Olen seurustellut avomieheni kanssa 3,5 vuotta, suhteemme on pariin otteeseen jo ollut katkolla. Suurin ongelma tuntuu olevan se, että minulla on aiemmasta liitostani kaksi lähes jo täysi-ikäistä lasta ja mieheni on kamppaillut lapsettomuuden kanssa aiemmassa liitossaan. Hän ei pysty hyväksymään lapsiani vaan kokee vihaa oikeastaan kaikkia lapsiperheitä kohtaan.
Lisäksi mieheni on useaan kertaan jäänyt kiinni nettideittailusta. Hän on ilmeisesti lähes koko suhteemme ajan viritellyt netissä uusia tuttavuuksia. Taas kerran hän on luvannut lopettaa sen ja olla uskollinen.
Olemme yhdessä halunneet perustaa perheen ja hankkia myös yhteisen lapsen. Kävin alkuvuodesta sterilisaation purkuleikkauksessa, pitkän mietinnän jälkeen. Nyt mieheni on ilmoittanut, että mikäli syyskuun loppuun mennessä en ole raskaana, suhteemme loppuu ja hän lähtee etsimään itselleen uutta kumppania!
Alan olla jo aika epätoivoinen tilanteeseemme, toisaalta rakastan miestäni kovasti ja haluaisin elää loppuelämäni hänen kanssaan. Toisaalta minun alkaa olla vaikea luottaa häneen, kun koko ajan vedetään mattoa jalkojen alta.
Tiedän, ettei minun pitäisi sietää häneltä tällaista käytöstä ja suhdetta, mutta jostakin syystä haluan hänen kanssaan vielä yhteisen tulevaisuuden. Arkielämämme sujuu todella hyvin ja meillä on jotenkin niin samanlainen tapa elää.
Toivoisin kuulevani kokemuksianne, mikäli olette olleet vastaavassa elämäntilanteessa ja jopa selvinneet siitä.
Lisäksi mieheni on useaan kertaan jäänyt kiinni nettideittailusta. Hän on ilmeisesti lähes koko suhteemme ajan viritellyt netissä uusia tuttavuuksia. Taas kerran hän on luvannut lopettaa sen ja olla uskollinen.
Olemme yhdessä halunneet perustaa perheen ja hankkia myös yhteisen lapsen. Kävin alkuvuodesta sterilisaation purkuleikkauksessa, pitkän mietinnän jälkeen. Nyt mieheni on ilmoittanut, että mikäli syyskuun loppuun mennessä en ole raskaana, suhteemme loppuu ja hän lähtee etsimään itselleen uutta kumppania!
Alan olla jo aika epätoivoinen tilanteeseemme, toisaalta rakastan miestäni kovasti ja haluaisin elää loppuelämäni hänen kanssaan. Toisaalta minun alkaa olla vaikea luottaa häneen, kun koko ajan vedetään mattoa jalkojen alta.
Tiedän, ettei minun pitäisi sietää häneltä tällaista käytöstä ja suhdetta, mutta jostakin syystä haluan hänen kanssaan vielä yhteisen tulevaisuuden. Arkielämämme sujuu todella hyvin ja meillä on jotenkin niin samanlainen tapa elää.
Toivoisin kuulevani kokemuksianne, mikäli olette olleet vastaavassa elämäntilanteessa ja jopa selvinneet siitä.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Olen ollut samassa tilanteessa, mutta siten että minä olin se joka tuollaisia uhkailuja lateli..olenkin nainen ja oikeastaan viimeiset vuodet olen heittänyt hukkaan aivan väärässä suhteessa sen vuoksi, että mies ei halunnut lapsia kanssani. Koen tilanteen henkisesti äärimmäisen raskaaksi sen vuoksi, että jaksoin uskoa ja toivoa ihan turhaan, että mies vihdoinkin haluaisi edes yrittää lapsia kanssani..Koen, että minut on petetty pahemman kerran ja nyt minun on aivan liian myöhäistä saada lapsia kenenkään kanssa. Mieheni ei ollut rehellinen monessakaan asiassa, mutta olin itse sellaisessa mielentilassa, etten kertakaikkiaan saanut voimia lähteä ja rakastin niin kovin..
Meille siis tuli avioero. Ihan samanlaisia lauseita muistan sanoneeni, jo vuosia sitten mutta yhä vaan olin siinä vierellä. Jäin siis lapsettomaksi ja voin sanoa, että tämä on elämäni pahin kriisi, ei edes vanhemman kuolema ole tähän mitenkään verrattavissa..
