Olemme kolmikymppinen pariskunta ja olemme olleet pitkään yhdessä, noin 13 vuotta josta 3 naimisissa. Meillä on 4 lasta ja päällisin puolin voisi ajatella että kaikki on ok.
Mutta ei ole. Tuntuu että olemme kasvaneet erillemme tässä viimeisen vuoden, kahden aikana. Elämme kuin kämppäkaverit, suhteesta puuttuu se "jokin". Läheisyyttä ei ole ellen väkisin mene halailemaan toista osapuolta, ja silloinkin se on niin hankalaa hänen mielestään, pikaisen halin välinpitämättömästi saattaa antaa.
Seksistä nyt on turha edes puhua, aloitetta saa odottaa kunhan ei pitkästy ja jos itse varovasti yritän koskettaa tms niin kuuluu vain "älä jaksa, en minä nyt jaksa semmosia" tms.
Olen itse toistaiseksi tässä kotosalla ja hoidan nuorinta lastamme, keväällä olisi tarkoitus palata opintojen pariin. Mies aloitti myös opinnot tänä syksynä, on siis viikolla päivät koulussa ja kotiuduttuaan menee heti nukkumaan. Nukkuu sitten iltaan saakka, herää vähän ennenkuin lapset menevät yöpuulle. Sitten istuukin koneella loppuillan.
Viikonloppuisin on turha edes ajatella yhteisiä tekemisiä, mies kaljottelee kavereineen ja kotona ollessaan nukkuu krapulassa.
Tympii tällainen, kotitöihin hän ei ole juurikaan osallistunut mitä pari kertaa ehkä, eikä liiemmin lastenhoitoon.Itse teen kaiken. Olisi mukava päästä käymään edes lenkillä, mutta en pysty lähtemään kun mies vain nukkuu :( olenhan minä toki hänelle asiasta puhunut, mutta saan vain äkäisiä vastauksia kuinka häntä väsyttää ja miten hän ei saa ikinä nukkua rauhassa. Ja että lenkille menosta pitäisi puhua etukäteen. Ei hänkään puhu minulle etukäteen mistään menemisistään!
Niinpä sitten olen antanut miehen nukkua rauhassa, eipähän tarvitse kiukutella siitä. Lapsetkin ihmettelevät isänsä käytöstä :(
Ero on kieltämättä alkanut houkuttaa, eihän tällaista jaksa! Olen alkanut vähitellen vihaamaan minulle ennen niin rakasta kotiamme, koska siitä on muodostunut minulle vankila.
"En minä estä sinua lähtemästä" kuuluu vastaus jos kerron eroajatuksistani. Tai sitten mies suhtautuu vain huumorilla, keskustella ei hänen kanssaan pysty koska hän on täysin haluton siihen.
Lastemme takia olen yrittänyt jaksaa tässä suhteessa olla, mutta henkisesti tämä on raskasta ja se näkyy jo. Ennen iloisesta ja nauravaisesta ihmisestä on tullut surumielinen, masentunut ja synkkä. Lasten edessä yritän olla normaali, mutta kylläpä hekin huomaavat, ei heitä voi huijata.
En tiedä mitä tässä pitäisi tehdä. Toisten ihmisten ajatukset asiasta ovat enemmän kuin tervetulleita!
Mutta ei ole. Tuntuu että olemme kasvaneet erillemme tässä viimeisen vuoden, kahden aikana. Elämme kuin kämppäkaverit, suhteesta puuttuu se "jokin". Läheisyyttä ei ole ellen väkisin mene halailemaan toista osapuolta, ja silloinkin se on niin hankalaa hänen mielestään, pikaisen halin välinpitämättömästi saattaa antaa.
Seksistä nyt on turha edes puhua, aloitetta saa odottaa kunhan ei pitkästy ja jos itse varovasti yritän koskettaa tms niin kuuluu vain "älä jaksa, en minä nyt jaksa semmosia" tms.
Olen itse toistaiseksi tässä kotosalla ja hoidan nuorinta lastamme, keväällä olisi tarkoitus palata opintojen pariin. Mies aloitti myös opinnot tänä syksynä, on siis viikolla päivät koulussa ja kotiuduttuaan menee heti nukkumaan. Nukkuu sitten iltaan saakka, herää vähän ennenkuin lapset menevät yöpuulle. Sitten istuukin koneella loppuillan.
Viikonloppuisin on turha edes ajatella yhteisiä tekemisiä, mies kaljottelee kavereineen ja kotona ollessaan nukkuu krapulassa.
Tympii tällainen, kotitöihin hän ei ole juurikaan osallistunut mitä pari kertaa ehkä, eikä liiemmin lastenhoitoon.Itse teen kaiken. Olisi mukava päästä käymään edes lenkillä, mutta en pysty lähtemään kun mies vain nukkuu :( olenhan minä toki hänelle asiasta puhunut, mutta saan vain äkäisiä vastauksia kuinka häntä väsyttää ja miten hän ei saa ikinä nukkua rauhassa. Ja että lenkille menosta pitäisi puhua etukäteen. Ei hänkään puhu minulle etukäteen mistään menemisistään!
