Kunka paljon olette yksin?

Pahimmillaan opintojen loputtua ja työttömyyden iskettyä ja kavereiden kadottua meni normi viikko about näin:

3-4 kaupassa
2-5 lenkillä

loput 23-24 tuntia vuorokaudessa yksin neljän seinän sisällä.

Vanhoja kavereita näin aina silloin tällöin jossain isommissa kissanristiäisissä (tuparit/uus vuos tms), mutta ei ollut mitenkään erikoista ettei kuukauteen kukaan moikannut edes mesessä, oikeasta seurasta puhumattakaan.

Pahimmillaan tais mennä 3 kuukautta putkeen, etten jutellu kaupan kassaa lukuunottamatta kenenkään kanssa (edes puhelimessa/mesessä/SMS/email).

Normikuukaus varmaan joku 30 minuuttia puhelimessa sukulaisten kanssa, pari lyhyttä mese keskustelua ja ehkä kerran törmää ohimennän johonkin vanhoihin puolituttuun 1-2 tuntia.

Eli arviolta joku 2-3 tuntia kuukaudessa sosiaalista kanssakäymistä muiden ihmisten kanssa keskivertokuukautena ja loput ajasta itse itseni seurana...

Olen töissä 8h päivässä työkaverien kanssa, mutta muuten olen lähes täysin yksin. Bussissa ja kaupassa olo on kyllä selvästi yksin oloa. Ei muiden ihmisten läsnäolo poista yksinäisyyttä, jos niiden kanssa ei ole tekemisissä tai on korkeintaan pakolliset muodollisuudet. Loma-aikoina ja viikonloppuisin voi mennä monta päivää, etten puhu sanaakaan. Jos olisin työtön, olisin varmaan yli 99% ajasta yksin.

Maanatain ja tiistain harrastus klo 10-11.30 näihin menen linjurilla ja matkalla aina heittäydyn juttusille jokun kanssa. Harrastus aikana ei voi jutella ja porukka katoaa kuin pissi lumeen. heti kun toiminta loppuu..
5/7 olen täysin yksin, joskus lähden edes kaupaan, mutta tulee osteltua turhaan.. siihen ei ole varaa..

Bussissa ja kaupassa on aina mahdollisuus puhua täysin tuntemattomille joten se on itsestä kiinni.

Sukua ei ole, työkaverit karsastaa pien eläkeläistä, joka ei pysty osallistumaan maksullisiin menoihin.

Joskus oon yksin 36-48 tuntia putkeen, sillon kun ei tarvii mennä kauppaan eikä tehä mitään. Tosi harvoin nään enää kavereita. Ehkä korkeintaan kerran viikkoon pyöritään muutama tunti jossain. Muuten olen yksin kotona ja katon koneelta sarjoja, leffoja, kuuntelen musiikkia tai katon telkkaria. Yritän käydä päivittäin lenkillä, mut joskus unirytmi on sellanen et pitäs käydä puolen yön aikaan. Turhan kylmä keli sillon.. Sillon harvoin jos on rahaa, meen kaupungille tyhjentämään vaatekauppoja. Yksin.
En oo töissä, kouluhommia teen nyt kotona.. Et tämmöstähän tää. Ei hirveesti ees haittaa. Kuukaudessa reilusti yli puolet ajasta yksin.

Keskimäärin tulee oltua omassa seurassa noin 160 tuntia viikosta. Tuon putken katkaisee yleensä pari ulkoilu/kaupassakäynti kertaa viikon alussa ja puolessa välissä, eli jaksot joita vietän sisällä yksinään saattavat olla 70-80 tunnin pituisiakin.

Kaupassa käydessä lausun vain muodolliset repliikit kassalla että ei tuota voi keskusteluksi kutsua. Saatan joskus olla viikkokausia juttelematta kenellekään sanan varsinaisessa merkityksessä. Ei tule myöskään mentyä ikinä minnekään, koska elän 20-25 €urolla viikossa ja se riittää vain kaikkein välttämättömimpään eli ruokaan. Tosin aina ei siihenkään ja joutuu kokemaan pientä nälkää. Menot siis todellakin minimissä.

