Stressaan ja mietin paljon kaikkia pieniä asioita ja arkipäiväisiä velvollisuuksia. En ole työelämässä ja olen myös ilman koulupaikkaa mutta kummastakaan en varsinaisesti syytä itseäni koska olen yrittänyt. Luulen että olisin täysin uupunut jos olisin päätoiminen opiskelija tai kokopäivätöissä. Seuraavana lukuvuonna sekin varmaan järjestyisi.
Sivutomisina opiskeluina olen kuitenkin mukana niin monissa jutuissa että monia hirvittää ja ihmiset luulevat minua hyvin intohimoiseksi mutta tosiasia on että sekin on melkoista pakkopullaa ja aina tunnilla ollessani toivon vain että se olisi pian ohi. Yhtä mielekästä kuin hammaslääkäri eli ikävää mutta vähän tulee parempi mieli kun se on ohi ja jonkinlainen saavutus sinänsä.
-
Vapaaehtoistöitäkään ei löydy isosta kaupungista.
-
Tapasin tänään ulkomaisen miehen ja tulimme hyvin juttuun. Otan silti stressiä tästäkin suhteesta ja esim.baariin emme voi yhdessä mennä.
Sitten kävin koululla tekemässä yhden kokeen hätäisesti että kerkeän pyykkäämään ja surin hieman sitä että koe oli vakea koska lukeminen ei voisi vähempää kiinnostaa. Sainpahan silti senkin tehtyä.
-
Käyn terapiassa ja sekin tuntuu työltä kun en keksi enää mitään sanottavaa mutta täytyy pitää hoitosuhdetta jo ihan taloudellisistakin syistä että on mahdollisuus kuntoutustukeen jolla elää paremmin kuin työmarkkinatuella, työttömyyskorvauksella vai miksi sitä nyt sanotaankin. Vielä kun asumistukeanikin vähennetään epäreiluin perustein. Välillä tunnen itseni jotenkin hirveän reippaaksi ja saan kehuja mutta ehkä se johtuu siitä että asiantuntijat jotka niin sanovat vertaavat minua rapadokuihin ja sänkyyn jääviin ihmisiin. Toisaalta kukaan ei voi tuntea toisen tuskaa.
-
Söin tänään jotain vanhaa ruokaa ja jätin lääkkeet ottamatta (mieliala) ja pääni on tuntunut sekavalta. Otin sitten lääkkeen myöhässä kun minua suostuteltiin jatkamaan vaikken usko sen tehoon... pelkään vain lopettamisen vaikutuksia.
Kävin kaupassa viime tipassa ostamassa karkkia ja söin pussin n.minuutissa. Olen todella impulsiivinen syöjä ja on vaikeaa olla päivää ilman suklaata, jäätelöä tai karkkeja. Pitäisi rajoittaa terveyssyistä mutta ei ole oikein muita iloja.
Salilla käyminen on toinen murheeni. Pelkään aina hajottavani selkäni ja selkäni ja polvet usein kolottavat kuin vanhuksella. Kuitenkin jos en tekisi sitä, en jaksaisi arvostaa itseäni sitäkään vähää. Tänäänkin pyöräilin sinne muiden hihkuessa kaupungilla poika- ja tyttöystäviensä kanssa ja kirosin ylämäkiä. Olin taas ihan hikinen ja nuutunut kun pääsin salille ja lopulta jäin vielä yhden toiston tavoitteesta ja jouduin pudottamaan tangon hirveällä töminällä selän taakse. Sitten alkoi sataa heti kun aloin taas pyöräilemään takaisin.
Vielä kai tässä voisi läpällä laittaa vastauksen treffi-ilmoitukseen ja masturboida.
Sivutomisina opiskeluina olen kuitenkin mukana niin monissa jutuissa että monia hirvittää ja ihmiset luulevat minua hyvin intohimoiseksi mutta tosiasia on että sekin on melkoista pakkopullaa ja aina tunnilla ollessani toivon vain että se olisi pian ohi. Yhtä mielekästä kuin hammaslääkäri eli ikävää mutta vähän tulee parempi mieli kun se on ohi ja jonkinlainen saavutus sinänsä.
