Olen 40 mies ja ollut naimisissa 10 vuotta. Joskus tuntuu todella yksinäiseltä, vaikka on perhettä ja vaimo. Tuntuu kuin jokin puuttuisi ja vain avioliiton kylmyys on jäänyt jäljelle. Löytyykö kohtalotovereita?
Yksin avioliitossa
yksin-kaksin
584142
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 58
Vanhimmat
Löytyy.
Täällä myös. 10 vuotta yhteiseloa takana miehen kanssa. Tavallaan kaikki on kunnossa, mutta kuitenkaan ei ole. Arki sujuu, mutta mitään muuta ei sitten olekaan..Seksielämä on lähes täysin kuihtunut, kuten myös kaikki muu läheisyys. Ollaan kuin kämppiksiä. Yritetty on kyllä vaikka mitä, mutta ei se tästä ole mihinkään muuttunut. Nyt sitten harkitaan jatketaanko samaan suuntaan vai ei..:/ Mikä tässä nyt sitten eteen?
Tuo nyt on ihan perusvaihe avioliitossa. On aika itsenäistyä ja kasvaa erilleen, jotta voi myöhemmin luoda aikuisen ja itsellisen ihmisen suhteen omaan puolisoon. Teini-ikäinen symbioosivaihe on jäänyt taakse jo muuan vuosi sitten, eikö?
Ompa hieno vastus, kumpa kaikki ne jotka tuntevat tätä samaa kylmää vaihetta liitossaan , ymmärtäisivät olevan asian vain kasvamista ja tulossa on parempaa, eli aikuista rakkautta välittämistä.
Tuttua! Tuohon on vain yksi ratkaisu: Hanki salarakas.
Toimi minulla!
Ja tuohon voin sitten sanoakin, että sepä kypsä ratkaisu!
Mitä mieltä puolisosi on salarakkaastasi? Oletteko nyt tyytyväisempiä liitossanne, kun sinulla on salarakas? Onko puolisosi myös vähemmän yksinäinen ja saa riittävästi suhteeltanne, saako hän myös hellyyttä, seksiä ja läheisyyttä omasta mielestään tarpeeksi?
Eikö olisi parempi tuollaisessa tilanteessa kertoa omalle puolisolle, miltä tuntuu, mitä suhteelta haluaa ja toivoo, mitä odotuksia on liitolta ja mitä itse on valmis asian eteen tekemään. Ja pyytää samat mielipiteet myös puolisolta.
Minun mies ratkaisi tämän ap:n ongelman myös niin, että hankki salarakkaan, kysymättä minulta mitään :)
Kun asia sitten paljastui, suhde oli pitkä, ei hän kuitenkaan missään nimessä ollut valmis eroamaan. Oli kuulemma kuitenkin tyytyväinen kotona, mutta haki sitä fiilistä muualta. Mitäs siinä vaimolla on sanomista??!!
Eli mieti tarkasti, ennenkuin lähdet hakemaan ratkaisua ulkopuolisesta suhteesta. Haluatko pitää nykyisen suhteesi - haluatko erota, jos kaikki tulee ilmi? Haluatko katsoa lastesi tuskaa, kun asia tulee ilmi, haluatko kohdata kaiken, mitä suhteen julkitulo tuo tullessaan.
Usein pettäjät sanovat, että kantavat kyllä vastuun, jos ilmi tulevat, mutta miten he voivat kantaa toisten tuskan, läheisten ihmisten tuskan siitä, että joku heille rakas ihminen onkin pettänyt heitä. Eikä tässä petetä pelkästään puolisoa, mukana on myös lapset ja kaikki läheiset. Sitä ei pettäjät siinä pettämisen huumassa oikein tajua. Siinä vaiheessa ollaan niin itsekeskeisiä, että mikään, mitä kotona ajatellaan, ei merkitse mitään. Ajatellaan, että kun minä olen onnellinen, se riittää. Että minä ansaitsen onnea. Näinkö se onni ansaitaan?
