Olen 35-vuotias nainen. Olen nähnyt ja kokenut lyhyen elämäni aikana kaikenlaista enemmän kuin moni kokee koko elämänsä aikana. Elämä ei ole sujunut sitä helpointa polkua. Parikymppisenä löysin itselleni kunnollisen, kiltin, itseäni jokusen vuoden vanhemman miehen, jonka kanssa tiesin olevan turvallista rakentaa elämää ja perustaa perhe.
Näin teimme ja saimme ihanat lapset. Avioliittokin on ollut monen mittapuun mukaan hyvä. Ei meillä ole alkoholiongelmia, eikä perheväkivaltaa, eikä riitoja.
Viime kesänä suhteessamme oli suuri kriisivaihe. Molempien kommunikaatiotaidoissa on ollut aina vikaa, eikä mistään ikävistä asioista ole koskaan puhuttu. Kaikki ollaan vain vaiettu. Minä olen aina ollut alistuva ja tehnyt kaikki asiat muiden ihmisten tarpeiden mukaan, omistani välittämättä. Mies on ollut se, jonka kiukkua ja pettymyksiä olen yrittänyt olla aiheuttamatta. Monien mutkien kautta kriisi kasvoi niin suureksi, että mietimme avioeroakin. Tuo oli tuskallista aikaa ja tuntui ihan, että koko elämä meni jollain tavalla ympäri.
Päätimme kuitenkin jatkaa yhdessä, lastenkin vuoksi. Minäolen tehnyt paljon töitä itseni kanssa, jotta oppisin ilmaisemaan itseäni ja omia tarpeitani ja elämään niiden mukaan. Mieskin on tehnyt hirveästi töitä itsensä kanssa ja muuttunut paljon.
Nyt, noin vuosi myöhemmin, olen jotenkin solmussa itseni kanssa.
Minua on alkanut inhottaa moni asia miehessäni. Tavat, olemus, jopa hänen tuoksunsa saavat minussa inhoreaktion aikaan. Sananmukaisesti hänen tuoksunsa nostaa niskakarvani pystyyn ja saa palan nousemaan kurkkuun.
Iltaisin mennessäni nukkumaan hänen viereensä, jokin sisälläni huutaa, että olen väärässä paikassa.
Mieheni kosketus tuntuu pahalta. En kestä minkäänlaista läheisyyttä häneltä. Kun hän puhuu minulle, en haluaisi kuunnella. En tunne häntä kohtaan mitään hyviä tunteita, joita minun kuuluisi tuntea.
Mistä tällainen torjuntareaktio on tullut? Tätä on jatkunut jo lähes puoli vuotta. Miehelleni en voi suoraan sanoa tätä, sillä hän muutenkin on epävarma siitä, rakastanko häntä. Tottapuhuen olen itsekkin siitä epävarma. Olen yrittänyt ponnistella suhteemme eteen, seksielämää on ja pakotan itseni koskemaan miestäni muutenkin, vaikka ei tuntuisikaan siltä, että haluaisin hänen lähellään olla.
Tiedän kyllä rakastavani. En vain löydä sitä tunnetta nyt itsestäni. Tiedän, että ajan kanssa löydän itsestäni jostain syvältä jälleen ne lämpimät tunteet miestäni kohtaan. Sillä tiedän hänen olevan hyvä mies ja hyvä puoliso. Enkä ajattele, että jostain löytyisi joku parempi mies minulle. Mieheni ei ymmärrä, että rakkaus voi olla joskus hukassa. Epäilen jaksaako hän odottaa tunteideni palaamista.
Säryinkö minä sittenkin jotenkin kriisissämme ja nyt minun on vaikea korjata itseäni kuntoon?
Työskentelen itse mielenterveysalalla, joten uskoisin tietäväni, että minulla ei ole masennusta. Uskon tunnistavani sen myös itsestäni. Ja kyllä minä iloitsen elämässä monista asioista, minulla on paljon ystäviä, mielekäs työ, harrastuksia ja opiskelen iltaisin. Kriisimme vain on muuttanut meitä, enkä enää tiedä miten mihinkin suhtautua.
Onko kukaan kokenut mitään vastaavaa? Miten selvisitte?

Vastaukset 13
Vanhimmat
Nainen tarvitsee elämäänsä vuoristorataa. Miehen on toimittava niin että draamaa on ja on silti ihanaa. Muuten tylsyys iskee. Moni nainen sanoo "viihdytä minua, minulla on tylsää". Miehen on sekä saatava nainen itkemään, nauramaan ja samalla tarjottava turvallinen kainalo.
