Taustoja;
suhteemme alkoi vuonna 2007, jolloin olin itse 17, kumppani 24.
Muutimme yhteen 9kk seurustelun jälkeen, siitä vuosi eteenpäin menimme naimisiin.
Nyt neljän vuoden jälkeen, tuntuu, että ne roihuavat tunteet ovat kadonneet, riitelemme arjesta ja sen pyörittämisestä.
Eläimiä pyörii kuusi jaloissa ja itse valmistunut keväällä ja työelämään siirtynyt.
Kumppani aloittanut opiskelut viimein.
Joka riidan yhteydessä viimeisen vuoden aikana on uhkailtu eroilla puolin ja toisin.
Nyt tuntuu tulleen seinä vastaan.
Pistin asuntohakemuksia menemään eri paikkoihin tänään.
Kumppani lähtenyt äidilleen hoitamaan kotia kun anoppi matkoilla (anoppi asuu n.2km päässä).
Itse hoidan kodin, eläimet ja työn tässä ohella. Työpaikka on kolmen eri bussin ja reilu tunnin työmatkan päässä, joten aamulla kuudelta bussiin jos haluaa 7.30 olla töissä.
Näin mielenterveysongelmaisen taustalla tuntuu, että matto on vedetty jalkojen alta.
Ahdistaa, itkettää ja itsetuhoisia ajatuksia mielessä.
Tekisi mieli hakea sairaslomaa, mutta sitten vain istun kotona ja itken.
Toisaalta tekisi mieli juosta karkuun kaikkea tätä tunnekirjoa, mutta minne menisin?
On nämä @!#$ eläimet hoidettavana, ei ne pärjää.
Olen ihmisraunio.
Viimeisin riita oli la-su yönä, se "sovittiin" ja uskottiin ikuista rakkautta.
Ja paskat. Mitä ikuista on siinä, että elämä on yhtä riitaa?
Muutama päivä menee ihan ok, kuin mitään riitoja ei olisi, mutta pinnan alla kuplii.
Kumpikaan ei uskalla sanoa sitä viimeistä sanaa, joka lopettaisi tämän riitelyn, ero sitä, ero tätä, mutta mitään ei tapahdu.
Nyt viikonloppuna sanoin, että se oli sitten tässä.
Aloin suunnitella miten asuntojen haku ja tavarat yms. (minulle normaalia alkaa suunnitella asioita "kriisi"tilanteissa).
No, eikös tämä toinen osapuoli siihen sitten, ettei tarvitse asuntoa, voi asua sillan alla tai kadota, niin ei tarvitse kenenkään katella.
Sitten peruin sanani ja tässä sitä taas roikutaan.
Oma luonne ei kestä lähteä, jos toinen satuttaa itseään, mutta en jaksa tätä!
Mitä pitäisi tehdä? lähteä lopullisesti vai jaksaa odotella parempia päiviä?
suhteemme alkoi vuonna 2007, jolloin olin itse 17, kumppani 24.
Muutimme yhteen 9kk seurustelun jälkeen, siitä vuosi eteenpäin menimme naimisiin.
Nyt neljän vuoden jälkeen, tuntuu, että ne roihuavat tunteet ovat kadonneet, riitelemme arjesta ja sen pyörittämisestä.
Eläimiä pyörii kuusi jaloissa ja itse valmistunut keväällä ja työelämään siirtynyt.
Kumppani aloittanut opiskelut viimein.
Joka riidan yhteydessä viimeisen vuoden aikana on uhkailtu eroilla puolin ja toisin.
Nyt tuntuu tulleen seinä vastaan.
Pistin asuntohakemuksia menemään eri paikkoihin tänään.
Kumppani lähtenyt äidilleen hoitamaan kotia kun anoppi matkoilla (anoppi asuu n.2km päässä).
Itse hoidan kodin, eläimet ja työn tässä ohella. Työpaikka on kolmen eri bussin ja reilu tunnin työmatkan päässä, joten aamulla kuudelta bussiin jos haluaa 7.30 olla töissä.
Näin mielenterveysongelmaisen taustalla tuntuu, että matto on vedetty jalkojen alta.
Ahdistaa, itkettää ja itsetuhoisia ajatuksia mielessä.
Tekisi mieli hakea sairaslomaa, mutta sitten vain istun kotona ja itken.
