Tänään olen surullinen.
Nainen jota olen rakastanut siitä lähtien kun hänet tapasin, menee naimisiin.
En ole edes nähnyt häntä yli kahteenkymmeneen vuoteen. Ja silti olen tiedosta surullinen.
Meillä molemmilla on omat elämämme, ihan hyvät sellaiset. Ja silti olen surullinen.
En ole edes kuvitellut, että meillä tulisi koskaan enää olemaan mitään yhteistä. Ja silti olen surullinen.
Heidän avioliittopäätöksensä syy on aivan järkevä. Ja silti olen surullinen.
Haluaisin olla iloinen hänen puolestaan. Ja silti olen surullinen.
Kunpa voisin sanoa hänelle, että minä haluan sinut. Mutta en voi.
On kummallista, että samanaikaisesti osaan elää ilman häntä, ja kuitenkin tiedän, että en voi elää ilman häntä sydämessäni.
Olisinpa ollut hänelle se oikea.
Hän oli minulle.
Hänellä on jonkinlaisia tunteita minua kohtaan. En ole aivan varma mitä ne ovat, mutta olen yrittänyt pitää itseni viileänä, jotta en rohkaisisi häntä tekemään mitään peruuttamatonta.
Sillä jos hän sanoisi rakastavansa minua, minä murtuisin.
Olen elänyt ilman häntä jo kauan, ja silti hän on aina ollut sydämessäni.
Ihmettelen itsekin sitä, että kun ajattelen häntä kaikkien näiden aikojen jälkeen, olen pakahtua rakkaudesta.
Minkähänlaista se olisi, jos kaksi ihmistä tuntisi toisiaan kohtaan näin, yhtä aikaa? Eikä maailmasta tarvisi välittää.
Kunpa edes hän olisi onnellinen. Minä olen surullinen.
Nainen jota olen rakastanut siitä lähtien kun hänet tapasin, menee naimisiin.
En ole edes nähnyt häntä yli kahteenkymmeneen vuoteen. Ja silti olen tiedosta surullinen.
Meillä molemmilla on omat elämämme, ihan hyvät sellaiset. Ja silti olen surullinen.
En ole edes kuvitellut, että meillä tulisi koskaan enää olemaan mitään yhteistä. Ja silti olen surullinen.
Heidän avioliittopäätöksensä syy on aivan järkevä. Ja silti olen surullinen.
Haluaisin olla iloinen hänen puolestaan. Ja silti olen surullinen.
Kunpa voisin sanoa hänelle, että minä haluan sinut. Mutta en voi.
On kummallista, että samanaikaisesti osaan elää ilman häntä, ja kuitenkin tiedän, että en voi elää ilman häntä sydämessäni.
Olisinpa ollut hänelle se oikea.
Hän oli minulle.
Hänellä on jonkinlaisia tunteita minua kohtaan. En ole aivan varma mitä ne ovat, mutta olen yrittänyt pitää itseni viileänä, jotta en rohkaisisi häntä tekemään mitään peruuttamatonta.
Sillä jos hän sanoisi rakastavansa minua, minä murtuisin.
Olen elänyt ilman häntä jo kauan, ja silti hän on aina ollut sydämessäni.
Ihmettelen itsekin sitä, että kun ajattelen häntä kaikkien näiden aikojen jälkeen, olen pakahtua rakkaudesta.
Minkähänlaista se olisi, jos kaksi ihmistä tuntisi toisiaan kohtaan näin, yhtä aikaa? Eikä maailmasta tarvisi välittää.
Kunpa edes hän olisi onnellinen. Minä olen surullinen.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Kuulostaapa tutulta... tuntemuksesi voisivat olla minun näppikseltäni. Paitsi että kyseessä on mies, jota en ole nähnyt kuin ohimennen n. kymmeneen vuoteen. Hänkin meni naimisiin, perusti perheen... Ja vaikka toisaalta olen onnellinen hänen onnestaan, toisaalta tunnen viiltävää tuskaa. Vaikka kuinka järjellä yritän itselleni selittää, että luultavasti arjessa meidänkään suhteemme ei olisi ollut jatkuvaa hekumaa, silti viiltää sydäntä.
En uskalla tervehtiäkään hänen tullessaan vastaan, sillä pelkään, että joko olen hänelle yhdentekevä - tai mikä vielä pahempaa, en ole, koska silloin murtuisin täysin.
Tuota minäkin olen miettinyt; jos suhteemme olisi aikoinaan jatkunut, olisiko se ollut pysyvää onnea ja pilvilinnaa hamaan loppuun... tuskin kuitenkaan. Ikävä kuitenkin jäi. Sydäntä riipivä, pakahduttava ikävä.
Meidän molempien pitäisi pyrkiä eroon näistä ajatuksista; kuluttaa vaan omaa energiaa tämä murehtiminen ja kaipuu. Mutta tiedän kyllä, että ei se niin vaan onnistu :(.
Voimia Sinulle!