Sisällä ollessa aika kuluu enimmäkseen, yllätys yllätys, koneella ja musiikkia kuunnellen. Joskus sitä saa budjetista nipistettyä hiukan ja ostettua uuden elokuvan tai sarjan. Näiden parissa se elämä jotenkin kuluu..

Miksi ette ole opiskelemassa tai töissä? Jos ei ole töitä niin työvoimakoulutukseen mars! TE-toimistoillahan on velvollisuus järjestää alle 25-vuotiaat kolmen kuukauden sisällä johonkin toimintaan. Eläkeläisille ja kuntoutujille on vaikka kuinka paljon ilmaista toimintaa, ja työttömille on työttömien yhdistyksiä, mt-kuntoutujille omia yhdistyksiään.. Ja jos tarvitsee ammattiapua päästäkseen liikkeelle niin sitä pitää hakea.

Yksin jääminen on oma valinta eikä todellakaan jotain millä kannattaa ylpeillä.

Miksi ei voisi ylpeillä, jos se on kerran oma valinta ja siihen on myös tyytyväinen?

Kuinka moni loppujen lopuksi tekee elämässään oman tahtonsa mukaisia valintoja..

Niin eniten ihmetyttää ne perheessä elävät tai parisuhteessa elävät jotka ovat niin yksin kun kukaan ei ymmärrä...
Kuin muotisairaudet niitä sairastaa ilmeisemmin samat yksilöt:
"Työuupumus (engl. Burnout) eli loppuunpalaminen on työhön liittyvä stressi-oireyhtymä, joka häiritsee täysipainoista työstä suoriutumista. Työuupumuksen oireita ovat voimakas yleistynyt väsymys (ekshaustio), kyynistynyt asenne työtä kohtaan ja alentunut aikaansaamisen tunne. Työuupumus syntyy työn ja ihmisen vuorovaikutuksessa. Sen kehittymiseen vaikuttavat työntekijän tavoitteet, työpaikan työolosuhteet sekä molempien stressinhallintakeinot. Työssä erityisesti työn vaatimusten ja resurssitekijöiden epäsuhta altistaa uupumiselle."
Tämä oli muutaman tunnin tauti mutiaikana..

"sitten oli Laktoosi-intoleranssi (ks. hypolaktasia) johtuu maitosokeria glukoosiksi ja galaktoosiksi hajottavan laktaasientsyymin tuotannon vähyydestä ja/tai sen puuttumisesta ohutsuolessa. Entsyymin väheneminen alkaa imeväisiän jälkeen ja on imeväisen normaaliin kehitykseen liittyvä ilmiö. Ilmiö on tavallinen myös muiden nisäkkäiden parissa. Laktoosi-intoleranssi ei ole sairaus vaan aikuisen ruoansulatusjärjestelmän normaali tila, sillä suurin osa maailman aikuisväestöstä ei siedä laktoosia. Niillä alueilla, joilla laktoosi-intolerantteja on vain vähemmistö ihmisistä, se kuitenkin saattaa johtaa samantapaisiin erityisjärjestelyihin kuin ruokavaliota rajoittavat sairaudet. Laktoosi-intolerantti on henkilö, joka saa oireita nautittuaan maitosokeria eli laktoosia. Laktoosi on disakkaridi eli se on muodostunut kahdesta monosakkaridista. Laktaasin tehtävä on pilkkoa laktoosissa vallitseva glukoosin ja galaktoosin sidos.

Arvioiden mukaan 75 % maailman väestöstä on laktoosi-intolerantteja lapsuusiän jälkeen.[1] Laktoosi-intoleranssi vaihtelee maantieteellisesti: pohjois-Euroopassa laktoosi-intolerantteja on noin 5 % väestöstä, kun taas joissain Aasian ja Afrikan maissa jopa yli 90 %. Suomalaisista aikuisista noin 83 % pystyy käyttämään maitoa ravinnokseen ainakin jossain määrin."

Nyt on aina välillä puolenpäivän masennuksia joita sairastaa huomionkipeät ...