Mielestäni kypsä ratkaisu tähän ongelmaan, jonka ap on kysynyt, on se, että keskustelee asiasta puolison kanssa ja jos tuntuu siltä, että ei pysty haluamaansa saamaan liitossaan, eroaa rehellisesti, eikä lähde hakemaan mitään ratkaisuja salasuhteesta. Siinä vaiheessa meinaan se erokin tulee olemaan paljon pahempi, kuin silloin, kun erotaan ilman "salarakkaita".
Hyvä kirjoitus.
Jouduin tuollaisen miehen uhriksi. Väitti olevansa eronnut ja sitten oli kokoajan eroamassa... Koko ajan oli kuitenkin suhde avovaimon kanssa, vaikka muuta väitti. Käytti minua hyväkseen yli puolitoista vuotta, valehteli ja rikkoi sisimpäni pahasti. En tiedä voiko tästä koskaan toipua, kun luottamusta on käytetty väärin ja lupaukset rikottu kerta toisensa jälkeen...
Minä tyhmä uskoin ja luotin, ja aina kun petyin ja luottamus meni, luotin uudestaan kun luvattiin. Ja aina kun opin taas luottamaan, petettiin.
Mitä jäi jäljelle? Rikkonainen sisus, masennus, täysin murrettu itsetunto, pari vuotta pilalle mennyttä elämää ja tulevaisuus näyttää yhtä pahalta. Elämänhalu kadonnut. Ajatuskin toisesta saa aikaan ahdistuksen ja valtavat mitättömyyden tunteet. Eikä se kaikki katoa ajatuksista pitkänkään ajan päästä!
Nyt vasta jälkeen päin olen nähnyt sen todellisuuden. Kuinka mitätön jollekin voi olla toinen ollakaan! En ymmärrä, millainen ihminen tekee toiselle tuollaista? Täytyy olla todella paha sisältä, jos on valmis oman hyvänolonsa puolesta rikkomaan toisen. Puhumattakaan petetystä perheestään.
Mies taisi olla niin hyvä valehtelija, ettei vaimolle ole koskaan selvinnyt minkälainen mies oikeasti on. Oli harrastanut pettämistä koko yli 10 vuoden yhteiselon ajan, koska suhde ei hänestä ollut hyvä. Pieniä lapsiakin... Hän taisi tavallaan kostaa vaimon vahvuuden. Tunsi jossain asiassa olevansa avokkinsa yläpuolella.
Minuakin kiinnostaisi, miten pettäjä kantaa vastuunsa. Helppo kai kantaa, kun ei ota mistään vastuuta.
ai huarinko kehotatt tekee?
Täällä kanssa yksi varatun miehen röyhkeästi huijaama. Väitti olevansa eronnut monta vuotta ennen tapaamistamme. Sotki elämäni aivan täysin. Kotona kolme lasta ja vaimo, ei puhettakaan erosta.
No miten liitollenne kävi?
Hei sinä joka petettiin ja muserrettiin tyhjillä lupauksilla. Mies sanoi olevansa eronnut ja eroamassa, kotona kuitenkin perhe jne. Oliko kyseinen mies musa-alalla? Kuulostaa pelottavan tutulta tuo tarina, pelottava aavistus ainakin on??
Kokemukseni mukaan ihminen tuntee ajoittain yksinäisyyttä elämässään vaikka ympärillä onkin läheisiä. Täysin normaalia kasvamisprosessia ihmisenä.
Tunnetilat ovat sisäsyntyisiä, mikään ulkopuolinen asia ei aiheuta tunteita ihmisen sisälle, ainoastaan oma päänsisäinen maailma. Siksipä ei olekaan vaimon ja lasten tehtävä viedä tätä yksinäisyyden tunnetta pois, ainoastaan ihmisen itsensä.
Yksin olen lapsen kanssa tässä avioliitossa. Puoliso käy kääntymässä vuoteessa ja menee. Noin viisi vuotta sitten halusin vielä keskustella, mutta en enää. Jos tässä on irtautumisesta kyse, niin se on toteutunut.
