Olen suht. normaali, tasapainoisena pidetty 38-vuotias sinkkumies. Tutustuin netissä erään naisartistin fanisivun kautta erääseen amerikankuubalaiseen tyttöön, aluksi ihan vain ystävyyden ja 'small talkin' merkeissä. Aloite kirjeenvaihtoon tuli tytöltä. Kirjoittelimme toisillemme melko säännöllisesti usean kuukauden ajan, ja vähitellen huomasin, että välillemme oli kehittymässä jotakin joka oli enemmän kuin ystävyyttä. Asia kuitenkin vaivasi minua, sillä mikään tytössä ei tuntunut vastaavan odotuksiani toivottavasta parisuhdekumppanista. Ennenkaikkea minua vaivasi ikäero - tyttö oli vasta 16-vuotias. Kaiken kukkuraksi hän näytti vielä ikäistään nuoremmalta, lähinnä lyhyen vartensa (150cm) takia. Tyttöä itseään ei tuntunut ikäeromme tai muutkaan käytännön seikat haittaavan. Eräänä päivänä hän sitten ilmoitti, että oli rakastunut minuun...
Tunne imi minutkin mukaansa. Tytön vilpitön avoimuus ja kaikesta kyynisyydestä vapaa sydämmellisyys tuntuivat jotenkin täydellisen aseistariisuvalta. En ollut kokenut koskaan aiemmissa suhteissani mitään vastaavaa. Kuukauden verran vaihdoimme rakkaudentunnustuksia, valokuviakin... Kunnes viikko sitten aloin epäröidä yhä enemmän. Eihän tämä ole normaalia, ajattelin. Ja vaikka tämä toimiikin fantasiana, suhteemme ei koskaan toimisi elävässä elämässä, tai näin ainakin vakuuttelin itselleni.
Eilen päätin lopulta käyttäytyä vastuullisen aikuisen tavoin... Raskain mielin kirjoitin hänelle, että olisi ehkä molempien kannalta parempi, ettemme jatkaisi tätä suhdetta.
Se oli eilen se. Tänään istun yksin kyyneliä pidätellen kotonani ja pohdin, teinkö oikein. Tyttö on lähettänyt minulle jo kaksi niin sydäntäriipivää sähköpostia, ettei niitä pysty lukemaan kuivin silmin. Tunnen häpeää ja syyllisyyttä aiheuttamastani sydänsurusta, samalla kun ajatus siitä, että olen työntämässä luotani pois ehkä - niin ironiselta kuin se kuulostaakin - elämäni suurinta rakkautta, ahdistaa. Miten tällainen näin epätodennäköinen kaukorakkaus voikin tehdä näin kipeää...
Teinkö oikein? Vaiko suuren virheen? Olenko vastuunsa kantava aikuinen, joka yrittää palauttaa nuoren tytön harhautuneista pakkomielteistään takaisin maan pinnalle? Vai olenko vain kyyninen laskelmoiva paskiainen tai pelkuri elämän edessä, joka ei halua antautua suhteeseen, jonka ennuste on huono, ja jonka ympäristö tuomitsee?
Tunne imi minutkin mukaansa. Tytön vilpitön avoimuus ja kaikesta kyynisyydestä vapaa sydämmellisyys tuntuivat jotenkin täydellisen aseistariisuvalta. En ollut kokenut koskaan aiemmissa suhteissani mitään vastaavaa. Kuukauden verran vaihdoimme rakkaudentunnustuksia, valokuviakin... Kunnes viikko sitten aloin epäröidä yhä enemmän. Eihän tämä ole normaalia, ajattelin. Ja vaikka tämä toimiikin fantasiana, suhteemme ei koskaan toimisi elävässä elämässä, tai näin ainakin vakuuttelin itselleni.
Eilen päätin lopulta käyttäytyä vastuullisen aikuisen tavoin... Raskain mielin kirjoitin hänelle, että olisi ehkä molempien kannalta parempi, ettemme jatkaisi tätä suhdetta.
Se oli eilen se. Tänään istun yksin kyyneliä pidätellen kotonani ja pohdin, teinkö oikein. Tyttö on lähettänyt minulle jo kaksi niin sydäntäriipivää sähköpostia, ettei niitä pysty lukemaan kuivin silmin. Tunnen häpeää ja syyllisyyttä aiheuttamastani sydänsurusta, samalla kun ajatus siitä, että olen työntämässä luotani pois ehkä - niin ironiselta kuin se kuulostaakin - elämäni suurinta rakkautta, ahdistaa. Miten tällainen näin epätodennäköinen kaukorakkaus voikin tehdä näin kipeää...