Täällä parikymppinen nainen joka on 24/7 yksin. Työssä olen kyllä ihmisten ympäröimä mutta en laske heitä koska ovat vain työkavereita ja emme olisi muuten tutustuneet kuin pakosta työn kautta. Alkaa kyllä olla aika tyhjä olo ja luulempa ettei tätä eloa jaksa enää kovin kauaa katsella. Vuosien yksinäisyys ja huonot kokemukset on tehneet kyyniseksi ja helposti masentuvaksi. Kroonista masennusta siis poden. Oon vaan niin vääränlainen ihminen etten kelpaa mihinkään.

Kelpaat sentään työhön, jota teet. Tosin pidätkö sinä työstäsi?

Myönnän toki, että pelkkä työnteko elämän itseistarkoituksena ei ole ihan tervettä, mutta mikäli työstään pitää ja se oikeasti sopii itselle, niin sitä kautta voi saada positiivista energiaa ja kokea olemassaolon edes vähän mielekkäämmäksi.

Onnistumisen kokemukset työn kautta voivat nostattaa itsetuntoa, vaikka muualla menisi huonosti.

Siltikin, huonojen kokemusten kierre tuottaa usein niin suurta mielipahaa, ettei siinä paljoa yksittäiset onnistumiset piristä. Sinusta varmaan tuntuu juuri tältä?

Käyn töissä pyörällä ja kuuntelen samalla kuulokkeilla musiikkia, joten olen sen ajan yksin, töissä olen 5,5 tuntia päivässä, joten yksin oloa jää 18,5 tuntia vrk. Viikonloppuina sitten enemmän, kun en käy missään kuin lähikaupassa.

24/7 olen yksin

Viikonloppuisin ja iltaisin eli käytännössä aina muulloin paitsi töissä.

1-2 kertaa liikun ny ulkona viikos ku alko ryhmä. Riippuu tarviiko käydä kaupas.

Työssä oltava sosiaalinen ja ihmisten kanssa tekemisissä koko ajan.
Vapaalla olen 95% ajasta yksin ja nautin siitä.

Asun yksin, minulla ei ole yhden yhtään ystävää tai edes kaveria. Olen ollut todella pitkään jo työttömänä ja työkavereita ei siis ole niitäkään enää jäljellä, tai ei ollut oikeastaa silloinkaan kun töissä olin...Herään aamuisin n klo 9 ja keittelen kahvit ja luen rauhassa lehden....kaupassa käyn n kerran kaksi viikossa ja siellä en puhu yleensä kellekkään, ellei nyt joku entisestä elämästäni satu törmäämään, silloin vähän puhutaan n 5min. Mieteskelen paljon asioita ja suunnittelen tuleisaisuutta ja se ei yleensä johda mihinkään edistykseen elämässäni.....katson telkusta joitain tiettyjä ohjelmia iltaisin...vien harvoin roskiksen ja joskus saatan vähä jäädä kävelemään....olen luovuttanut jo ainakin työnsaanti mahdollisuuden....kuka tarvitsee 50 vuotiasta vanhaa miestä....?....aamut on kivoja kun herään rauhallisuuteen, mutta klo 11-17.00 on jotenkin vaikeaa ja tunnen syyllisyyttä siitä kun vaan olen ja muut tekevät töitä....tilanne helpottaa vasta n 18 jälkeen ja silloin yleensä käyn ulkona kaupassa....eli päivät olen sisällä piilossa muiden katseilta....olen epäsosiaalinen, ujo ja arka....tunnen olevani kuin erakko...aina yksin...yksinäisyyttä tunnen vaikka olen suuressa ihmisryhmässä kuten bussissa, junassa kaupassa tai torilla.....en puhu kenenkään kanssa ja huomioin että kaikilla on aina jotakin juttuseuraa....ja usein porukka liikkuu isoissa ryhmissä pitäen hauskaa....en itse siihen pystyisi ja eikä se oikeastaan kiinnostakkaan....työttömänä kun rahaa ei juuri ole niin kaverisuhteita ei yksinkertaisesti voi pitää yllä....kuka nyt työttömän kansa jaksaisi pitkään kulkea....ei ole tietenkään merkkivaatteita yms...ulkoinen olemuskin on jo vähän repsahtanut ainakin välillä...tunnen alakuloisuutta ja joskus kovaa väsymystä....tunnen jotenkin ärtymystä tai jopa vihaa ihmistä kohtaan jolla on paljon ystäviä....ihmistä joka on elämältään kaiken saanut.....ihmistä joka on liian itsevarma.....ihmistä joka halveksuu vähempiosaisia.....ihmistä joka on saanut kaiken ilmaiseksi.....inhoan pinnallisia ihmisiä ja ihmettelen heidän elämäntapaansa ja teennäisyyttään yms.....harmittaa kun ihmisiä valitaan erilaisiin työtehtäviin heidän ulkonäön perusteella tutustumatta edes muihin hakioihin.....ihmettelen miksi pitkät ihmiset usein saavat parempia työpaikkoja? miksi ulkonökö on niin tärkeä?.....eikö ihmisen sisäinen arvomaailma enää merkitse kellekkään mitään?....miksi täällä pärjää vain tunteettomat ja häikäilemättömät ihmiset....miksi tunneihmiset sairastuvat työuupumiseen ja miksi tunneihmiset eivät pärjää työelämässä tai elämässä yleensä?....miksi maailmasta on tullut niin julma ja kova paikka elää ja asua?....maailma on muuttunut aivan liikaa 50 vuodessa....mihin tämä kaikki johtaa....eurooppa on ankaran laman kourissa....katuuko monen unelmat euron romahdettua....alkaako taistelu ruuasta väkivaltaa käyttämällä....