Ei minulta mitään puutu, sen olen miettinyt puhki, mutta minulla on painolastina puoliso joka elää omaa elämäänsä ja vielä ilman lastaan. Myönnytyksiin en ole enää valmis, kompromisseja halveksin, riidat saa loppumaan näyttelemällä tyhmää. Sen kun vain pitää mielessä että ei kadota itseään tai anna toisen nujertaa, niin hengissä selviää. Hyvää itsetuntoa tämä vaatii ja päätöstä, että tämän elämän menee läpi itse valitsemallaan tavalla.
Hyvä on myös olla varasuunnitelma, se on tavallaan myös pelastusrengas ja henkireikä. Tämän varasuunnitelman kun on tehnyt, avioliitto tuntuu paljon merkityksettömältä. Voit toki tehdä varasuunnitelman pettämällä, mutta järkevämpää on ajatella, että antaa siihen itselleen luvan, mutta ei tee sitä heti. Mieti, mitä tekisit jos saisit lapset ja rajattomat mahdollisuudet järjestää elämäsi uudestaan vai toivotko salaa, että lapset olisivat poissa ja saisit satunnaista seksiä parikymppisiltä.
Lapset ovat kuitenkin sellainen asia, joiden takia pitää olla Isä tai Äiti.
Minä elän elämää jollaisesta varoitetaan, sitten kun -elämää. Tämä on tilanteeni ja mielestäni voin hyvin.
Kaikkea hyvää Sinulle.
Niin, minulle oli aikanaan tärkeää, että lapset eivät joudu reissulapsiksi ja toisaalta se, etteivät lapset joudu kuulemaan riitelyä. Siispä elin yksinhuoltajan sinkkuelämää avioliitossa. Minulla oli mukavaa lasten kanssa. Vuodet olivat hyviä vuosia. Jos olisin eronnut, en olisi hakenut uutta puolisoa / rakkaussuhdetta. En missään nimessä olisi halunnut ajaa lapsiani siihen tilanteeseen, että heidän pitää pakkotutustua äidin ja isän uusiin. Lapsuus on liian lyhyt ihmissuhdesotkuihin. Minulla ei siis ollut mitään menetettävää. Elinpä avioliitossa tai avioerossa olin päättänyt elää yksinhuoltajana. Avioliitto kesti ja kestää yhä. Miehestä ei ollut lähtijäksi. Nyt vanhempana on oikeastaan ihan mukava, että joku joskus kolisee nurkissa. Kuuluu kalustoon.
Noin meni meilläkin ja tyytyväisiä ollaan.
Minä mietin vuosikausia avioliitossani sitä, onko pahempaa olla kaksin yksinäinen vai yksin yksinäinen. Miehen kanssa loppui vuosien varrella yhteinen tekeminen, seksi, puhuminen, kaikki. Ahdistunut ilmapiiri oli läsnä liian usein. Kun lapset aikuistuivat, tilanne kärjistyi ja huomasimme että meillä on ihan erilliset elämät. Yhteistä oli lapset ja talo. Puoli vuotta meni miettiessä aktiivisesti tilannetta ja reilu puoli vuotta sitten muutin pois. Ja nyt olen paljon onnellisempi, asun yksin ja tapailen kivaa miestä jolla ihan sama tilanne.
Minun mielestäni kenenkään ei kannata tuhlata elämäänsä kylmässä liitossa. Elämä on niin lyhyt.
Teit oikein, kun odotit ensin, että lapset aikuistuivat.
Jep ja valitettavasti se kiva mieskin muuttuu kyllä aikojen saatossa taas vähemmän kivaksi, ainakin kun seksi ei enää taas sinulle maistu...
Moi,
lapseni 10 ja 12.
Onko aina vain oikein odottaa että he aikuistuvat, ennenkuin erotaan?
Tyhjä. kylmä liitto. Vain lasten vuoksi yrittämistä.Alkoholiongelmaa.
Missä on se raja kun voi sanoa että lasten vuoksi parempi erota tai ainakin kohtuus???
