Isäni on todella heikossa kunnossa ja kuolee aivan lähitulevaisuudessa, periaatteessa millä hetkellä hyvänsä.
Ongelmana on se miten itse huomaan suhtautuvani hänen kuolemaansa.
Olen tuplaten ahdistunut, isä ei ollut meille lapsille koskaan kovin "kiltti". Toisinsanoen pahoipiteli niin henkisesti kuin fyysisestikin.
Emme olleet ikinä läheisiä, ainoastaan ankaruuden ja julmuuden muistan hänestä.
Nyt kun kuolema on käsillä, en tiedä miksi suren ja ahdistun sekä myös säälin kovasti isääni. Hänellä on kovat kivut ja muutenkin heikko, mutta hän ei halua nähdä lapsiaan ainakaan omasta aloiteestaan.
Jos häntä menee katsomaan, hän vähintään ärtyy, ei ota apuakaan vastaan.
Olen isäni kanssa sopinut menneisyydestä sen verran että antaa niiden olla. Tämä tapahtui ennen hänen sairastumistaan.
Nyt kun odottelen sitä viimeistä viestiä olen alkanut ajattelemaan aivan omituisia asioita. Muistan lapsena joskus peloissani kirjoittaneeni päiväkirjaan toivomuksen että isä kuolisi, ja muitakin asioita nousee mieleen lapsuudesta, asioita joita minä siis olen tehnyt väärin.
Mikä voi olla tämän takana,muut sisarukset eivät reagoi asiaan näin voimakkaasti.
Itse koen jollain lailla tuplamenetyksen, suren isää joka ei osannut olla isä ja nyt suren tämän tulevaa kuolemaa.
Onko muilla vastaavia kokemuksia.
Ongelmana on se miten itse huomaan suhtautuvani hänen kuolemaansa.
Olen tuplaten ahdistunut, isä ei ollut meille lapsille koskaan kovin "kiltti". Toisinsanoen pahoipiteli niin henkisesti kuin fyysisestikin.
Emme olleet ikinä läheisiä, ainoastaan ankaruuden ja julmuuden muistan hänestä.
Nyt kun kuolema on käsillä, en tiedä miksi suren ja ahdistun sekä myös säälin kovasti isääni. Hänellä on kovat kivut ja muutenkin heikko, mutta hän ei halua nähdä lapsiaan ainakaan omasta aloiteestaan.
Jos häntä menee katsomaan, hän vähintään ärtyy, ei ota apuakaan vastaan.
Olen isäni kanssa sopinut menneisyydestä sen verran että antaa niiden olla. Tämä tapahtui ennen hänen sairastumistaan.
Nyt kun odottelen sitä viimeistä viestiä olen alkanut ajattelemaan aivan omituisia asioita. Muistan lapsena joskus peloissani kirjoittaneeni päiväkirjaan toivomuksen että isä kuolisi, ja muitakin asioita nousee mieleen lapsuudesta, asioita joita minä siis olen tehnyt väärin.
Mikä voi olla tämän takana,muut sisarukset eivät reagoi asiaan näin voimakkaasti.
Itse koen jollain lailla tuplamenetyksen, suren isää joka ei osannut olla isä ja nyt suren tämän tulevaa kuolemaa.
Onko muilla vastaavia kokemuksia.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Surusi on hyvä asia.Ajattele kaikki puhtaaksi.Mieleen nousee ikävät asiat ja sen jälkeen tulee muistoja hyvistäkin.Miksi Isästäsi oli kasvanut sellainen aikuinen?Millainen lapsuus hänellä on ollut,minkä vangiksi on jäänyt.Älä koe syyllisyyttä Isäsi teoista.Ja anna itsellesi anteeksi omat ikävät tekosi.Anna Isällesi myös anteeksi,saat itsellesi myös rauhan.Rakkaus on tärkeintä tässä maailmassa.Sen oppiminen ei ole helppo matka.
Minulla on myös Isäkokemukseni,mutta olen suunnilleen jo sinut asioiden kanssa.Kun jotain tulee mieleen,ajattelen sen pois ja annan Isälleni ja itselleni "pois päästön siitä!!!