Parina iltana viikossa fyysisesti yksin, silloinkin on Facebook päällä tai puhun puhelimessa..Toisaalta tarvitsen ne pari iltaa, että saan olla rauhassa, mutta välillä nekin ovat tuskaa.

Minä olen viisikymppinen nainen ollut kotona mutaman vuoden, koska olen eläkkeellä. asun poikani kanssa joka seitsämäntoista vuotta. Hänestä ei seuraa paljon ole on aivan omat menonsa koulun päälle. menee usein monta päivää et ei puhu kenenkään kanssa paitsi kissani, yritän käydä lenkillä 3-4 kertaa viikos et ei ihan höperöidy mut eipä siel ainakaan juttukaveria löydy vaik en tosin haekkaan ystäviä kavereita ei juuri ole naapurin kans välillä tavataan. tuntuu välillä totaalisen tyhjän tuntuselta koko elämä ei mitään iloa mistään samaa ankeutta päivästä päivään! Olen myös huomannut et en tosin ole yksin yksinäinen meistä monista.

Monen monta tuntia päivässä. Asun perheeni luona, en juurikaan käy ulkona, ainoat kommunikointini toisten kanssa on kun puhun jonkun perheenjäseneni kanssa (esimerkiksi mitäs tulee ruuaksi) pari kertaa päivässä. Harvemmin oikeesti jutellaan, et tosi paljon sitä tulee oltuu yksin omassa huoneessa. Nyt kuitenki ku oon koulussa vaihteeks, oon sitten yksin koulun jälkeen ja puhun vähäsen perheenjäsenteni kanssa. Koulustakaan en kuitenkaan kavereita oikeen ole saanut niin yksinäiseltä se koulun ruokalassa yksin istuminenkin tuntuu..

