Milloin voi tietää sairastavansa bulimiaa?

Ihan selvästi sairastat bulimiaa, ei oksennusten määrä/ päivä - viikko ole mikään kriteeri. Päässä sekin sairaus "asuu" ihan niinkun anoreksiakin! Ja ahmiminen- kontrollin menetys - oksennus - tadaa! Bulimia!

Tohon on vaikea vastata. Bulimian virallisia kriteerejä et täytä, mut uskon että voi olla bulimia vaikka oksentaisi vain sen kerran viikossa, tai ei aina sitäkään. Kuitenkaan en lähtisi kaikkea tahallista oksentamista leimaamaan bulimiaksi. Merkittävää tässä asiassa on varmaankin se, kauanka oksentelua on jatkunut. Parin kuukauden oksentelu n. kerran viikossa ei mielestäni vielä ole bulimiaa, mutta jos tätä jatkunut pitkään, saattaa kyseessä ehkä ollakin bulimia tai sitten epätyypillinen syömishäiriö. Se, että sinulla on ollut anoreksia ei vielä muuta satunnaisia oksenteluja bulimiaksi, mutta ehkä kasvattaa todennäköisyyksiä sairastua siihen.

Oksentelu alko kolme vuotta sitten ja nyt on menny siihen et oikeestaan oksentelen useamminkin kuin vain kerran viikossa ): Mul tulee semmosii pieniä taukoja joskus ja joskus taas voi mennä melkein joka päivä et oksentelen viikossa.
En itekään usko et mulla on vielä bulimia ja en rupee itteeni diagnosoimaan, mut pelottaa et täs on ny alkamassa uus helvetti...

Mulla on viel yks kysymys, unohin laittaa sen toho edelliseen viestiin. Nii et ku en asu vielä yksin, niin sitten kun muutan, oon varma että oksentelisin aika lailla joka päivä. Mua pelottaa, et tää menee iha pois hallinnasta sillon... En voi kertoo kenellekään mut en haluis et tää vaa pahenee.
Mä oksennan _aina_ kun tulee tilaisuus, ellen sit oo ollu syömättä.

Jos tota on jatkunut jo se kolme vuotta, niin tilannetta/ihmistä tuntematta arvelisin kyseessä olevan bulimian. Itselläni jatkunut nyt n. kuus vuotta ja siihen väliin on mahtunut myös lyhyitä parempia jaksoja, jolloin oksentelutiheys ei aina ole ollut virallisen diagnoosin tiheää. Bulimiaa, tai mitä muuta tahansa syömishäiriötä määriteltäessä en pitäisi tärkeimpänä sitä, että täyttääkö joka ikisen kriteerin, mikä kuuluu viralliseen määritelmään. Mielestäni silloin on aina kyseessä syömishäiriö, kun koko elämä alkaa pyörimään häiriön ympärillä; syömisen/syömättömyyden jatkuva ajattelu, masentuneisuus, eristäytyminen jne. jne...

Tohon pelkoon siitä, että mitäs sitten kun muuttaa pois kotoa, en pysty sanomaan ku sen mitä omalla kohalla kävi. Mä pelkäsin ihan samaa asiaa ja valitettavasti se pelko toteutui. Kotona asuessa oksentelua oli pakko jonkin verran rajottaa, koska kukaan kotona ei koskaan oo tienny mun bulimiasta. Muuton jälkeen homma on sitten enemmän ku karannu käsistä. En halua pelotella tällä, mut se ei välttämättä tee yhtään hyvää - hetken päästä sun ei "tartte" nimittäin huonossa tapauksessa enää miettiä onko tä bulimiaa vai ei!

Toi sun kysymys on vaikea. Jos siihen olis selkeä vastaus, niin bulimia ei usein jatkuis niin kauaa kellään. Tietty perus "syö tasaisesti päivän aikana, ettei nälkä pääse yllättämään" voi kokeilla, mut en usko siihen. Veikkaan et harvas on ne, jotka yksin pystyy selättämään bulimian. Mä oon siitä hyvä esimerkki, en halua kertoa kellekään koska se on niin vaikeaa, mut samalla tiedän etten omin avuin tuu tästä pääsemään eroon.

Mä en todellakaan oo paras ihminen puhuun tästä asiasta, koska ite en oo siis koskaan kertonut tästä, mut jos vaan pystyt kertoon jollekin, joka auttaa sut hoitoon niin tee se. Mä tiedän mihin tä pitemmän päälle johtaa. Ruuansulatus ei toimi, mekkoja ei oo kuulunu ties koska viimeks, hampaat lähes mädäntyneet, naama turvonnut koko ajan... ja silti huomaan, etten oo lähelläkään parantumista koska noista mikään ei oo pahinta... Mulle aina on ollut pahinta raskausarvet. Joo tiedän, miltä kuulostaa, mut mulle se on pahin asia, niin ulkonäkökeskeinen sitä itteään kohtaan on. Niitä on joka paikka täynnä, eikä mikään ihme. Vuosien jojoilu on tuottanut tulosta. Painoindeksi vaihtelee vaarallisen tiheään 15,5 ja 22 välillä.

