Yksinhuoltajapoikani on solmimassa avioliittoa toisen yksinhuoltajan kanssa. Kummallakin on kaksi 8-12-vuotiasta lasta. Nyt olen joutunut useamman kerran todistamaan miniäkokelaan käsittämättömiä raivonpuuskia: lapsille huudetaan, läpsitään ja nimitellään, koiria potkitaan, omille vanhemmille kiukutellaan muiden aikana pikkulapsen tavoin jne. Pojanlapset eivät viihdy kotonaan, ovat ulkona tai pyytävät päästä meille mummolaan kouluviikoillakin. Samoin näyttävät käyttäytyvän miniäkokelaankin lapset. Hänellä on takanaan useita liittoja ja epäonnistuneita yritys- ja työkeiluita. Pojallamme on ollut tasainen menneisyys, lasten äiti lähti kuusi vuotta sitten toisen miehen matkaan. Poika pärjäsi hyvin lastensa kanssa yksin. Lastenlasteni ja poikanikin tulevaisuus häiriintyneesti käyttäytyvän naisen kanssa kauhistuttaa ja ahdistaa.
Tapasin miniäkokelaan isän juuri yhden kiukkukohtauksen aikana ja voi sitä isän tuskaista katsetta. Isä näyttää tunnistavan tyttärensä ongelmat. Kuinka tämä jatkuu, mitä tulevana anoppina voisi asian korjaamiseksi tehdä?
Tapasin miniäkokelaan isän juuri yhden kiukkukohtauksen aikana ja voi sitä isän tuskaista katsetta. Isä näyttää tunnistavan tyttärensä ongelmat. Kuinka tämä jatkuu, mitä tulevana anoppina voisi asian korjaamiseksi tehdä?
Vastaukset 24
Vanhimmat
Miksi isä ai antanut huonosti käyttyvälle tyttärelleen selkäsaunaa ja sanonut että kiukuttelu loppuu tähän. Eikö poikasi saa naistaan kuriin ja opetettua tavoille ja on minä ehdokäs jäänyt murrosikäisen tavoille kun ei osaa olla huutamatta ja niin edelleen. Ei tuommoinen nainen muttu jos joku ei laita kunnon rajoja aikuiselle ihmiselle että miten toimitaan ja miten ei saa toimia. Lasten kanssa tärkeitä on itsehillinta eikä aikuinen saa huutaa eikä menettää hermojaa lapsiin.
vai nin
Juuri niin.
No voit vain yrittää ,että olisivat ensin avoliitossa, siinä arki astuu kuvaan ja huomaa, miten menee , vai meneekö sukset ristiin .
Näinhän se pitäisi tapahtua, hääsuunnitelmat kokelaalla ovat jo pitkällä! Itse olen aranpuoleinen puuttumaan toisten aikuisten elämään. Pitäisi ehkä minunkin saada kunnon suuttuminen aikaiseksi, että saisin sanottua suuni puhtaaksi näkemästäni. Odotan miniäkokelaan seuraavaa kiukuttelukohtausta, sitten yritän puuttua, tuli mitä tuli...
Arkahan minäkin olin puuttumaan aikuisen tyttäreni asioihin. Olisi sittenkin pitänyt, monelta murheelta oltaisi vältytty.
Heti alkuun minulla oli vävykokelaasta tunne, että ei ole se joka on lapselleni tarkoitettu. Ajattelin kuitenkin, että tytär huomaa sen itsekin. Olihan merkit niin näkyviä. Mutta ne ruusunpunaiset lasit... :(
Ero tuli vasta, kun yhteinen lapsensa oli muutaman vuoden ikäinen. Voi sitä tuskan ja kärsimyksen määrää niiden vuosien aikana!!! Eikä se loppunut eroon, meni vielä pahemmaksi. Siinä oli jo kaikkien läheisten mielenterveys vaarassa horjua tämän käsittämättömästi käyttäytyvän ex-vävyn ansiosta. Vasta vuosien jälkeen on tilanne rauhoittunut niin, että laiha sopu on olemassa.