Mä oon päivittäin paljon yksin.Asun kuntoutuskeskuksessa,onhan täällä työntekijöitä joiden kanssa voisi jutella mutta kun kaikki aina vaan valittaa mulle,ei oo montaa hoitajaa jolle haluan puhua ja on niin monta muuta asukasta ettei aina jää aikaa mulle.Toisten asukkaiden kanssa ei voi jutella kun ne on kehitysvammasia eikä ymmärrä mua yhtään.Käyn neljänä päivänä viikossa toiminnoissa,kokki-,leivonta-,kirjallisuus- ja puutarharyhmässä ja yksilöliikunnassa.Pisin päivä kestää kuusi ja puoli tuntia kerran viikossa,kaksi päivää kaksi ja puoli tuntia,yksi päivä kestää tunnin ja 45 minuuttia.Toiminnoissa en yleensä puhu,paitsi liikunnassa joka kestää 45 minuuttia,sen ajan olen sosiaalinen.Teen työni ja oon hiljaa,en tiedä mistä puhuisin.Yleensä istun omassa huoneessani,nukun,kuuntelen musiikkia ja oon tietokoneella.Välillä käyn syömässä ja tuun takasin.Lenkillä käyn yleensä yksin,joskus joku saattaa tulla mukaan,sillonkin on toinen asukas mukana enkä halua puhua henkilökohtaisista asioista enkä keksi muutakaan puhuttavaa.Joskus on mukava hoitaja jollon puhutaan.Välillä katon telkkaria,enintään tunnin päivässä,joskus pidempään kun iltahoitajat on jo lähtenyt.Joskus haluaisin puhua yökön kanssa kun myöhään iltaisin mulla on yleensä kamala olo ja haluaisin sillon puhua mutten saa enää puhua yökön kanssa joten oon yksin.Joskus pyydän jotain juttelemaan päivällä,ehkä enintään kerran viikossa joku juttelee enintään puoli tuntia.Ei ne ehdi tai halua jutella.Joskus soitan äidille tai siskolle mutten halua yleensä soittaa kun alan melkeen aina itkemään kun on niin kamala ikävä.Perhe ei oo käynyt täällä kuin vaan pari kertaa.Oon siis melkeen eristyksissä täällä ja hoitajat kutsuu mun elämistä itsenäistymiseksi.Mun mielestä tää on vaan pelkkää eristämistä enkä ymmärrä miksi mun pitää olla täällä.

Minä olen 100 % yksin, olen eläkkeellä.
Olin jo päättänyt viimeisen päiväni, mutta
lapsenlapseni oli käymässä juttelimme kuolleista, niin viihdetaiteilijoista kuin sukulaisista.

Makasimme vuoteellani ja katsoimme dvd tietokoneesta...
Lapsi sanoi: " Se on hyvä kun sinä mummu et ole kuollut, niin minä sain tutustua sinuun."

En ole itse puhunut kuolemastani lapselle, mutta miniä välillä uhkailee lasta, ettei enää pääse mummolaan..
Meillä ei ole mitään välejä miniän kanssa, eikä tule..

Jos teillä ei ole mitään neutraalia sanottavaa eläkeläisille, pitäkää ne mölyt mahassanne. Älkääkä olettako saavanne kaiken maan ja taivaan välillä, vain haluamalla sitä..

Työllä ja uhrauksilla ennenkin on asiat hankittu, niitä lottovoittajia on todella vähän..

Mä näen ihmisiä aika paljon. Töissä on ihanaa porukaa, harrastuksissa myös, on kaikenlaisia tapahtumia joissa aina näkee jonku tutun ja perheen kanssa pidetään paljon yhteyttä. En siis ole yksin juurikaan...mutta miksi mulla on yksinäinen olo? Näillä ihmisillä keitä näen viikon mittaa, suurimmalla osalla on puoliso ja ehkä perhettäkin. Mulla on takanani vain epäonnisia suhteita, playeri miehiä. Musta kiinnostutaan herkästi mutta ne jotka tekee aloitteen onkin useimmiten ihan sekopäitä. Vuosikausia sitä on ollut tavallaan loppujenlopuksi yksin. En ehkä koskaan löydä elämääni luotettavaa ihmistä kenen kanssa voisi jakaa arkea. Niin..en jaa arkea kenenkään kanssa, koskaan. Se on ruvennut tuntumaan yksinäisyydeltä. Se kaikki häly ja meno muualla, mutta kun tulee kotiin, aina tyhjä koti...sillon se "tyhjyys" saattaa joskus iskeä.

Aina kun en ole töissä, olisi mukava saada ystäviä mutta en oikein tiedä mistä niitä löytäisi. Jos edes lenkkikaverin saisi joka jaksaisi joskus lähteä ulos.

Alkaa ilmeisemmin äänihuulet jo surkastumaan käytön puutteesta, koska äänen tuottaminen on vaikeaa.

Yritän joskus sitten laulaa yksinäni, ei väliä vaikka nuotin vierestä kukaan ei kuule.

Olen myös "kova tyttö" laulamaan. Yleensä yksin. Mulla on tosin mies , mutta ei juurikaan kiinostunut minusta eikä varsinkaan lauluistani. " Tääll`yksinäni laulelen....."