-
Vapaaehtoistöitäkään ei löydy isosta kaupungista.
-
Tapasin tänään ulkomaisen miehen ja tulimme hyvin juttuun. Otan silti stressiä tästäkin suhteesta ja esim.baariin emme voi yhdessä mennä.
Sitten kävin koululla tekemässä yhden kokeen hätäisesti että kerkeän pyykkäämään ja surin hieman sitä että koe oli vakea koska lukeminen ei voisi vähempää kiinnostaa. Sainpahan silti senkin tehtyä.
-
Käyn terapiassa ja sekin tuntuu työltä kun en keksi enää mitään sanottavaa mutta täytyy pitää hoitosuhdetta jo ihan taloudellisistakin syistä että on mahdollisuus kuntoutustukeen jolla elää paremmin kuin työmarkkinatuella, työttömyyskorvauksella vai miksi sitä nyt sanotaankin. Vielä kun asumistukeanikin vähennetään epäreiluin perustein. Välillä tunnen itseni jotenkin hirveän reippaaksi ja saan kehuja mutta ehkä se johtuu siitä että asiantuntijat jotka niin sanovat vertaavat minua rapadokuihin ja sänkyyn jääviin ihmisiin. Toisaalta kukaan ei voi tuntea toisen tuskaa.
-
Söin tänään jotain vanhaa ruokaa ja jätin lääkkeet ottamatta (mieliala) ja pääni on tuntunut sekavalta. Otin sitten lääkkeen myöhässä kun minua suostuteltiin jatkamaan vaikken usko sen tehoon... pelkään vain lopettamisen vaikutuksia.
Kävin kaupassa viime tipassa ostamassa karkkia ja söin pussin n.minuutissa. Olen todella impulsiivinen syöjä ja on vaikeaa olla päivää ilman suklaata, jäätelöä tai karkkeja. Pitäisi rajoittaa terveyssyistä mutta ei ole oikein muita iloja.
Salilla käyminen on toinen murheeni. Pelkään aina hajottavani selkäni ja selkäni ja polvet usein kolottavat kuin vanhuksella. Kuitenkin jos en tekisi sitä, en jaksaisi arvostaa itseäni sitäkään vähää. Tänäänkin pyöräilin sinne muiden hihkuessa kaupungilla poika- ja tyttöystäviensä kanssa ja kirosin ylämäkiä. Olin taas ihan hikinen ja nuutunut kun pääsin salille ja lopulta jäin vielä yhden toiston tavoitteesta ja jouduin pudottamaan tangon hirveällä töminällä selän taakse. Sitten alkoi sataa heti kun aloin taas pyöräilemään takaisin.
Vielä kai tässä voisi läpällä laittaa vastauksen treffi-ilmoitukseen ja masturboida.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Hieno kirjoitus vaihteeksi. Enemmän näitä, vähemmän niitä "naiset ei voi nauttia seksistä" tuumailuja.
Yläkerta kuntoon, hyvä mies.
En ole ammattilainen, enkä tahdokaan, mutta sun pitää käyttää sun avautumiseen menevät voimavarat johonkin rakentavampaan.
Tuu ulos kuplastas ja myönnä että maailma on mitä on. Sen jälkeen alkaa parantuminen.
Ajattele positiivisia. Nami namia. Käy suihkussa ja kampaa tukkas. Ole oma itses. Siitä alkaa elämä.
Jaah aika tuttua.." Käyn terapiassa ja sekin tuntuu työltä kun en keksi enää mitään sanottavaa mutta täytyy pitää hoitosuhdetta jo ihan taloudellisistakin syistä että on mahdollisuus kuntoutustukeen jolla elää paremmin kuin työmarkkinatuella" Näin minä tein joskus 17-19v..
En osaa oikeen neuvoa.. Mutta jos yhtenä päivänä jätät mielialalääkkeet, niin ei sen vielä pitäisi vaikuttaa. Ota huomenna ihan normaalisti ja älä stressaa vaikka jäi välistä. Mutta älä nyt itsekseen niitä jätä kesken.
Niin ja tuo syöminen kuulostaa kans tutulta. urheileminen välillä. Hankit itelles vielä syömishäiriön sinäkin tuolla, eli lopeta. Helpompi tietenki sanottu kun tehty.