Tyttärelleni kerroin heidän eronsa jälkeen omista ajatuksistani silloisesta vävykokelaasta. Sain kuulla, että minun olisi sittenkin pitänyt edes vihjaista lapselleni aavistuksistani. Tyttäreni oli jopa hieman pettynyt, kun en silloin puhunut mitään.
Älä tee samaa virhettä kuin minä. Poikasi on ehkä alitajuisesti jo ajatellut samaa, jonkun pitää vain pukea se sanoiksi. Kirjoitat: "hääsuunnitelmat kokelaalla ovat jo pitkällä!" Entä pojallasi? Onko miniäkokelaasi niin voimakastahtoinen, että ajaa asiat haluamallaan tavalla kuuntelematta mitään vastaväitteitä? Silloin viimeistään pitäisi hälytyskellojen soida!!!
Jos nyt kerran noin käyttäytyy niin teepä lapsille ja koiralle palvelus, soita lastensuojeluun. Fyysinen kuritus ja jatkuva kurittaminen ovat kaltoinkohtelua. Sama koiran kanssa, eläinsuojelu paikalle ja teet ilmoituksen. Pojallesi voit kertoa että et kestä tälläista käytöstä katsella. Silmät joko avautuvat taikka eivät. Voihan olla niinkin että ko naisen käytös muuttaa muotoaan mikäli saat asiallisesti tästä tehtyä asian.
Muttamuistathan että päätösvalta on kuitenkin pojallasi. Ja esim suojeluilmoituksen tekeminen saattaa johtaa isompiikin hankaluuksiin.. Näitä on niin hankalaa alkaa availemaan.
Onko muuten alkoholisoitunut koska raivoaa tai muuta riippuvuutta? Vaiko mikähän sen raivon takana on.. Ihmiset ovat harvemmin vain pahoja. Syyn selviäminen siihen vihaan olisi minusta ainut ratkaisu hoitaa koko tilanne jotenkin. Minusta miniäkokelaasi tarvitsee apua itselleen.
Raivoaminen voi johtua siitä kun on lapset tehty väärän miehn kanssa ja elämä ei olekkaan kivaa kun on vastuu lapsesta ja minä ei taida olla äitityyppiä ja olisi hanen pitänyt ymmärttää asia ja olla tekemättä lapsia ollenkaan jos ei jaksa olla niiden kanssa ja ongelmat ilmaatuvat hermoiluna ja muuna epäasiallisena toimintana.
Kai jokainen täällä tietää, että lapsen lyöminen on rikos. Siis ihan oikeasti lain mukaan Suomessa ei lasta saa kurittaa ruumiillisesti.
Sama koskee eläimiä.
Tämän tiedon voi ainakin pojalle kertoa.
Totta, ja itse ainakin tekisin ilmoituksen jos näkisin tälläistä käytöstä. Se on varmasti vielä pahempaa silloin kun kukaan ei ole näkemässä. Otahan lastensuojeluun yhteyttä ja pyydä käymään visiitillä. Kiellä vaikkapa antamasta nimeäsi eteenpäin. Asia kuulostaa melko vakavalta jos lapset saavat lyömistä osakseen niin sinuna en epäröisi! Sama koskee koiria, niitä ei saa potkia.. oppivat vain pelkäämään.
Kylmät väreet kulki pitkin selkäpiitä lukiessani kirjoitustasi. Meillä on samalainen miniähirviö perheessä (sillä erotuksella, että perheeseen ei kuulu 'minun tai sinun' lapsia, ainoastaan yhteiseiä) - tosin onneksi hän on niinsanotusti poistumaan päin. Samanlaisia kokemuksia epätasapainoisesta ihmisestä, jolle käsite lasten hyvinvointi tuntuu olevan täysin vieras, ja samanlaista koirien huonoa kohtelua esiintyy tälläkin kyseisellä ihmisellä.