Mulla on mies ja työkaverit, mutta silti mä olen yksinäinen. Harrastuksen kautta tapaan ihmisiä 1-4 kertaa viikossa, mutta siellä jutustelu on pintapuolista eivätkä ne ihmiset ole ystäviäni.

Työkaverit ovat ihan mukavia, mutta tulin siihenkin porukkaan "kesken kauden", joten he olivat ehtineet jo tutustua toisiinsa ja toistensa oikkuihin ym. siinä vaiheessa kun astuin mukaan kuvioon. Sinänsä työkaverit on aika samanhenkisiä kanssani, mutta silti tunnen jääväni heidän piirinsä ulkopuolelle.

Ainoat "oikeat" ystäväni olen tavannut koulu(i)ssa, ja ystävyyssuhteet ovat säilyneet niin kauan kuin koulu on yhdistänyt = olemme olosuhteiden pakosta tavanneet päivittäin. Kun koulut ovat loppuneet, on ystävyyskin hiipunut.

Yhdenkään työkaverin kanssa en ole ystävystynyt, vaikka minulla on nykyisessä asuinkaupungissani ollut työni luonteesta johtuen pitkä, pitkä liuta työkavereita, joiden kanssa ollaan päivittäin tekemisissä jollain lailla käytännössä koko työpäivän ajan.

Mies ei kuitenkaan pysty täyttämään kaikkia tarpeita, joita minulla on. Haluaisin ystäviä, tai edes kavereita, joiden kanssa viettää aikaa - mitä nyt ihmisten kanssa tehdään, juodaan kahvia, käydään elokuvissa, kyläillään, lenkkeillään...

Uskoisin olevani liian sisäänpäinkääntynyt ja sulkeutunut - en mielelläni puhu yksityisasioistani kovin avoimesti. Ehkä ihmiset kokevat minut ylpeäksi? Ymmärrän, että ujouteni ja hiljaisuuteni saattaa näyttää ulospäin kopeudelta.

Joskus vielä muistaa sen kun on iltavuoron jälkeen ajellut kämpille ja hieman ennen kun ratti on kääntynyt vastaantulijoiden kaistalle, niin olen saanut kaksi synttärionnittelutekstaria. Nykyisin niitä "onniiteluja" tulee korkeintaan yksi. Joskus sitä vielä jaksoi jollakin tavalla muistaa joitain läheisiä, mutta en heille sen enempää kelvannut kuin muillekkaan. Monesti mieleen tulee kouluajat jolloin en yksinkertaisesti kelvannut kenenkään seuraan ja sama toistuu aina vain uudelleen. Syitä ja tekosyitä riittää, mutta kenenkään seuraan en nyt suoranaisesti ole tervetullut ja ellen muuta, niin pilaan ainakin heidän elämää. Jostain syystä kelpaan aina kun joku haluaa minusta jotakin. Ikään kuin olisin jokaisen yh:n henkilökohtainen autonkuljettaja tai jos joku "tuttu" on jäänyt kaupungille ilman taksirahaa, niin eikös minulta silloin jotain kysytä. Kaikkien häät ja hautajaiset ja kissanristijäiset pitäisi toki juosta läpi. Nämä tuiki ihanat "ystävät" jakavat halveksuvia katseitaan ja eleitään. Sä et oo normaali, sä et oo terve... Riittävän pitkään kun tätä jatkaa, niin sitä ei enää haluakkaan ollaa missään porukoissa taikka uusia "kavereita" tai mennä mihinkään. Se on yksi tehokas tapa loukata ihmistä ollakkin taas "huomion" keskipisteenä. Vielä loukkaavempaa on, ettei sitten kuitenkaan jätetä rauhaan. Jos silla on jotain ajanvietettä, tietokone taikka tv, niin sekin on liian hyvää ollakseen totta ainakin niiden parempien mielestä. He eivät jätä rauhaan, eikä osaa tehdä omia asioitaan, mutta jostain syystä asuvat elämässäni ja jakavat mielipiteitään ja kommenttejaan. Mitenkä se yksi viimekertainen letkautus meni? Sua ei voi koskaan loukata tarpeeksi tai jotain sellaista.