Teinkö oikein? Vaiko suuren virheen? Olenko vastuunsa kantava aikuinen, joka yrittää palauttaa nuoren tytön harhautuneista pakkomielteistään takaisin maan pinnalle? Vai olenko vain kyyninen laskelmoiva paskiainen tai pelkuri elämän edessä, joka ei halua antautua suhteeseen, jonka ennuste on huono, ja jonka ympäristö tuomitsee?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Järkevä puoli minussa sanoo että teit oikein, tunne puoli sanoo että voit tehdä elämäsi virheen. Todennäköisesti suhteesi häneen kariutuisi lopulta, vaikeuttavia asioita on niin monia. Toisaalta, vanhat ihmiset, kuten minä (ainakin henkisesti;), katuvat ainoastaan tekemättömiä asioita. Olen ollut vastaavassa tilanteessa ja silloin toimin kuten vastuullisen aikuisen kuuluu toimia eli katkaisin välit. Näen vieläkin, 8 vuotta myöhemmin hänet silmissäni päivittäin ja mietin teinkö oikein. Vastaavassa tilanteessa, jos olisin vapaa, kuuntelisin sydäntäni (luultavasti). Vastaavaa tilaisuutta ei todennäköisesti tule enää kohdallasi kovin montaa. Kompromissi olisi että odotatte kunnes hän on 18v. ennen kuin teette mitään vakavampaa, jos suhde kestää siihen asti, kyseessä on elämäsi nainen. Vielä on syytä muistaa että teiniikäisillä tunteet on tosi voimakkaat ja muuttuvat äkkiä.
Sua vois syyttää lapsiin sekaantumisesta. Se tyttö on viel periaatteessa lapsi. Sähän voit saada vaikka mitä syytteitä sen vanhemmilta vielä. OTA NYT IHMEESSÄ JÄRKI KÄTEEN! teit oikean ratkaisun, tosiaan! Se tyttö kyllä toipuu ja löytää ikäistään seuraa sieltäkin - tuossa iässä nyt ollaan aina niin "rakastuneita"! ja sun kohdalta täytyy sanoa, että toi on aika hälyyttävää olla tekemisissä lasten kanssa. YMPÄRISTÖN KUULUUKIN TUOMITA TOLLASET SUHTEET! eri asia olisi jos molemmat olisitte tyyliin 40v ja 55v - mutta toinen on vielä kehittymässä ja aikuistumassa, niin tollanen on aika OUTOA ja todellakin tuomittavaa!! Ryhdistäydy ja ala etsimään sun ikäluokan seuraa ja jätä lapset rauhaan!
Nyt kun luen omaa tekstiäni yön yli nukuttuani, niin huh...kaikkea sitä tulee joinakin epätoivoisina yön hetkinä kirjoitettuakin. No, eivät kai tutkijat ole syyttä verranneet rakastumista/ ihastumista psykoosiin. Tällainen anonyymi purkautuminen auttaa kuitenkin selvittämään päätä. Kenellekään en ole kehdannut tästä "suhteesta" puhua.
Olette molemmat osin oikeassa. Tyttö on toki vielä tunne-elämältään kehittymätön. Olen koko ajan itsekin osin ajatellut, että hänellä on minun suhteen samanlainen pakkomielle kuin ihailemaansa laulajatähteen. Yritin aluksi pitää suhteen täysin platonisena, mutta eihän se täysin onnistunut. Emme silti kumpikaan suunnitelleet edes tapaavamme ennen kuin tyttö olisi lopettanut high schoolinsa ja täyttänyt 18.
Ok, pointti on kuitenkin se, että eihän tässä ole tietenkään mitään pohjaa parisuhteelle. En pidä silti pahana, jos kaksi ihmistä tuntee kiintymystä toisiaan kohtaan. Olen nyt onneksi päässyt tämän "rakastumisvaiheen" ohi, ja toivon että tyttökin pääsee.
Toisaalta minulla ei ole sydäntä lopettaa yhteydenpitoa häneen ihan äkkinäisesti. Tyttö kun on kertonut kärsineensä vakavasta depressiosta ja muuta sellaista. En haluaisi jättää jälkeeni mitään traumoja. Ajattelenkin nyt, että voisin jatkaa kirjeenvaihtoa vielä jonkin aikaa, ehkä palauttaakseni suhteemme puhtaasti ystävyydelle perustuvaksi tai sitten vähitellen totuttaa hänet ajatukseen tunteiden viilentymisestä ja kirjeenvaihtomme loppumisesta.
Shit...kaikkeen sitä sotkeutuukin, kun antautuu tunteiden vietäväksi.... :/