Miniän käytös on vuosien mittaan muuttunut vain pahemmaksi ja pahemmaksi. Ja nyt ollaan tultu tämän liiton loppusuoralle. Suurimmat pelkoni kohdistuvat pienten lastenlasteni hyvinvointiin, sillä juuri tälläkin hetkellä he ovat tasapainottoman äitinsä huostassa. Kaikki lastensuojelun kuulemiset ynnä muut ovat vielä edessä. Äiti käyttää tällä hetkellä kaiken energiansa lasten isän mustamaalaamiseen enempi vähempi tekaistuin syytöksin. Hulluimpina aikoinaan hän käski poikaani muuttamaan pois kotoa ja ottamaan lapset mukaansa - silloin hän halusi ruveta viikonloppuäidiksi, ja nyt hän eristää lapsia heidän isästään, joka kuitenkin hoiti lapsia käytännössä yksin koko viime kesän. Äiti sai aina halutessaan tavata lapsia, mutta ei vaikuttanut järin kiinnostuneelta ja niinpä hän aina palauttikin lapset vietettyään heidän kanssaan päivän tai pari.
Niin.. Vaikeita asioita ovat. Mutta käyttäisin harkinnalla sanaa hirviö tai hullu. Lasten äidillä on varmasti hänelläkin todella huono olo itsensä kanssa ja koko asian kanssa. Näitä kannattaakin yrittää lähteä lähestymään ymmärtäväisestä ja tukea antavasta näkökulmasta. Siitä huolimatta esim sosiaalin kanssa keskustelu voisi olla paikallaan. Mutta ikinä ei voi suositella mustamaalausta vaan ennemmmin kannustavaa ja ymmärtävää tukemista. Sanomalla "näen sinun pahan mielesi, voinko auttaa.." tarjoaa varmemmin apuaan ja tukeaan lapsenlapsillekkin kuin esim "asiasi ovat vialla, soitanpa lastensuojeluun.."
ajateltu, Hippityttöxxx, vaan kun joskus nämäkin polut on kuljettu loppuun - ja totuushan on, että lapset eivät voi odottaa loputtomiin! He eivät myöskään osaa, eivätkä kenties ikänsäkään puolesta pysty hakemaan apua itselleen, joten turvallisten aikuisten on tehtävä se heidän puolestaan.
Nimimerkilä 'Painajaista elävä, hirviöminiän anoppi'
Tulevalle anopille: puhu, puhu ja näytä...
tee kaikkesi, että poikasi tajuaisi mihin on menossa!
Ainakin voit jälkikäteen sanoa varoittaneesi, ja itsesi suhteen myös on omatuntosi puhtaampi.
Itse olen katunut sitä monesti, että olin liian hienotunteinen, kun ymmärsin, mihin ansalankaan oli poikani lentämässä.
Näin 10 vuotta myöhemmin on peli pelattu, aikaa valunut hukkaan ja poikani psyyke ja itsetunto murennettu narsistisen naisen otteessa. Enää ei pysty irrottautumaan, kun on lapsiakin...
Eivät voi lapset ikuisuuksia odotella jos tilanne on kyllin pahassa jamassa ei puheet enää mitään autakaan, vaan teot.. Tarkoitinkin juuri sitä kohdassa harkinnalla. Eli lastensuojeluun sitten vaan taikka vastaavaan jos kärsivät niin ei sääliä äidille jaeta lasten kustannuksella.
Samahan koskee titysti puolisoa ja eläimiä.. varmaan se suojeluilmoitus helpottaisi tässätapauksessa kaikkia osapuolia. Onnea matkaan jokatapauksessa!
Kysy pojaltasi vakavasti haluaako hän viettää loppuelämänsä parisuhteessa jossa huudetaan, läpsitään ja nöyryytetään lapsia, potkitaan koiria? Kysy pojaltasi haluaako hän että hänen omat lapsensa kasvavat ympäristössä jossa huutaminen, läpsiminen, nöyryytys ja eläinten kaltoinkohtelu on arkipäivää? Kysy pojaltasi pitääkö hän ko. käytöstä hyväksyttävänä? Jos ei, niin kysy miksi hän sitten hyväksyy sen ja näyttää omille lapseilleenkin hyväksyvänsä sen? Jakamalla elämänsä naisen kanssa poikasi myös sanattomasti hyväksyy tämän käytöksen. Kysy pojaltasi mahtaako hänen lapsensa tuntea olonsa truvalliseksi tuollaisen ihmisen lähellä? Kysy pojaltasi onko uusi puoliso niin tärkeä että hän haluaa jakaa elämänsä tämän kanssa silläkin uhalla että se aiheuttaa ahdistusta ja pelkotiloja poikasi omille lapsille? Kysy pojaltasi uskooko hän vilpittömästi että tilanne paranee ajan myötä?