Tilanteet on hirveän erilaisia, ja se oikea hetki erota on jokaisella omansa. Minusta on tärkeää että lapsilla on turvallinen lapsuus ilman huolta aikuisten hyvinvoinnista.JOs tämä ei avioliitossa toteudu, on hyvä kyllä eroakin miettiä....meillä oli tasaisen tappavaa tylsyyttä, mutta ei alkoholiongelmia, väkivaltaa, pettämistä eikä muutakaan draamaa. Mies oli hyvä isä lapsille ja siksi kestin niin kauan, vaikka oma naiseus siinä meinasi kadota ihan kokonaan. Nyt tuntuu siltä, että asiat on ok ja eropäätös oli hyvä päätös.
Tilanne on vähän sama, kuin jos kituu siellä huonossa työpaikassa, eikä vain saa etsittyä parempaa..
Joten elämässä tehdään valintoja, mutta jos tilanne ei ole todella kamala, ei sitä lähdetä muuttamaankaan kovin heppoisin perustein.
Toiset pysyy silti siellä kamalassa työpaikassakin koko ikänsä.
Elämä kun ei ole yhtä sirkushupia, omasta itsestä on kiinni, miten sen ottaa.
Se on puppua, että toinen ihminen sen elämän tekee kivaksi, tekee sitä vain aikansa ja sitten se tahtoo tulla arki vastaan siinäkin.
Vaihdetaankos sitten taas kaveria?
Tuo on todella masentavaa kun huomaa olevansa täysin yksin perheen keskellä, tai ainakin niin että vaimolta/aviomieheltä ei saa enää edes halauksia saatikka mitään muuta. Se masentaa.
Pohjimmiltaan jokainen elää elämänsä yksin. Samaan junavaunuun tulee aluksi vanhemmat ja sisarukset, myöhemmin puoliso, lapsia ja kavereita. Mutta vaunun väki vaihtuu; lopulta ainoa, joka on ollut matkalla mukana alusta loppuun, olet sinä itse.
Aika hauskasti ajateltu! ;)
Junamatkalla.
Tuo mitä kirjoitit, on täysin totta.
Olisi niin mukava jutella jollekin samanlaisessa elämäntilanteessa elävälle ja sitä kautta saada elämään näkökulmaa. Mutta on vaikeaa löytää keskustelukumppania varsinkin naisista, koska heti luullaan että mies on hakemassa seksiä tai muuta vastaavaa.
no kun ne sitten jossain vaiheessa on kuitenkin sitä vailla...
Kyllä löytyy.. 10 vuotta tulee täyteen, eikä tunteista mitään tietoa.. vaihtamalla ei todellakaan parane.. mutta kasvatetaan nyt tenavat aikuiseksi ja katsellaan sitten sitä omaa elämää.
Tässä on nyt kasvatettu tenavat omille teilleen ja mitä jäi käteen...elämänhalu katosi.. :(
No, lasten onni on se tärkein ja heillä menee hyvin ja se on tärkeintä. :)
"No, lasten onni on se tärkein ja heillä menee hyvin ja se on tärkeintä"
Olet oikeassa: se on tärkeintä.
Eikö sitä keskusteluyhteyttä millään löydy? Aivan tampioko rouva on vai minäminä-henkilö? Vai onko historiassa isoja pettymyksiä puolisolla, että jää ei sula? Omalla kohdallani suhteeni aviopuolisooni jäätyi, kun hän mielestäni käytti perheen rahoja omiin menoihinsa ja minä jouduin sinnittelemään ja säästelemään että lapsille riittää ruokaa ja omat menoni sain haudata, koska rahat ei riitä. En riidellyt vastaan, sopeuduin, mutta sisimmässä olin vihainen ja turhautunut sekä väsynyt säästötalkoisiin, enkä siis puhunut. Hän sitten siitä veti johtopäätöksensä että hän on niiiiin yksinäinen. Mitään pettämistä ei ollut, mutta hän seläntakana soitteli ja kirjoitteli naisille. Sain sen selville ja ongelma lähti purkaumaan, tosin tarvittiin terapeuttia ym.
