Nuori aikuinen ja jälleen sinkkuna elävä mies tässä pohtii onko se kovinkaan yleistä että suhteessa molemmat on "sydänverellään" toisistaan kiinnostuneita? Perustuuko suurin osa suhteista siihen että toinen on aina "jahtaaja" ja toinen jahtaamisen kohde, roolit korkeintaan vaihtuu välillä?
Mitä tapahtuisi jos kaksi ihmistä tapaisi ja he olisivat kiinnostuneita toisistaan sydänverellään? Pelästyisikö kummatkin tai jompi kumpi tilanteen vakavuutta niin paljon että pakenisi tilannetta karkuun - ja suhdetta ei koskaan pääsisi syntymään?
Anteeksi kyynisyyteeni mut oon nähny sivusta seurustelevien touhua ja myös omat kokemukseni viittaa vahvasti siihen että tollane voimakas kiinnostus molemminpuolin on totta enemmän leffoissa kuin oikeessa elämässä.
Jos ajatellaan ihmiskunnan säilymistä lisääntymisen kannalta, tollasesta "elämänsä rakkauden" etsinnästä seuraisi vain nopeasti sukupuutto.
Siis, onko parisuhteet enimmäkseen jompaa kumpaa
- toinen on sydänverellään kiinnostunut, toinen vain kiinnostunut
- kumpikaan ei ole sydänverellään kiinnostunut
Mitä tapahtuisi jos kaksi ihmistä tapaisi ja he olisivat kiinnostuneita toisistaan sydänverellään? Pelästyisikö kummatkin tai jompi kumpi tilanteen vakavuutta niin paljon että pakenisi tilannetta karkuun - ja suhdetta ei koskaan pääsisi syntymään?
Anteeksi kyynisyyteeni mut oon nähny sivusta seurustelevien touhua ja myös omat kokemukseni viittaa vahvasti siihen että tollane voimakas kiinnostus molemminpuolin on totta enemmän leffoissa kuin oikeessa elämässä.
Jos ajatellaan ihmiskunnan säilymistä lisääntymisen kannalta, tollasesta "elämänsä rakkauden" etsinnästä seuraisi vain nopeasti sukupuutto.
Siis, onko parisuhteet enimmäkseen jompaa kumpaa
- toinen on sydänverellään kiinnostunut, toinen vain kiinnostunut
- kumpikaan ei ole sydänverellään kiinnostunut
Vastaukset 22
Vanhimmat
Tai sitten on vaan yksinkertaisesti myös niin että kummatkin ovat sydänverellään kiinnostuneita.
Harvinaista,mutta kyllä näitä löytyy.
"Tai sitten on vaan yksinkertaisesti myös niin että kummatkin ovat sydänverellään kiinnostuneita. Harvinaista,mutta kyllä näitä löytyy."
Öh.. niinhän minä aloituksessa totesin että aika harvinaista taitaa olla.
Löytyy täälätkin,liekö niin harvinaista.
Siis TÄÄLTÄKIN.
Yleisyydestä on vaikea sanoa, mutta onhan niitä.
Mutta taitaa olla sellaisiakin, missä sydänverellään kiinnostunut ilmoittaa ja kokee molempien olevan sydänverellään kiinnostuneita.
Monikymmenvuotisen kokemukseni perusteella olen valmis sanomaan, että lähes aina pariskunnista toinen on rakastuneempi kuin toinen.
Tämän totuuden sanoi minulle muuten jo mummuni. Hän kehotti olemaan leikkimättä vakavasti rakastuneen ihmisen tunteilla.
Meni kaksi vuotta toipua siitä.
Voisin sanoa saman kuin edellinenkin eli minullakin on leikitty. Johti vain siihen, että itse en ensiaskeleita muiden suuntaan ota. Onneksi on niitä, jotka ottavat itseni suuntaan ja tulevaisuuden treffit ja suhde täytynee valita siltä pohjalta kuka yhteyttä ottaa, oma valinta siis jää pienemmäksi.