Olet jo ymmärryksen ja anteeksi annon tiellä,jatka matkaa valoisin sydämin! LP
Oma isäni sairasti 8v erittäin vaikeaa sairautta,kaksi viimeistä olivat todella tuskaisia sekä hänelle,että meille lapsille.Isä oli myöskin koko lapsuutemme alkoholisoitunut,räyhähenki.Täytyy kuitenkin sanoa,että oli hänellä hyvätkin hetkensä,joten jäi myös mukaviakin muistoja.Meillä läheisillä ahdistus valtava,lisääntyi vain taudin edetessä,mielessä pyöri isän kuoleminen ja omakin,myöskin koko lapsuus ja nuoruus.Tunsi tuskaa,pettymystä ja surua,jopa ajoittain vihaa omasta menetetystä lapsuudesta.Mutta myötätunto,armollisuus ja ymmärrys voittivat ennen isän kuolemaa,oli niin vaikeaa katsoa hänen tuskaista kärsimystään ja tajuta,kuinka sitkeä ja vahva isä oikeasti olikaan.Lisäksi hänen omat sisaruksensa kertoivat karua tarinaa isän omasta lapsuudesta ja nuoruudesta,jonka rinnalla tunsi päässeensä todellakin helpolla omassa lapsuudessaan!Isä kun oli sisukas,niin ei koskaan valittanut tai kertonut meille mitään,kantoi taakkansa ypöyksin.Nyt kun kuolemasta on muutama vuosi aikaa,tilalla on oikeasti vain kaipaus,rakkaus ja ymmärrys.Isä teki parhaansa niillä korteilla,jotka hänelle oli jaettu jo lapsena.Tekoja en hyväksy,siis pahoja,mutta anteeksi olen antanut sille ihmiselle,joka käyttäytyi sen mallin mukaisesti,joka hänelle pienenä opetettiin,jolla ei ollut aikuisena kykyä eikä viisautta elää toisin ja joka valitsi monesti väärin elämässään.Lapsuuteni jätti jäljet,jotka pysyvät,mutta olen tänäpäivänä sinut sen kanssa.Enää en sure sitä.Isäsi ärtymys voi johtua myös huonosta omatunnosta,jonka takia ei tunne ansaitseensa apua sinulta.Itse rohkenin aivan loppumetreillä ottaa isää kädestä ja silittää,jäi hyvä mieli itselle ja varmasti myös isälle.Voimia, tulevaan.
Silitin isäni kättä sairaalassa kun hän oli puoitajuton. Jotenkin tuntui oudolta kun välillämme ei aiemmin ole ollut normaalia kosketusta.
En ole isälleni katkera ,tiedostan hänen omat rajalliset kykynsä toimia isänä ja mielestäni välillämme on anteeksianto.
Isäni ei millään hyväksy kohtaloaan, uskoo vielä nousevansa, joinakin hetkinä tosin lannistuu ja ei halua elää enää.
Pahalta tuntuu erityisesti se ettei hän halua perhettään lähelleen, ymmärrän kyllä kipujen ja kärsimyksen takia, ehkei halua minun näkevän häntä niin heikkona.
Iltaisin kun käyn nukkumaan, melkein tunnen isäni tuskat ja ahdistuksen kun siellä yksin makaa ja kärsii. Haluaisin mennä sinne mutten uskalla suututtaa isääni kun kerran olemme rauhan välillemme saaneet.
Eilen ajattelin että loppu tulisi hänelle nopeasti, kituminen on kauheaa, heti perään tunsin valtavaa syyllisyyttä tuollaisesta ajatuksesta.
Muistan isäni sanoneen että nyt kun hän jää eläkkeelle on aikaa nauttia, ei ehtinyt sitä tehdä lainkaan,koko eläkeikä on ollut vakavaa sairautta. Siitäkin olen pahoillani, hän kuitenkin toi leivän pöytään lapsuudessani ja nyt ei kykene itse mihinkään.
Äidilleni oli sanonut että tämä sairaus on kosto, melkein oksensin kun kuulin tämän. Ei kukaan hänelle tälläistä toivonut.