Toisen käyttäytyminen vaikuttaa toiseen ja jos ei ymmärrä toista, niin voi käsittää väärin.
Meillä ainakin on niin ettemme edes halaa enää koskaan. En saa minkäänlaista tukea vaimolta mihinkään asiaan. Tätä jatkunut jo monta vuotta. Eniten pelottaa se miten pienet lapset suhtautuu tuollaiseen suhteeseen jossa vanhemmat eivät jaa rakkautta toisilleen.
Synnytysvalmennuksesta kauan sitten jäi mieleen vain yksi ohje:
Vanhempien parisuhde on lasten koti.
Monet lapset ovat kokeneet helpotusta riitaisten vanhempien erottua.
Juu, mutta monessa perheessä ei silti riidellä ja voisi tuo ed. kokeilla sitä halaamista itse!
Jos ei oma-apu auta, niin pariterapia tai ero. Siis ensiksi ILMOITAT vaimolle, että olet TYYTYMÄTÖN liittoonne ja elämääsi. Et siis vain yksin kaljan äärellä itseäsi säälittele ja vaimoasi nöyrästi väistele, vaan konfrontoit jämäkästi (miehekkäästi). Ja kun hän alkaa sinua sättiä "no kun sä ooot tommmonen ja semmonen" jne. niin ilmoitat, että nyt mennään yhdessä juttelemaan seurakunnan perhetyöhön/yksityiselle pariterapeutille/neuvolapsykologille tilanteestamme, molemmat.
Jos hän ehdottomasti kieltäytyy mistään ulkopuolisesta avusta, ilmoita että muutat vuoden kuluttua eri osoitteeseen.
Näin annat hänelle hieman aikaa miettiä, tilaisuuden muuttua.
Elän naisena samanlaista tilannetta. Minua ei halata, pussailusta en edes haaveile enää. Puhutaan, miten vanhempien parisuhde ja vanhempien välinen rakkaus on lasten turvallisuuden tunteen perusta. Minulla on kolme lasta, kaksi nuorinta ei ole ikinä nähnyt rakkauden häivääkään vanhempiensa välillä - ei kertaakaan, että isi halaisi äitiä tms. En ihan vielä ole valmis eroamaan, mutta en myöskään jaksaisi odottaa tyyliin 15 vuotta jotta kuopuskin lähtee kotoa. Miehellä on ehkä masennusta tms., mutta töistä hän selviää hyvin, lapsiakin jaksaa - minua ei vaan rakasteta eikä hellyys tai seksi kanssani kiinnosta.
Ei halaaminen ole miehen yksinoikeus,
Yksin olet sinä ihminen kaiken keskellä yksin. Yksin synnyt ja yksin lähdet ja siinä välilläkin joskus joudut olemaan yksin. Ei toista tarvita aina vierellä olemaan tai rinnalla kulkemaan, ihmisen on hyvä olla joskus yksin. Suostumalla yksinäisyyteen ajoittain se vain vahvistaa.
Valitettavasti löytyy. Olen myös 40-v, mutta nainen ja naimissa kohta 15 vuotta. Tältä minusta on tuntunut viimeiset 5 vuotta, mutta lasten takia yritän sinnitellä päivästä toiseen. Tänään on erittäin kyllästynyt olotila ja päivä päivältä tuntuu yhä enevässä määrin yksinäiseltä. Ero mielessä päivittäin, mutta jostain syystä en saa mitään tehtyä sen suhteen.
"Ero mielessä päivittäin"
Eroko tekee vähemmän yksinäiseksi?
Ei ero tee vähemmän yksinäiseksi vaan mielessä olisi se, että löytäisi eron myötä rinnalle vielä välittävän kumppanin, joka huomio molempien tarpeet. Niin kauan kuitenkin kun parisuhteessa/avioliitossa on niin siihen ei kuulu pettäminen. Jokaisella meillä on oikeus onneen ja pois onnettomasta liitosta, jos se on yksipuolista eikä toisella ole mitään halua yrittää edes parantaa sitä.