Ja kun minä en edes ottanut mitään askelia tähän kiduttajani suuntaan. Hän se juoksi perässäni kuin hullu, ja minä hullu luulin sitä rakkaudeksi. Ei, se oli vain sairasta leikkiä, ainoana tarkoituksena testata, saako minut rakastumaan. Ja kun se lopulta onnistuikin, niin räkäiset naurut päälle. En ole ikinä kokenut mitään niin sairasta, ja toivottavasti en tule enää kokemaankaan.
Sinähän se pahoinpitelijä
Lukekee F.Alberonin teos...siellä hän kirjoittaa, että vain n. 10%:a parisuhteista (hänen mielestään, ei tutkitusti) on semmoisia, jossa molemmat ovat aidosti rakastuneita.
Ja itse olen huomannut tuon saman. Nykyään lähden tutustumaan mieheen vain jos mies on riittävän aktiivinen, koska pelkään satuttavani itseni jos olen se suhteelta enemmän odottava/enemmän sitoutunut osapuoli. Näin karusti kävi minulle, mutta kantapään kautta olen tuon saanut oppia.
Minä rakastan sydänverellä ja vähän enemmänkin oli sitten nainen mitä mieltä hyvänsä.
Minulle se on ainoa tapa, en edes ymmärrä mitään muuta tapaa.
Minunkin on silti myönnettävä että se molemminpuolinen sydänverellä rakastaminen on enemmän kuin harvinaista ja se 10 pinnaa saattaa olla aika oikea arvio. tosin jos itseeni vertaan saattaa pudota ale prosentin, joten herkkua ei ole ei.
No huhhuh. Luulis ainaki suurimman osan suhteista perustuvan siihen, että molemmat on oikeesti kiinnostuneita ja rakastaa toisiaan.
Niin, siihenhän sen pitäisi perustua.
Mitähän tuo sydänveri nyt sitten edustaa? Himoa, suuria tunteita, räiskyntää? Tutustuessani mieheeni olimme molemmat aivan rakastuneita toisiimme, kunnes minä aloin jarrutella. Tuntui, etten pysty antamaan miehelle takaisin niin paljon kuin itse sain ja koin siitä syyllisyyttä. Jossain vaiheessa sitten tein tietoisen päätöksen, että annan suhteelle mahdollisuuden. Näillä mennään, kävi, miten kävi. Rakkaus kasvoi, syveni vähitellen. Sillä, miten kaikki alkoi ja kuinka paljon sydänverta oli kummallakin pelissä, ei nykytilanteen kannalta ole merkitystä.
En tiedä rakastumisista enkä sydänveristä mutta tässä ikäsuhteessa 71v ja 67v minä olen selkeästi aktiivsempi joka on johtanut siihen, että välttääksemme vaimoni turhautumista, hän arvioi tarpeet ja tekee aloitteet.
En edes ymmärrä koko ajatusta siitä, että olisi "sydän verellään" kiinnostunut/rakastunut. Kuulostaa aika ikävältä asialta... Itse määrittelen kaikken suurimman rakkauden hyvin eri tavalla. Se on sitoutumista, kunnioittamista, toisen hyväksymistä omana itsenään, parisuhteen "vaatimusten" hyväksymistä joustavuutena yms.