Toisaalta tekisi mieli juosta karkuun kaikkea tätä tunnekirjoa, mutta minne menisin?
On nämä @!#$ eläimet hoidettavana, ei ne pärjää.
Olen ihmisraunio.
Viimeisin riita oli la-su yönä, se "sovittiin" ja uskottiin ikuista rakkautta.
Ja paskat. Mitä ikuista on siinä, että elämä on yhtä riitaa?
Muutama päivä menee ihan ok, kuin mitään riitoja ei olisi, mutta pinnan alla kuplii.
Kumpikaan ei uskalla sanoa sitä viimeistä sanaa, joka lopettaisi tämän riitelyn, ero sitä, ero tätä, mutta mitään ei tapahdu.
Nyt viikonloppuna sanoin, että se oli sitten tässä.
Aloin suunnitella miten asuntojen haku ja tavarat yms. (minulle normaalia alkaa suunnitella asioita "kriisi"tilanteissa).
No, eikös tämä toinen osapuoli siihen sitten, ettei tarvitse asuntoa, voi asua sillan alla tai kadota, niin ei tarvitse kenenkään katella.
Sitten peruin sanani ja tässä sitä taas roikutaan.
Oma luonne ei kestä lähteä, jos toinen satuttaa itseään, mutta en jaksa tätä!
Mitä pitäisi tehdä? lähteä lopullisesti vai jaksaa odotella parempia päiviä?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Ennen oman avioeroni voimaantuloa, jouduin hakemaan sairaslomaa. Käyn yhä säännöllisesti keskustelemassa psykiatrisen sairaanhoitajan luona ja nyt syksyllä menen mukaan kirkon järjestämään eroryhmään jatkamaan keskusteluja.
Suosittelen sinua ottamaan yhteyttä omalle terveysasemallesi. Sieltä sinulle voi järjestyä keskusteluapua. Voit toki ottaa yhteyttä myös perheneuvontakeskukseen ja varata keskusteluaikaa sieltä. Siis jos sinusta niin tuntuu.
En neuvo sinua eroamaan enkä jäämään parisuhteeseesi/avioliittoosi. Päätökset tekevät suhteessa olijat, yksin tai yhdessä.
Älä jää yksin! Jos ahdistaa, hae apua. Voithan vaikka soittaa auttavaan puhelimeen ja nimettömästi keskustella/ hakea tukea. Voimia sinulle!
Miksi ihmeessä teillä on kuusi eläintä? Mitä eläimiä? Kumman idea?
Tottakai alkuhuuma haihtuu, se on varmaa. Sen tilalle pitäisi loihtia kumppanuus. Oletko miettinyt miksi riitelette arjenpyörittämisestä? Eikö siihen auttaisi selkeä työnjakolista? Ettekö voisi sopia, että erosta voi puhua, mutta sillä ei uhkailla? Sille tulee tiplu, joka erolla uhkaa. Asia pitää hyvittää jotenkin toiselle.
Tapanne riidellä on syvältä. Lukekaa vaikka alkuun "riitele rakentavasti" -tyyppisiä kirjoja. Olette varsin nuoria - ja kiihkeitä. Jo pienellä itsehillinnällä ja -tutkiskelulla saisitte paljon aikaan. Pelkästään erolla uhkailu satuttaa teitä molempia. Ehkäpä vielä enemmän kumppaniasi, joka on jo valmis lähtemään sillan alle asumaan.
Ihan liian nuorena olette muuttaneet yhteen ja menneet naimisiin..Tai pikemminkin liian lyhyen yhdessäelon jälkeen. Itse olen 26v ja 8 vuotta ollut yhdessä mieheni kanssa, eikä olla vielä edes kihloissa eikä lapsia... Meillä ei ole vieläkään kiire...:o)
Ei sillä ole väliä, miten nuorena ja miten..
Itse olen jo 50v ja ihan samat tunnelmat kuin AP.llä.
Se vain suhde kulahtaa aikaa myöten ja ei osaa asettua siihen, että nyt tässä sitten pyöritään yhdessä ihan vain kaverimeiningillä!
Hooooooh!!! kaipaan kiihkeyttä ja rakkauden alkuhuumaa takaisin, mutta sitä ei tule.. paska!!