Voin kokemuksesta kertoa että tilanne ei tule paranemaa, päin vastoin. Tuollaiset ihmiset tulevat usein vain "hullummiksi" vanhetessan. Voin kokemuksesta kertoa että 10 vuoden kuluttua poikasi on hajalla henkisesti ja todennäköisesti myös fyysisesti, niin heikossa kunnossa ettei enää jaksa erota vaikka haluaisi. Mitä kaikkia vaurioita lapsille on ehtinyt tulla, en uskalla ajatella.
No mutta herrajee poika tässä on aikuinen mies niitä lapsia ensin pitää ajatella ja koiraa, viattomia avuttomia osapuolia!
Vastuuntuntoinen ihminen ei kysele netissä ja vaan katsele vierestä ja päivittele "hirviö-miniää" vaan toimii. Ensin yhteys lastensuojeluun, lapset ja koira turvaan.
Poika on aikuinen ja tekee omat valintansa, et voi häntä estää ja paha mennä neuvoja tuputtamaan ei se auta. Kylläpähän edestään löytää jos niikseen tulee.
Lastensuojelu ei ole mikään hirviö-instanssi joka kynnet ojossa tulee repimään avuttomat apua parkuvat lapset vanhemmiltaan, kyllä sieltä saa monenlaista muuta tukea kuten tukiperhetoiminta ym.
Toimi siis, jos kirjoittamasi on totta. Miniällä on selvästi asiat pahasti vinossa itsensä kanssa, käytös kielii avuntarpeesta. Hän tarvitsee ammattiapua, mutta epäilen miten sitä Suomessa saa, tietämäni mukaan siellä on asiat ala-arvoisella tasolla mitä psyyke ongelmien hoitoon tulee. (En asu Suomessa mutta uutisia luen). Yrittää kuitenkin pitää, ja toden näköisesti heidän avioliittonsa ei tule pitkäaikainen olemaan, senhän tajuaa jokainen.
Tartu siis toimeen heti. Viattomat lapset ja eläimet turvaan ensin, ammattiauttajat tietävät miten toimia!
Poikasi pitäisi pelästyttää sillä tiedolla, että hänenkin lapsensa voidaan ottaa huostaan, jos tuollainen hulluus jatkuu ja samaa perhettä ovat.
Naisillakin esiintyy ADHD:ta monin eri muodoin. Työasioiden toistuva sössiminen kielii siihen suuntaan. Puhdasverinen narsistihan, siis neurologisesti normaali mutta tunne-elämältään psykopaatti, pärjää yleensä hyvin ellei loistavasti työelämässä, on usein johtavassakin asemassa hurmaavan julkisivunsa ansiosta. Miniällä tuntuu korostuvan impulssikontrollin puuttuminen, mikä näkyy väkivaltaisuuden puuskina, ja huutoa ja rumaa kielenkäyttöä varmaan on havaittu myös.
Periaatteessa yleensä empatiani ovat neurologoisista ongelmista kärsivien puolella, koska itsellänikin on tiettyjä pysyviä ongelmia, mutta tällä kertaa todella olisi viisainta perääntyä varsinkin avioliitosta. Poikasi on rakastunut, hurmaantunut tiettyihin puoliin em. naisessa, mutta valtava virhehän avioliitto hänen puoleltaan olisi. Naiselle olisi hyvä saada diagnoosi, mutta hän taitaa vielä riehua voimansa tunnossa, vaikeuksien sattuessa muita syytellen ja raivoten. Kun hän kiltisti menisi ADHD-asiantuntijalle eli neurologille, voisi jopa löytyä sopivia lääkkeitä työkyvyn ja sosiaalisen elämän tervehdyttämiseksi. Ja erilaisia terapiamuotoja on tietysti olemassa, kunhan asianomainen suostuu myöntämään asioita ja ottamaan apua vastaan.