Ei todellinen rakkaus ole sellaista, että sydän vuotaa verta. Se on ihastumista, se on ahdistavaa draamaa, se on ohimenevää... Kyllä sellainen tunne on mahdollista molemmilla yhtä aikaa ja yhtä voimakkaasti. Itsekin olen sellaisen suhteen kokenut. Sitä suhdetta kesti 5 vuotta, ja koko homma kaatui siihen että lopulta tuo suunnaton rakkaus muuttui riidoiksi, draamaksi ja molempien pettämiseen. Ero tuli. Vielä jopa erotessa vakuuteltiin, että "rakastan sinua silti ikuisesti..." molemmat. Suhteen aikana koettiin muka suuria asioita. Kosiminenkin tapahtui kuin elokuvissa, suhteemme alku oli kuin romanttisesta novellista, suhteet ystäviin oli kuin Frendeistä... Rahaakin oli, molemmat fyysisesti vielä suht näyttäviä, suuria lupauksia, hienot häät... Kun suhteesta/erosta oli kulunut pari vuotta, niin aloin herätä todellisuuteen. Ei se ollut rakkautta! Se oli läheisriippuvuutta, mustasukkaisuutta, himoa, väkipakolla vääntämistä... Yök. Kuvittelin etten voisi elää ilman tuota "elämäni rakkautta"... hehheh. Hyvin olen elänyt, ja paljon onnellisempana! Edelleen toki arvostan tuota exääni, onhan hän esikoiseni isä, mutta en rakasta häntä. Enkä enää arvosta sitä tapaa, jolla muka aikoinaan rakastimme. Tiedän ettei hänkään rakasta minua, mutta arvostaa lapsensa äitinä.
Nykyisessä suhteessani olen ollut jo vuosia. Suhde eteni hitaasti, ilman draamaa tai pakonomaista tarvetta olla koko ajan yhdessä. Nyt voin sanoa, että tiedän mitä oikea rakkaus on. Ja tiedän myös sen, että tämän rakkauden väliin ei kukaan helpolla pääsistään, ei edes meidän omat heikkoudet. Ei meidän suhteeseen kuulu päivittäinen "rakastan, rakastan, rakastan..." hokeminen. Eikä meidän suhteeseen kuulu suureelliset jahtaamiset, suureelliset lupaukset tms. Ei meidän tarvitse vakuutella toisiamme mistään, koska normaali onnellinen elämä riittää vakuuttamaan. Emme tarvitse draamaa jotta tietäisimme suhteemme ja toistemme arvon. Ja jos tämä suhde loppuu, niin elämä silti jatkuisi, vaikkakin suhteen loppuminen toki sattuisi molempiin. Eikä vaikuta kovin todennäköiseltä tällä hetkellä.;)
Tässä rauhallisessa suhteessa on tuhannesti enemmän rakkautta, kuin siinä nuoruuden suhteessani, josta olisi voinut tehdä leffan.=D Ja molemmissa suhteissa rakastamisen tapa tai määrä on varmastikin sama suhteessa kumppaniin.
Ulkopuolisen voi olla vaikea päätellä rakkauden määrää vain suhteen ulkoisten seikkojen perusteella.
Mielenkiintoinen kirjoitus! Yleensä en lue näin pitkiä mutta alku herätti kiinnostukseni. Oli jotenkin tutun tuntuista.
Jatko poikkeaa meidän alkutaipaleen elämästämme täydellisesti.
Kahden vuoden seurustelun jälkeen häät kappelissa muutaman todistajan läsnäollessa.
Hääyö vanhempieni talossa olleessa, pienessä huoneessani.
Rahaa ei ollut. Oli vain velkaa ja kuluneet vaatteet.
Kaiken lisäksi ensimmäinen työpaikkani sijaitsi noin 120km:n päässä jossa asuin yksin viikot vanhan ok:n yläkerrassa.
Melko pikaisesti sain työpaikan alkuperäiseltä kotipaikkakunnaltani joten pääsimme asumaan yhteen, jälleen ok:n yläkertaan.
Ostin käytetyn fillarin, huonekaluaj 120:lla markalla ja puolen vuoden jälkeen käytetyn musta-valko telkkarin ( värilähetyksiä ei ollut ) jälleen 120:llä markalla.
Ensimmäisen lapsen hankimme parin vuoden kuluttua.
Elämässä oli haasteita ja onnistumisia enemmän kuin pettymyksiä.
Missään vaihyeessa emme ole kokeneet vähäisintäkään parisuhdekriisiä.