On helpompaa olla sellaisen kanssa joka sanoo oman tahtonsa, kuin sellaisen joka nielee tahtonsa ja on hiljaa. Mieskin oireilee kun ei tiedä todellista tahtoasi varmuudella. Mies kestää kyllä kuulla totuuden. Jos ei kestä ja aloittaa raivoamisen, niin ei ole mikään mies, vaan narsku.
Tiesit varmaan, että narskun läheiset voivat pahoin. Oletko todella tutkinut narsistisen persoonallisuushäiriön mahdollisuutta. Alistumisesi, miehen viha ja syytökset voivat olla merkki tästä. Oletko kieltäytynyt näkemästä tätä vaihtoehtoa koska toimit itse mt-alalla? Merkkejä: - yhteydet sinun läheisiin katkeaa, - sosiaalinen elämänne kulkee toisen kautta, -lupaustensa "unohdus" on aina jonkun muun kuin hänen vika. Ei pyydä anteeksi. -kertoo sinun tekevän virheitä, -ei kestä kritiikkiä, -estää sinulle tärkeiden asioiden toteutumisen.
Väsymys voi myös iskeä. Oletteko lomailleet? Kuinka perheen arki hoidetaan? Kaatuuko kaikki työ niskaasi? Olisiko mahdollista saada koti ja lapset hoitoon ja te vanhemmat lomalle(hotelli majoitus)?
Onko tuo narsismi vedettävä joka keskusteluun mukaan? Kuinka tämä päivänä joka mies on muka narsisti? Voisiko vika joskus todella olla naisessa? Pöytälaatikkopsykologit tekee täällä omia diagnoosja parisuhteesta jonka lopputulos on aina sama; mies on narsisti. Joskus vain rakkaus hiipuu elämän arkistuessa. Eikä silloin kumpikaan välttämättä sairasta mitään psyykkistä sairautta
Vittumainen luonne. Narsistinen persoonallisuushäiriö on pysyvä ominaisuus. Narsistinen persoonallisuushäiriö ei ole tauti, sillä sitä ei millään psykologisella hoidolla tai lääkityksellä voi parantaa.
Tilastollisessa mielessä narsistista persoonallisuushäiriötä on 50 000 suomalaisella.
Narsistinen persoonallisuushäiriö saa läheiset sairastumaan ja siten narsistinen persoonallisuushäiriö on perustavana syynä n.75%:iin suomen mielenterveyspalveluiden käytöstä.
varmaan suurin osa täällä tietää mitä narsismi tarkoittaa, mutta kiitos vain tietoiskusta jos tätä ei joku tietänyt
Ei mieheni ole narsisti. Ehkä hieman itsekeskeinen omaan napaan tuijottelija ja vähän hankalakin toisinaan, riippuvuussairas ja ikäisekseen keskenkasvuinen. Mutta hän on ihan oikeasti nyt opetellut ajattelemaan suhteessamme myös minua. Ja minä olen opetellut tunnistamaan omat tarpeeni ja ilmaisemaan ne. Tätä tunteiden katoamista en vainkoe voivani myöntää tässä kohden.Tunnen puolisoni ja tiedän, että se olisi hänelle liikaa kaiken suhteen vaikeuksien jälkeen.
Kyllä, suhteemme on ollut sairas ja vinoutunut pitkään, ilman että olemme tajunneet sitä. Mutta asiat on nostettu esille ja niiden eteen on tehty kovasti töitä. Ongelma on nyt minun. Tiedän että syy ei ole miehessäni, vaan minussa itsessäni. Ilmeisesti se entinen parisuhdemalli oli minulle tutumpi ja nyt olen ikäänkuin eksyksissä, kun asiat ovat muuttuneet.
Ei, minä en myöskään halua elämän olevan vuoristorataa. Olen tyytyväinen tasaiseen elämään. En halua jatkuvaa viihdytystä ja draamaa.
Epäilenkin,että vaikka asiat ovat muuttuneet paremmiksi, niin en osaa käsitellä tätä muutosta. Muutos voi olla hyvä asia, mutta ilmeisesti se voi olla myös vaikeaa.
Klassisesti olette kasvaneet erillenne...
Parisuhde ei vaan ole toimiva systeemi ihmiskunnalle varsinkin kun elinikä on niin pitkä. Rakastuminen ja siitä seuraava parinmuodostaminen tekee ihmisestä vangin joka alkaa ajatella elämäänsä pakkomielteisesti kuin olisi vanki. Parisuhde on omistussopimus vapaaehtoiseen vankilaan jossa kummastakin tulee samanaikaisesti vanki ja vanginvartija. Ennenpitkää tämä alkaa ahdistaa. Yleesä tästä ei ole muuta tietä ulos kuin ero/ulkopuoliset parisuhteet jotka johtavat syvään kaunaan puolisoiden välillä ja taisteluun omaisuudesta ja mikä pahinta myös lapsista.