Mielialalääkkeet tappavat tunteet. Sekä hyvät, että pahat. On parempi välillä vollottaa, kuin olla vihannes.
Minunkin elämäni on ilotonta ja tyhjää
Laitan tähän vanhaan juttuun, mutta jostain syystä masennuslääkkeitten käyttö näyttää olevan kovin yleistä nykyään (ja juuri katsoin jotain lehdykäistä, missä haettiin koehenkilöitä uuden lääkkeen testaukseen).
Onko lääkkeitten syönti (osittain) vain oirehoitoa, mutta sitäkin on tehtävä, koska terapiat ja muut menetelmät ovat hitaita ja tehottomiakin, mikä lie kokemus? Ylläolevasta tekstistä saa käsityksen, että terapiassa on käytävä oikeastaan siksi, jotta saisi tukea. Lieneekö ammattilaistenkin tietämys tasolla, että vain kuuntelee, ja jos ns.asiakkaalla itsellään ei ole ideoita tai sanottavaa, mitään ei tapahdu. Eli pystyykö terapeutti antamaan koulutuksensa perusteella selitystä, miksi tilanne on mitä on, ja mitä pitäisi kohennukseksi tehdä. Ja millä eväillä nousu onnistuisi.
Mutta TÄSSÄ kai asian pointti on, koska ei ole mahdollista palkata itselleen henk.koht. 24/7-koutsia (kuten esim.lakimies jenkkirikkailla). Pitäis vaan itseltä löytyä voimia ja poweria, että jokin nousun kannalta oleellinen asia alkaisi vetämään ja syntyisi imua siihen. Aiemmin useimmat jo peruskoulun loppuvaiheissa jotenkin tiesivät, miksi haluaa isona tulla, toimeentulon suhteen myös, harrastusten lisäksi (paras jos harrastus ja työ yhdistyisi). Tuottaako ja pilaako nykyajan olot "kansalaismateriaalia" (myös fyysisyyden osalta) entistä enemmän niin, että tällaista luontaista selviytymistä ei aina tapahdu (taisi olla alkuviikon uutinen, että vain 60% aloittaneista amistasolla valmistuu). Jokin pieni osa tulee terapeuttien asiakkaiksi ja/tai syö uni- ym.lääkkeitä, isompi osa tulee sosiaaliluukun asiakkaiksi.
Kirjoitat, että kaikki tekeminen on pakkopullaa, ja salikin on pakkopullaa. Jälkimmäisen ymmärtää, koska se on teennäistä ja riskialtista. Eikö se pyöräily sinänsä olisi parempaa liikuntaa, vai käykö sekin niveliin. Kai olet ollut jostain innostunut, netti lie tullut murrosikäsi aikoihin (mikä vei ehkä liiaksi viihdepuolelle), pöytätietokoneet koneina ovat ikäisiäsi.
Sukulaispoika oli kiinnostunut tekniikasta, ja valmistui amiksesta nykyautojen elektroniikan vianetsijäksi ja testaajaksi. Vanhemmat insinööriasteenkin koulunkäyneet olivat ihmeissään, miten nuori poika tuollaista oppi. Siitä tullee lähiaikoina noitten vanhempienkin työntekijöitten esimies ko.puitteissa. Ja työstä ei tule olemaan pula.
Tämä pohdinta siksi, että mistä johtunee, että tämän kaltainen innostuksen puute yhteenkään asiaan on nykyisin yleistä, eli tekemisistä tulee pakkopullaa, lieneekö synnynnäistäkin vai nyky-ympäristön tuottamaa. Mitä muutamia kirjoituksiasi olen katsonut, kirjallista ja kielellistä lahjakkuutta löytyy ja logiikkaakin vaikka porvoonmitalla (siinä vain pitää pitää huoli, että näkee metsän puilta :) Se vaan lienee eniten itsensä takana, miten eri avujaan hyödyntäis. Lieneekö terapeutilla tähän asiaan ollut sanottavaa.
Vaikka tämä on osin omaa juttuaan, laitoin aloituksesi yhteyteen, jos Sulla on ehkä muitakin kiinnostavia kommentteja asiasta.