduttavaa ja rasittavaa. Mutta lähinnä tarkoitan sitä, että mielestäni parisuhteessa TÄYTYY pystyä sanomaan asioista suoraan. Jos kumppanin käytöksessä jokin asia häiritsee ja saa toisen ärsyyntymään, olisi minusta suotavaa, että voisi kertoa sille kumppanille: "minua harmittaa kun teet silleen ja silleen, sen takia olen pahalla tuulella." Eli sanoa suoraan, mitä ajattelee siitä käytöksestä, jonka seurauksena kumppani voisi vähentää kyseistä harmittavaa käytöstään.
Suhteessamme jos jostain tällaisesta mainitsisi suoraan, syntyisi siitä pojan puolelta mykkäkoulu, joka kestäisi yhdestä päivästä viikkoon. Tämä oli siis vaan esimerkki. Minusta on äärimmäisen ahdistavaa jos joutuu pitää sisällään asioita, jotka häiritsee ja harmittaa.
"Jos kumppanin käytöksessä jokin asia häiritsee ja saa toisen ärsyyntymään, olisi minusta suotavaa, että voisi kertoa sille kumppanille: "minua harmittaa kun teet silleen ja silleen, sen takia olen pahalla tuulella." Eli sanoa suoraan, mitä ajattelee siitä käytöksestä, jonka seurauksena kumppani voisi vähentää kyseistä harmittavaa käytöstään."
Parinkymmenen vuoden avioliittokokemuksella voin sanoa että olet periaatteessa oikeassa mutta käytännössä pahasti väärässä. Toki pitää sanoa jos joku asia toisessa mättää todella pahasti. Mutta vain ja ainoastaan silloin.
Jokaisella meillä on pitkässä juoksussa yhdessä eläen lukematon määrä pieniä asioita jotka me teemme toisen mielessä väärin tai ärsyttävästi. Jos aiot huomauttaa jokaisesta ja joka kerta kun sinua joku harmittaa, olet muutaman vuoden päästä se kuuluista "nalkuttava akka". Näin se vain on.
Toisen muuttaminen mieleisekseen on ikuisuusprojeksti jonka monet ovat aloittaneet muttaa tiettävästi kukaan ei ole vielä saanut loppuun...
Josa taas vähitellen opit ajattelemaan ensin mielessäsi, onko se toisen tapa/tekeminen ihan todella niin ärsyttävä että siitä kannataa sanoa, säästyt paljota mielipahalta. Suurimmassa osassa tapauksia on nimittäin niin että se ongelma on ihan siinä omien korvien välissä, ei sen toisen tekemisessä. Asioita voi tehdä niin kovin monella tavalla ja usein ne kaikki ovat omalla tavallaan oikeita.
Liiton harmonisuus lähtee siitä että toisen hyväksyy hyvine ja huonoine puolineen. Ja nimenomaan se että nuo huonot puolet oppii sietämään valittamatta ja nalkuttamatta.
Poikakaveris ei selvästikään kestä kritiikkiä eikä ole tottunut kotonaan negatiivisiin tunneilmauksiin. Aika mahdoton kumppani hän siis on. Kuitenkin parisuhteessa pitää myös oppia sietämään toisen ärsyttäviä piirteitä. Oman kokemukseni mukaan monilla naisilla on käsittämätön tarve alkaa muovaamaan miestä mieleisekseen tai vähemmän ärsyttäväksi. Ihmistä ei kuitenkaan voi muuttaa kovin paljoa. Joitakin käyttäytymismalleja voi toki muuttaa, mutta ihmisen persoonallisuus ei siitä muutu. Noissa persoonallisuudenmuokkaustilanteissa miehen pitää uskaltaa sanoa, että tälllainen olen, enkä muuksi muutu. Eihän kukaan voi alkaa tekemään aina toiselle mieliksi.