Mutta sen ei tarvitsisi mennä niin. Jotkut ovat jo huomanneet että parisuhde voi olla myös moneen ihmiseen ja vielä ilman omistusta. Se on ehkä hieman vaikea mieltää, mutta jos rakastaa monta ihmistä samaan aikaan niin ei ole enää vanki eikä vartja, sanon vielä suoraan, että tie on vaikea, mutta sen jälkeen ei enää ole omistamisen halua eikä mustasukkaisuutta eikä parisuhde ongelmia. Myös seksielämä alkaa piristyä ja vaikka aluksi tulisi jotain riitoja, niin seksuaalisen nautinnon määrä kasvaa huomattavasti myös vanhassa parisuhteessa kun luovutaan omistavasta parisuhteesta henkisesti.
Esteenä tälle elämän tavalle on sosiaalinen ympäristö joka on suurella todennäköisyydellä sitä vastaan. Kokemusta on...
Jos työskentelet mielenterveysalalla niin ymmärrät varmaan että vika on täysin itsessäsi kun et osaa aloittaa keskutelua tuppisii äijäsi kanssa. Joku terapia olisi takuulla sinulle tarpeen kun et edes tiedä mitä tunnet. Älä ole pölvästi vaan hae apua,
Kyllä minä tiedän oikein hyvin, että vika on itsessäni. Ja tiedän tunteeni, mutta en ihan ymmärrä mistä ne johtuvat. Enkä haluaisi tuntea näin. Tunteitaan ei vain pysty päättämään. En ol mikään parisuhdeterapeutti vaikka mt-alalla olenkin. Ja uskon selviäväni tästä ihan omin avuin ja läheisten ja ystävien tuella. Halusin vain kuulla, että onko täällä vertaistukea.
Sun duunis on skeidaa ja saatat projisoida työssä saadun skeidan kotiisi.Esim monet päiväkotien ohjaajat ei hanki lapsia, ei ihmiset ole niin kivoja, jos niiden kanssa päätöikseen joutuu pulamaan.
Tarvisitko enemmän erillisyyttä? Voi olla, että olet vielä hieman hukassa nimenomaan itsesi kanssa, ja reaktiosi miestä kohtaan johtuukin siitä, että pelkäät edelleen olevasi huomaamattasi liian "kiltti" ja mukautuvasi toisen tahtoon. Etsi omaa tilaa, aloita jokin harrastus, vaikka maalaaminen, tai lähde pienelle matkalle ihan yksiksesi. Käy elokuvissa, taidenäyttelyissä tms. ilman miestä (miksei miehenkin kanssa välillä), tai syksyisellä luontopolulla. Jos silkka läheisyys tuntuu ahdistavalta, menet vain enemmän lukkoon jos pakotat itsesi nukkumaan joka ilta miehen vieressä. Voisitteko vaikka välillä nukkua erillänne mutta istua sitten korvikkeeksi illalla sohvalla toisen kainalossa?
Vaikea on tilanteesi, tsemppiä. Toivottavasti löydät vastauksen ja tajuat, mitä nyt tarvitset. Ja jos kerran haluat miehen pitää, puhu hänelle (ajateltuasi vähän ensin - ei kannata heti tietenkään täräyttää mitä ensimmäiseksi tulee mieleen). Kyllä hän huomaa varmaan jo itsekin, ettet osaa rentoutua hänen seurassaan.
Tsekkaa huviksesi ROCD oireyhtymä. En väitä että sinulla on se, mutta itse löysin sen ja se matchasi täysin oireitani. Ahdistun aina jossain vaiheessa suhteessa, että menen niin lamaannuksiin etten pysty toimimaan juuri laisinkaan. Minulla se on todella extremeä,mutta voi olla lievemmässäkin muodossa ja silti olla sairastunut ROCD:en. Se on siis pakko-oireinen häiriö ja keksittynyt parisuhteeseen.
Joku oli nostanut vanhan ketjuni ylös.
En muistanut tällaista edes kirjoittaneeni, ihmettelin vain, että onhan tutun kuuloisia tunteita!
Kerrotava on, että pariterapian jälkeen avioeroon tuosta päädyttiin.
Hetkeäkään en ole sitä päätöstä katunut!
Mies on löytänyt jo uuden naisen ja olen vilpittömän onnellinen hänen puolestaan.
Minä en osannut rakastaa häntä, mutta on hienoa, että hän saa rakkautta.
Minä elelen sinkkunaisena jakoen elämäni olevan tasapainoista ja hyvää nyt.
Täysin minulle ei ole eromme syy selvinnyt, mutta tämä päätös tuntui silti oikealta.