Miehenä tuollaisten raskausukaasien ilmaan heittely on väärin. Ei luontoa voi pakottaa. Eikä hän valitettavasti tajua sitä, minkä henkisen taakan hän sinun harteillesi asettaa. Siis väärin hän sinua kohtelee, se on selvää. Sinuna miettisin, että haluaisitko todella lapsia sellaisen ihmisen kanssa joka ehtoja asettelee. Mikä olisi se seuraava ehto? Yleensähän ne siis eivät lakkaa.
Huolestuttavaa on myös se, että miksi ihmeessä haluat jatkaa sellaisen kanssa, joka selvästikin on haku päällä? Sitähän se on, eli jos et tule raskaaksi niin hän kyllä jättää sinut heti kun joku lapsentekoon valmis tulee kohdalle..ei vaan ole tainnut olla niin helppo homma kun ei ole vielä sellaista löytänyt?
Mielestäni ainoat vaihtoehtosi ovat nämä:
- menette suoraan lapsettomuushoitoihin yhdessä (en tiedä ikääsi, mutta oletan että lähentelet 40v tai enemmän?)
- eroat ja annat hänelle mahdollisuuden olla jonkun toisen kanssa ja kokeilla tuleeko niitä lapsia sormia napsauttamalla..
Jos mies ei saa lapsia kanssasi niin hän ei tule suhdetta jatkamaan. Kunpa itselläni olisi ollut voimia lähteä ajoissa tai kunpa minulla olisi ollut minua niin paljon rakastava kumppani, joka olisi eronnut heti kun tajusi ettei hän halunnut minun kanssani lapsia.
Tiedän tunteen eli lapsettomuus satuttaa todella niin paljon, ei tosin kaikilla, että lapsiperheitä on vaikea nähdä ja sitä yrittää vältellä kaikkia niitä paikkoja, joissa lapsia on. Aikuiset lapset nyt on vähän eri asia, mutta todella asia voi olla niin kipeä ettei siedä lapsia. Tuollainen mustasukkaisuus sinun lapsia kohtaan ei kylläkään ole normaalia ja epäilen vähän miehen motiiveja lapsensaantiin: kokeeko hän että jää kolmanneksi pyöräksi suhteessasi lapsiisi? Ajatteleeko hän, että yhteinen lapsi sitoisi teidät keskenään tai että sinulla ei riittäisi sitten enää huomiota muihin omiin lapsiin..?
Kiitos viestistäsi, siinä on paljon ajateltavaa!
Olen yrittänyt moneen kertaan suostutella miestäni lapsettomuushoitoihin, mutta hän on sellaisen käynyt läpi edellisessä suhteessaan eikä suostu siihen enää minun kanssani. Sterilisaation purku oli ainoa hänen hyväksymänsä vaihtoehto ja jos ei sen avulla lasta tule, minä saan lähteä. "Koeaika" vaan on säälittävän lyhyt.
Itselläni ei hoidoista ole kokemusta joten en voi sanoa, miten raskas kokemus se on hänelle ollut. Henkilökohtaisesti koen vääräksi kostaa minulle hänen aiemmat kokemuksensa ja sillä tavalla viedä meiltä mahdollisuus hoitoihin.
Olen tuhannesti miettinyt, mitä minä tästä suhteesta oikeasti saan ja miten paljon pystyn mieheeni edes luottamaan. Suhteen lopettaminen on toki käynyt monesti mielessä ja katkolla olemme olleetkin useaan otteeseen, jokin silti aina vetää meitä yhteen.
Ihan helposti en ole periksi antamassa, mutta henkisesti tämä alkaa olla melkoisen rankkaa. Tasapainoilen myös koko ajan mieheni ja lasteni välillä, eniten ehkä minua rassaa se, etten voi täysillä olla mukana lasteni elämässä. Lapseni ovat todella fiksuja ja hyväksyvät miesystäväni sellaisena kuin hän on - minun ei ehkä pitäisi häntä tuollaisenaan kyllä hyväksyä!
On tämä melkoisen hankalaa...
Olin niin itseeni keskittynyt, että jäi sanomatta: olen todella pahoillani kokemuksistasi. Toivon, että elämä vielä osaisi sinut iloisesti yllättää!