Mä haluan sanoa sulle, että vaikka sanoit ettet koe tilannetta vielä "niin pahaksi", niin nimenomaan sen takia asiaan pitää puuttua jo nyt. Sit jos joudut siihen pisteeseen, et alat tosissaan olla tilanteesta huolissas..... se on sillon luultavasti liian myöhäistä.

...."tuntuu et se ois muuttumassa bulimiaks ja en enää tosiaankaan osaa lopettaa ahmimista... ei riitä kontrolli."

Siis ei pelkkä satunnainen oksennus silloin tällöin ole ehkä vielä bulimiaa, mutta sulla tuo ylläoleva ajatus toiminta sen jälkeen eli oksennus; onhan se jo selvästi bulimiaa!
Sairaus "asuu" päässä, ja ajaa toimimaan eli oksentamaan ja laksatiiveihin ym ym. sinuna hakisin nyt HETI apua.

Bulimian diaknoosihan perustuu ahmimiskohtausten määrään eikä oksentamiskertoihin. Saattaahan joku anorektikkoki oksentaa, mutta sitä ei lasketa bulimiaks koska siinä sairas ei ahmi. Ja bulimiaa on muuten perinteisen tyypin lisäks myös se, että pyritään estämään ahmimiskohtausten vaikutukset pakonomasella liikunnalla. Just se itse asiassa erottaa bulimian BEDistä, jossa lihomista ei välttämättä yritetä estää.

Ite oksentelin vähän pääälle kahen vuoden ajan, mutta diaknoosin kriteerit mä täytin oikeestaan vasta tän vuoden alussa. Koko kevään oksentelin suurin piirtein joka päivä ja sitten jossain vaiheessa päätin että ei helvetti nyt tulee stoppi. Päätin yksikertaisesti, että en oksenna vaikka mitä tulis. Siitä lähtien elikkäs nyt about 3 kuukautta oon ollu "kuivilla". Oon toki saanu viel ahmimiskohtauksia, mutta ne on pikkuhiljaa alkanu vähetä eikä ne oo enää nii voimakkaita ku ennen.

Kiitos vastauksista. :)
Tuntuu vaan niin toivottomalta, kun en uskalla kertoa kenellekään. Tai siis miten sellaisesta asiasta voi kertoa? Ei mua otettais vakavissaan, oon ihan varma.
Äidille en todellakaan voisi kertoa, koska se ei vaan ymmärrä mua. Se on joskus kaks kertaa kuullu mun oksentavan, mut mä oon kiistäny. Se on myös pari kertaa löytäny laksatiiveja, mut sanoin et mulla on ollu ummetusta ja mua mukamas hävetti liikaa pyytää sitä ostaa lääkkeitä. Pelkään, että se tajuaa tän joskus, koska äiti ei vain ymmärrä mua ja näitä mun "juttuja" ja se pahentais mun oloa. Niin se viimeksikin teki. Raivosi ja syyllisti ja haukkui.

Yhdellekään kaverille en uskalla kertoa, koska ei ole sellaisia tilaisuuksia. Ei sellaista asiaa voi möläyttää et "joo mä oksentelen", se ois vaa tyhmää. Vähän sama juttu terkkarin kanssa (mä oon lukiossa).

Haluaisin apua, koska tuntuu et yhä useammin ja useammin menettäisin kontrollin syömisistä ja muita vaihtoehtoja kuin oksentmaminen ei yksinkertaisesti ole...
Sitä paitsi millaista apua on saatavilla, eihän ne voi estää mua oksentamasta?

Itse olen kertonut asiasta yhdelle kaverille. Oltiin kännis ja reaktio oli suurinpiirtein vaan "ai, kiva tapa laihtua". Perheelle en oo kertonut, uskon että ne ymmärtäis ja tukis, mutta niille hävettää kertoa. Lisäksi syynä se, että perheellämme on ollut paljon vastoinkäymisiä, enkä halua kuormittaa ketään enää mun ongelmilla. Mä siis ymmärrän ton, ettei pysty kertoon. Jotain apua sun kuitenkin olis hyvä hakea ennen kuin toi jatkuu pitempään. Jos asut vähän isommas kaupungis niin kato onko siellä esim. jotain vertaisryhmiä tms.

Toi sun viimenen lause siitä millaista apua on saatavila,, eihän ne vois estää oksentamasta. Tuttu tunne, ja en oo paras tästä puhumaan kun en oo itekkään apua hakenu, mut periaattees ajattelen, et aina kannattaa kuitenki kokeilla. Joskus avun voi löytää yllättävästäkin paikasta. Ja ainakin itteä varmaan helpottais tieto, et on yrittänyt tehdä jotain.