"Jokaisella meillä on oikeus onneen"
Yhtä paljon kuin lottovoittoon.
Omaa onnea saa toki hakea mutta ensin on hoidettava velvollisuudet alta eli niin kuin itse sanoit: "lasten takia yritän sinnitellä päivästä toiseen". Se on oikea asenne. Vaikka eroaisit, älä sotke lastesi elämää uudella kumppanilla.
Yli 20v yhteiseloa takana.
Yhteisiä lapsia ja yhteistä velkaa. Eipä juuri muuta yhteistä sitten olekaan.
Haksahdin aikoinani ensimmäiseen naiseen joka antoi pillua.
Tässä sitä nyt ollaan. Hohhoijaa.
Tää mies taas eli pelimiehenä noin 30 vuotiaaksi ja sitten rakastui ensimmäisen kerran elämässä. Siitä viiden vuoden sisään oltiinkin jo naimissa. Naimisiin menosta 3 vuotta myöhemmin yksinäisyys riivaa ja vaimo ei tunnu ymmärtävän mitään. Joo velkaa on yhdessä ja eipä juuri mitään muuta yhteistä tunnu olevan.
Blaah...
Joo löytyy. Ikää on tällä miehellä alle nelikymmentä ja hemmetin yksinäistä on. Muksuja ei ole ja se on varmaan ihan hyvä asia tässä valossa. Monesti ennen nukkumista mietin olisiko elämä oikeastaan yhtään yksinäisempää yksin. Tätä se nyt sitten on se parisuhde, tasaisen huonoa arkea. Olisi edes joku keski-iän joku normaali kriisi, mutta on vain vähän kylmä avioliitto ja yksinäisyys.
Miksi aina kuvitellaan että varattu mies vonkaa ensimmäiseksi piparia, voihan olla että varattu kaipaisi lohduttajaa, keskustelua ja olkapäätä.
Oli surullista että lohdullista lukea tätä viestiketjua...kohtalotovereita oli ja on ilmeisesti edelleenkin paljon. Yksinäisyys parisuhteessa on äärimmäisen piinaava ja ahdistava kokemus. Ei ole mitään näkyvää, mihin tarttua ongelman ratkaisemiseksi. Puolisolle on vaikea kertoa tunteistaan tai kokemuksestaan; varsinkin, jos päällisin puolin kaikki on ok! Itse olen ollut naimisissa kohta 25 vuotta ja luulisi siinä ajassa oppineensa tuntemaan toisen läpikotaisin, mutta surukseni olen huomannut, että viestiäni ei ole ymmärretty. Mitä tehdä, kun mieheni ei näe tai koe tilanteessa mitään huolestuttavaa? Viimeisten vuosien aikana on käynyt kaikki mahdolliset ratkaisut mielessäni. Ero ei kuitenkaan tunnu oikealta, vielä vähemmän ulkopuoliset suhteet :( Syytä olen etsinyt paljon itsestäni,kysynyt mieheltäni ja pohtinut itsekseni kaikki mahdolliset tehdyt ja tekemättä jätetyt asiat. Läheisyys ja toisen huomioiminen pienin elein olisi mielestäni askel oikeaan suuntaan. Miksi se on niin vaikeaa?
Ne jotka ovat vaihtaneet, niin kertokaa paraniko. Ja jos niin kuinka pitkäksi aikaa.
ja paskat ei se vaihtamalla parantunut, kun hetkeksi....
Pahinta on kun vaimo näkee perheen ikään kuin "työnä". Hänen mielestään työssäkään ei pidä olla tunteita mukana muuten työstä ei tule mitään. Sama perheen kanssa. Itse en voi elää ilman että tunteita on mukana. Siitähän kaikki saa alkunsa ja voimansa. Kun on tunneasiat kunnossa parisuhteessa, niin kaikki muu hoituu miltei itsestään.