Niinpä sitten olen antanut miehen nukkua rauhassa, eipähän tarvitse kiukutella siitä. Lapsetkin ihmettelevät isänsä käytöstä :(
Ero on kieltämättä alkanut houkuttaa, eihän tällaista jaksa! Olen alkanut vähitellen vihaamaan minulle ennen niin rakasta kotiamme, koska siitä on muodostunut minulle vankila.
"En minä estä sinua lähtemästä" kuuluu vastaus jos kerron eroajatuksistani. Tai sitten mies suhtautuu vain huumorilla, keskustella ei hänen kanssaan pysty koska hän on täysin haluton siihen.
Lastemme takia olen yrittänyt jaksaa tässä suhteessa olla, mutta henkisesti tämä on raskasta ja se näkyy jo. Ennen iloisesta ja nauravaisesta ihmisestä on tullut surumielinen, masentunut ja synkkä. Lasten edessä yritän olla normaali, mutta kylläpä hekin huomaavat, ei heitä voi huijata.
En tiedä mitä tässä pitäisi tehdä. Toisten ihmisten ajatukset asiasta ovat enemmän kuin tervetulleita!
Vastaukset 5
Vanhimmat
Ihan ensimmäisenä ajatuksena on että miehellä on päällä jonkinasteinen masennus. Siihen viittaavat monet asiat: jatkuva väsymys, haluttomuus kosketukseen ja keskusteluun, vetäytyminen läheisyydestä, lisääntynyt alkoholin käyttö yms. Varsinkin tuo jatkuva väsymyksen valittaminen on minusta merkki siitä että kaikki ei ole kunnossa. Hän tarvitsisi ammattiapua mutta hänen pitää itse tajuta että se on tarpeen. Väkisin tuskin häntä hoitoon saat.
Nyt on sinulla aika lailla ratkaisun paikka. Oletko valmis elämään miehen rinnalla ja tukemaan häntä kun hänellä on vaikeaa. Se on pitkä tie eikä välttämättä helppo jos hän ei itse tajua että asialle pitää tehdä jotain.
Eikä edes välttämättä pääty onnellisesti vaikka sekin mahdollisuus toki on.
Tai sitten ajattelet enemmän itseäsi ja lapsiasi ja lähdet huonosta ja kuolleesta suohteesta. Siitä miten itse jaksat ja mitä elämältäsi haluat, riippuu se mitä sinun kannattaa tehdä. Kukaan muu ei voi sinulle oikeaa ratkaisua saada.
"Ihan ensimmäisenä ajatuksena on että miehellä on päällä jonkinasteinen masennus."
Aivan. Normaali perheenisä siis.
Alat vaan vetää kaltereihin sellaisia reikiä, että pääset ulos, etsimään omaa elämää ja toteuttamaan sitä. Mieäs joko huomaa sen ja 'kasvaa' mukana tai sitten ei. Mutta se on hänen ongelmansa, sinun ongelmasi vähenevät sitä mukaa kuin löydät itsesi, sisimpäsi ja oman tiesi ja tapasi elää - mieähen kanssa tai ilman.
Olen ollut vastaavassa tilanteessa ja vaikka ero tulee vieläkin mieleen joskus, ei kuitenkaan jatkuvasti ja mikäkö auttoi? No koulunpenkille palaaminen ja kunnon ammatin hankkiminen.
Koko opiskelun ajan on ajatukset olleet muualla ja lapset vievät sitten sen loppuajan.
Ei minulla olisi aikaa uudellekkaan parisuhteelle, joten miksi edes miettisin yksinolemista?
Lapsilla on kuitenkin nytten isä, josta on apua, kun itse luen ja siivotaan sillon kun siivotaan.
Mietin sitä välillä, mihin lähden työhön parin vuoden päästä ja silloin on vain taivas rajana ja se piristää!
Mutta nyt on aika opiskella ja lapset saa kasvaa perheessä, missä heistä välitetään.
Älä sinäkään anna kotona olon saada liikaa mörköjä ympärillesi, ei ole helppoa noin monen lapsen kanssa yksinäsi, joten murhe pois ja suunnittele opiskelupaikkasi valmiiksi!
Usko pois, elämäsi muuttuu, kun lähdet "vankilastasi" suunnittelemaan elämääsi ja opiskelemaan! Voin sanoa olevani jopa onnellinen, vaikka mieheni ei siihen olekkaan osallinen.
Se on vain niin, että itse sitä pitää opetella onnellisuuden avaimet!
Suhteesta kuin suhteesta katoaa se glamouri aikaa myöten, mutta onneksi on paljon muitakin asioita, joista voi nauttia! ;D
Tuo on niin tuttua myös minulle. Olen 42 vuotias mies. olemme olleet naimisissa 10 vuotta. Nyt kun on pienet lapset ja perherumba kaoottisimmillaan on kaikki hajoamassa. Meillä tuo on juuri toisin päin (tosin meillä ei alkoholi ole kuvioissa) vaan muuten vaimon kanssa ei voi keskustella ilman että alkaa huutamaan ja riitelemään.