Totta puhut ): alan olla epätoivoinen.
Ja siis oikeastaan haluan muutenkin apua, ku oon jo niin siinä pisteessä, etten kestä enää... oon jo kirjottanu hyvästelykirjeet ja kaikki, ihan vain varalle... Mua masentaa, sitäkin on kestänyt jotain 3 vuotta kuten oksenteluakin - ja kukaan ei tiiä.
En vain tiedä, miten sanoa, kenelle sanoa... Ja oon uudessa koulussa, lukiossa, joten en tunne ees terkkaria tai psykologia, joten tuntuu liian oudolta mennä puhuu täysin tuntemattomalle ihmiselle. Viimeks ku mun tilanteeseen puututtiin (raju laihtuminen), niin sillonkin vain valehtelin paniikissa, vaikka HALUSIN kuollakseni apua!

Tiedän ton tunteen ku ei vaan pysty kertoon kellekkään, vaikka haluaisikin parantua enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Mulla tä on jatkunut 6 vuotta ja nyt oon 21. Musta tuntuu, ettei tä paska lopu koskaan. Mä oon elossa, mut tä ei oo elämää. Mulla on tosi tyhjä olo, ja tuntuu, ettei mun olemassaololla oo mitään merkitystä. Kun mä oon vaikka koulus, kaupungilla tai missä vaan ja nään onnellisen näkösiä ihmisiä, tuun niin kateelliseksi, et tekis mieli vaan itkeä. Tuleeko mulla koskaan oleen sellasta, mitä nään muilla olevan? Mua ahdistaa se, että huomaan viikkojen, kuukausien ja vuosien vaan kuluvan ja silti löydän itteni aina samasta pisteestä. Mä koen elämäni olevan ihan turhaa, mut silti en saa haettua apua. Hitto, miksi tän pitää olla näin vaikeaa? Jos hakisin apua, mut siitä ei olisi hyötyä, niin ei se ainakaan tilannetta enää vois pahentaa. Mut jos olis ees pieni mahollisuus, et saisin paremman elämän, niin miksi mä en ota sitä ensimmäistä askelta. Tä bulimia kuristaa ja pitää otteessaan jo aivan liian tiukasti.

itse oksennan ihan vaan muutaman kerran kuukaudessa, muuten rajoitan syömisiäni alle 1000 kaloria päivässä, paino on lipunut tässä syksyn aikana normaalipainon alarajalle, jos laihdun vielä 2 kiloa niin olen virallisesti alipainoinen.
En pidä itseäni mitenkään syömihäiriöisenä, muuten kuin tuon oksentelun suhteen, se ei ole mielestäni normaalia... jotenkin tulee heti sellainen olo että nyt on asiat päin mäntyä kun oksennan, mutta silti on pakko tehdä jotain niille sisällä velloville kaloreille. Ne jotka ovat lukeneet Marya Hornbacherin kirjan tietävät, siinä oli mielestäni asia ilmaistu hyvin.

Oon kertonu äidille ja olo on entistä pahempi. Ei oo vieläkään apua, jota kaipaan niin paljon. Joku mun päässä käske sanomaan, että ei, kyllä kaikki on hyvin... Ei ole.

kaikki vtu buliimikot OPETELKAA MEDITOIMAA ! PARANETTE LUPAANNN!!! bulimia o riippuvuus ku alkoholikin.. ku tulee katko TODELLISUUS ISKEE ! MEDITOINTI AUTTAA MONEEN ASIAAN, PANIIKKIIN, AHDISTUKSEEN, MASIKSEEN, KESKITTYMISEEN, UNEEN ja vaikka mihin... jos ei oo aikaa ja varaa lähiaikoina mennä med.tunnille opetteleen niin youtubestakin löytyy hyviä opastettuja meditaatioita !

Jos sun äitisi ei ole tajunnut auttaa, niin näytäppä sille vaikka täältä keskustelupalstoilta jotain kirjotuksia aiheesta tms. Täältä kyllä löytyy palstoja siitä kun ei kukaan viittinyt eka auttaa ja mitäs sitten kävikään ja muita todella herätteleviä kirjotuksia...Luulisi auttavan ja avaavan sun äitisi silmät kun se lukee oikeita tarinoita aiheesta. Annat sille kovan herätyksen mihin tämä sairaus johtaa. Sulla vaikuttaisi olevan nyt voimia lopettaa. Äitisi voi olla kovin hämillään asiasta ja ei oikeen tiedä miten suhtautua siihen, se voi olla syynä myös siihen jos ei ole asiaan tarttunut. Nyt vaikka anelet siltä apua. Muakaan ei kukaan auttanut vaikka kerroin asiasta aikoja sitten ja minä kun ihan anelin apua. Asia vaan lakaistiin maton alle. Nyt on sitten elimistö pilalla ja hampaat vain varjo entisestään, puhumattakaan hiuksista ja kavereitakaan ei enää ole, on vain ruoka ja henkisesti tajuttoman paha olo. Älä päästä itseäsi vaipumaan enää syvemmälle. Jos ei apua ala tulemaan niin kirjoitele vaikka näille sivuille tukea etsiessäsi.