Se ei valitettavasti mene niin, että " kun on tunneasiat kunnossa, niin kaikki muu hoituu miltei itsestään". Se on itseasiassa se ajatus, johon moni ihan hyvä avioliitto kompastuu. Kun menee hyvin, niin tuudittaudutaan siihen olotilaan ja kuvitellaan, että se kestää ikuisesti. Matkan varrella kuitenkin tapahtuu kaikkea. me kasvamme, muutumme, kehitymme. Paljon tapahtuu, vaikka aina se ei näy mitenkään ulospäin. Ei aina tarvita isoja kriisejä. Mutta kriisit on itseasiassa erittäin hyviä parisuhteelle, silloin voi reivata suuntaa ja tarkastella asioita ja putsata pöytää, jos siihen on tarvetta.
Meillä "ajauduttiin" (mies)pettämään tuossa tilanteessa. Kauhea sanoa, mutta nyt jälkikäteen voin vain todeta, että onneksi. Se räjäytti kaiken kuonan ja pahan olon silmille.Sitä ei enää päässyt pakoon arkeen tai rutiineihin. Ja kauhean kivun ja väännön jälkeen käteen jäi yksi asia; halusimme jatkaa yhdessä. Ja nyt meillä menee paremmin kuin koskaan. Terapeutin avustuksella tajusimme myös, että hyvinä hetkinä pitää tehdä se työ, jota hyvä parisuhde vaatii. Huonoina hetkinä ei saa kauhean rakentavia ajatuksia kukaan itsestään irti, oma paha olo peittää silloin niin paljon mahdollisuuksia alleen ja silloin keskittyy lähinnä vain oman olemisen parantamiseen.
Ja se työ parisuhteessa on sitä elämistä! Kun näkee vaivaa, että järjestää vapaailtoja lapsista vain pariskunnalle, huolehtii siitä, että kohtelee toista hyvin, tekee joskus jotain kivaa. Halaa, koskettaa ohimennessään, pitää kiinni lupauksistaan, ja jos ei pysty siihen, ei lupaa mitää. Pariskunnan täytyy myös kantaa itsestään vastuu, sanoa kun joku hiertää. Toinen ei osaa lukea ajatuksia. Vaikeiden asioiden sanomistakin voi harjoitella, löytää itselleen soveliaimman tavan tehdä se. Mun "tuppisuumieheni" kirjoittaa ja menee ulos kun luen kirjeen. Silloin minä pystyn taas reagoimaan asiallisemmin ja omat tunteet olen ehtinyt puhkua ulos. Ja kun mies tulee kotiin, keskustelemme. Minä rauhallisesti (ongelmanani on liika kiihtyminen ja riidanhaastaminen) ja mieheni taas pystyy puhumaan kun tietää, että en yritä huutaa häntä suohon.
Meillä oli ainakin loppujen lopuksi aika pieniä syitä korjattavana, mutta ne pienet syyt aiheuttivat paljon tuhoa. Olisi ollut kaikille parempi tarttua härkää sarvista vielä silloin kun se härkä lekotteli maassa. Kun se mylvi pyöri ympäriinsä, kaikki meni vaikeimman kautta. Mutta siitäkin selvisi.
Tottahan sekin on että ei tunne voi ikuisesti kestää, ei ainakaan se rakkauden tunne joka yleensä on suhteen alussa. Mutta kun sitä tuntettomuutta jatkuu vuodesta toiseen, ei seksiä, ei läheisyyttä, se ahdistaa.
Kohtalotovereita löytyy. 18 vuotta yhdessä, nuoresta asti. Välillä meni todi huonosti, sitten paremmin ja nyt mennään taas alas. Eilen säikähdin, kun tajusin tunnetasolla ymmärtäväni äitiäni asiassa jossa vannoin että ei ikinä. Pettämisessä. Tajusin, kuinka kaipuu miehen kainaloon voi olla suurta. Se, että joku kuuntelisi minua, vaihtaisi ajatuksia muustakin kuin auton huollosta tai polttopuista. Olisi edes vähän kiinnostunut minusta. Osaisi joskus sanoa muutakin kuin en tiedä. Ottaisi viereen eikä käskisi pois. Silloin harvoin kun seksi kiinnostaa, pitäisi automaattisesti kiinnostaa myös minua - ja näin yleensä onkin kun muuten saa olla kokonan ilman.