Niinpä, tällaisia ajatuksia minunkin mieleeni on päässyt. Onhan ihmisilla tempperamenttia, missä se huonon ja hyvän raja kulkee? Arkikäytös on yleensä sujuvaa, tosin mielipiteiden ilmaisu miniäkokelaalla on kärjekästä ja lapsia kohtaan ikävää kuultavaa. Kun keskustelussamme olen esittänyt epäröintiä avioliiton suhteen, on miniäkokelas loukkaantuntut niin, että mitään puhumatta on ottanut lapsensa ja poistunut kodistamme. Seuraavana päivänä käytös on kuin mitään loukkaantumista ei olisi tapahtunutkaan. Meidän, tulevien appivanhempien, mielipiteellä avioliiton solmimiseen ei hänelle ole mitään merkitystä. Pojallemme olemme käsityksemme ilmaisseet, puhe ei taida tehota rakastuneeseen mieleen . Surullista tässä vaiheessa.
Entäpä jos sanoisit pojallese että olet huolissasi miniäkokelaan raivokohtausten vaikutuksesta lapsenlapsiisi. Kysyisit että onko hän huomannut, että pelkääväkö lapsenlapset miniäkokelasta ? Sinä olet lukevinasi sellaista lasten käytöksestä.
Onko siellä kotona mukava tunnelma ? AIkuinen normaali ihminen ei saa ilman isoa syytä tuollaista kohtausta.
Kertoisiko aloittaja missä tilanteissa miniäkokelas on käyttäytynyt kuten on? Ja mitä aloittajan poika tilanteissa teki, eli onko ollut keskenään riitaa tms. Mietin vaan näinköhän koko soppa on sen miniänretaleen syytä. Ja läpsikö lapsia oikeasti... Epäilyttää jotenkin tämä avaus kun ei aloittaja ole vastannut enää mitään. Entäs aloittajan poika, miksi hän sallii tällaisen käytöksen omia lapsiaan kohtaan. Jos se on totta.. empä usko että hyväksyy kukaan lasten lyömistä ja koirien potkimista, ellei harrasta sitä samaa itsekkin.
Jos poika siis on niin tasainen ja fiksu niin miksi hän hakeutuu tällisen hirviön seuraan? Vai olisiko kyseessä kumminkin aloittajan mustamaalaus ja tarinan värittäminen haluamallaan värillä.. sorry, en usko kaikkeen lukemaani.
Aloittaja on ollut lomalla, siksi tämä hiljaisuus. Miniäkokelas on äkkiseltään kuvattuna touhukas, paljon naurava, äänekäs, osaava, "kaikessa mukana", sanavalmis jne. Tähän malliin poikani hiljaisen ja umpimielisen lastensa äidin jälkeen rakastui palavasti. Meitä, pojan vanhempia, arvelutti tämän energiapakkauksen pesiytyminen perhemme arkeen. ja lisäksi kismitti -pakko sanoa- ne bonuslapset.Yleisesti pidän lapsista, mutta näiden kanssa yhteisymmärrys ei oikein suju. Häävillitys jatkuu, olemme ilmaisseet täsmällisesti, ettemme osallistu hääkustannuksiin, eikä poikammekaan ole siitä innostunut, rahat ovat tiukalla asuntovelallisella. Katsotaan kuinka tässä lopulta käy. Apeana tätä kehitystä tässä seurailen. Nyt en ole enää törmännyt kiukunpuuskiin, eivätkä pojanlapsetkaan niistä ole minulle kertoneet. Olen yrittänyt olla hienotunteinen, etten kylväisi turhaa riitaa pojan uuteen perheeseen.
Vihaan kaikkia onnettomia yksinhuoltajia!!! Miettis enne saatana ku tekee kakaroita et olis se oikea.