Puutteet ja vauraammat ajat ovat olleet yhteisiä. Samoin elämisen periaatteet lasten kasvatuksesta raha-asioiden kautta harrastuksiin jne.
Joskus nuorena kun tapasin exäni, rakastuttiin sydänverellä molemmat. Hänen osaltaan voin päätellä sen järkytyksen määrästä, kun kerroin kohdanneeni entisen poikakaverini. Sain rauhoitella häntä tovin aikaa. Miten lie ajan kanssa asiat muuttuneet, mutta hän tapasi töissä toisen naisen jonka mukaan lähti. Voin sanoa yhäkin rakastavani häntä, vaikka niissä ero-olosuhteissa ehkä muulta vaikutti. Erosimme riitaisesti, emmekä ole missään tekemisissä toistemme kanssa josta hän on näreissään minulle. En kuitenkaan ymmärrä miksi pitäisin yhtettä, koska ei hänkään. Näin Sydänveret kuivattavaa voi olla elämällä jatkossa. En enää koskaan suostu tai edes halua uskoa suureen rakkauteen molempien puolelta, vaikka se näyttäisi siltä.
"sydänverellä" kuulostaa turhan dramaattiselta, siksi ei mitenkään ihanteelliselta, eikä tavoiteltavana. Kun ajattelen millaiset ihmiset olisivat sydänverellään kiinnostuneita toisistaan, niin tulee ensimmäisenä mieleen teinit, jotka harjoittelevat rakkautta, rakastamista, ihmissuhteita. Toisena tulee mieleen.. vanhemmatkin draamaqueenit (myös miespuoliset). Tuloksena varsin pitkälle riitaisa elämä, mutta sopu on aina suloisempi.
Tasapainoisemmat ihmiset kyllä voivat olla hyvinkin toisistaan yhtä kiinnostuneita - mutta ei tietenkään samoissa asioissa. Toinen ihailee ennenkaikkea toisen x piirrettä, ja toinen y piirrettä. Ihmisillä on muutenkin erilaisia kiintymyssuhteita, sekä käsitys siitä mitä tarkoittaa "yhtä kiinnostuneita".
Meillä mieheni kanssa kolahti lujaa kun kohtasimme ekan kerran.
Tapasimme baarissa, mutta itse olin selvänä (autolla) ja mies ottanut pari kaljaa, joten täysissä sielun ja ruumiin voimissa tapasimme. Rakkautta ensi silmäyksellä!
Eikä tämä ole pelkästään minun näkemykseni, vaan mieskin on samaa mieltä ja huomasihan sen. Etenimme ehkä vähän turhankin nopeasti (muiden mielestä), mutta se tuntui hyvältä ja luontevalta, vaikka olimme lähes 3-kymppisiä tuolloin.
Mitään ei ole tarvinnut katua ja laskimme juuri eilen, että 22. yhteinen joulu on tulossa. Eipä näiden vuosien kulumisia muusta huomaa kuin lasten vanhenemisesta..!
Rakastan tätä miestä suunnattomasti ja meillä halataan & pussataan päivittäin!
Ja muistetaan näyttää ja kertoa, että kuinka tärkeä toinen on.
Seurusteluvaiheessa on varmasti yleistä, että toinen on enemmän kiinnostunut. Kuitenkin, kun päädytään tosissaan yhteen ja eletään parisuhteessa, vaaditaan molempien kiinnostus. Meillä alussa mies jahtasi ja minä hakoteillä. Kuitenkin sen verran rakkautta ensi silmäyksellä, että kun pystyin päästämään irti menneistäni (en existä vaan yleensä!!) niin pystyin sitoutumaan kunnolla mieheeni ja siitä se sitten lähti :)
Parisuhde on ennen kaikkea PÄÄTÖS olla yhdessä. Ei sitä vahingossa ajauduta saman katon alle ja hommata yhteistä elämää.