Olen yrittänyt puhua. Ei mitään. Olen odottanut parempia aikoja jotka toki hetken kestivät. Tuntuu, että itseltäkin on kaikki tunne kadonnut.
Lapsen takia en ole eroamatta jos kotona on pelkkää kireää ja riitoja. Sitä näin lapsena tarpeeksi. Mies on muuten niin kunnollinen, mutta koen vain olevani niin yksin kotona, ja tuntuu väärältä että kaikki kiva tapahtuu muualla tai pojan kanssa kahden.
Niin ja tuohon varmaan muut sanoisivat että "miksi ette eroa?" tai "miksi ette keskustele enemmän?".
Usein se keskusteluyhteys on jo kadonnut ajat sitten. Ei voida enää ainakaan kaksin saada sitä toimimaan, ehkä pariterapiassa se onnistuisi tai sitten ei.
Itsekin kaipaisin eniten läheisyyttä.
minun elämäni ihan hyvin terveet kohta aikuiset lapset olen eronut
tällä hetkellä ihana miesystävä. Mutta kuitenkin tunnen itseni niin yksinäiseksi, olen koko ikäni odottanut jotain en vain tiedä mitä.
Luulen että siitä voisi johtua yksinäisyyden tunne. Läheisyys on maailman parasta terapiaa, on sääli että sitä ei ole liitossanne, tiedän tunteen kun keskusteluyhteyttä ei enään ole, ja vaikea sitä saada takaisin.itse erosin aikoinaan samasta syystä ei osanut enään puhua, oli vaan se sanaton hiljaisuus :)
Vaihtamalla parani..
Olin 10 vuotta naimisissa (1 lapsi) myyntimiehen kanssa ja yksi päivä maailma romahti kun alkoi nuo naiset maailmalta soitella. pelasi hän alkoholinkin kanssa joskus ja oli silloin arvaamaton ja jopa väkivaltainenkin. Niitä naisia oli sitten aika monta ja eipä ollut ihme kun miestä ei kotona seksihommat kiinnostanut kun tuli reissuiltaan Ero siitä tuli ja vuoden päästä pyrki takaisin. Yksi lause särähti päähän ; että minun tulisi muuttua että hän tulisi takaisin. Jeps jeps minähän se kaikki virheet olin tehnyt. ei siitä mitään tullut.
Löysin myöhemmin n.34vuotiaana poikamiehen. Muutettiin yhteen, sairastuin syöpään mutta kaikessa uusi mies oli tukena. Nyt meillä on yhteinen lapsi ja eletään neljästään. Yhdessä on oltu 10 vuotta. Seksi maistuu molemmille ja se on uskomattoman ihanaa eli viikon kohokohta plus molemmat on oppinut antaa hieman armoa toiselle. Haleja on ja on opittu antamaan hieman tilaa toiselle. Toista ei ehkä seuraa suurennusklasilla riittää kun se hengittää ja on lähellä.
Minä en ollut onneton edellisessä suhteessa mutta olen kyllä tässä uudessa suhteessa tasapainoisempi ja luotan enemmän huomiseen. Ei täsatä koskaan tiedä mitä elämässä tapahtuu. Minäkin otin eron lähes kuolemana ja olin aivan lamassa. murehdin itselleni syövänkin jos raa'asti sanotaan.
Mitä tästä olen oppinut. tänäpäivänä voi yli ajaa melkein katujyrällä eikä tunnu missään. Tietty herkkyys on hävinnyt lapsenusko ja osa jopa romantiikan-nälästänikin..:)
40v mies ja 11 vuotta naimisissa.. en muista milloin on viimeksi halattu tai suudeltu, ylipäätään koskettu toista.. viitisen vuotta, niin on lapset tarpeeksi isoja, pitää yrittää jaksaa
Lapset ovat tarpeeksi isoja siinä 19-vuotiaina, kun muuttavat kotoa.