Vuosi yhdessä, miksi kaikki ihana katoaa.... Ne sanat ja tunteet... kosketus ja värinä... Kaipaus ja saada toinen lähelle... tuntuu että tukahtuu..
Nyt mykkäkoulu, murahtelu, omaan kämppään häipyminen... Minulle jäi vain kaipaus....
Nita 52v
Nyt mykkäkoulu, murahtelu, omaan kämppään häipyminen... Minulle jäi vain kaipaus....
Nita 52v
Vastaukset 17
Vanhimmat
Ilmeisesti teillä ei "puhuta samaa kieltä", tarpeet ei kohtaa, palaute ei rohkaise jatkamaan samaa rataa, väärinkäsitykset vie väärille raiteille, ei osata pyytää ja antaa anteeksi, pelätään jatkuvasti pahinta jne.
Analysoin tuon näin, koska omassa parisuhteessani olemme kokeneet useita "alkuhuumia" tasaisin väliajoin. Toisaalta meillä ei juttu ole koskaan saanut edes tilaisuutta muuttua murahteluksi, mykkäkouluksi tai omaan kämppään häipymiseksi...
Meillä ei siedettäisi mykkäkoulua hetkeäkään, sillä se on kumppanin jättämistä kaiken ulkopuolelle. Se on myös osoitus kyvyttömyydestä kommunikoida silloin kun kuppi on nurin. Pelätään, että toinen häipyy lopullisesti jos sille antaa esim. negatiivista palautetta sen sanoista, teoista jne. Siksi vetäydytään mieluummin hiljaisuuteen ja esitetään marttyyria. Helpointa se on silloin kun kumppani antaa sen tapahtua eikä aseta mököttäjää vastuuseen valinnastaan.
Murahtelu on toinen tapa osoittaa, ettei ole sanoja eikä taitoa keskustella kipeistäkin asioista. Omaan kämppään karkaaminen on sitten pelkuruuden huippu eikä edistä suhteen kehittymistä millään tavoin, päinvastoin, se luo hylätyksi tulemisen uhkakuvan joka työntää kumppania tehokkaasti luotaan.
Rakastuneenakin tulisi kyetä osoittamaan myös pettymys ja erimielisyys. Eivät negatiivisten tunteiden osoitukset tapa rakkautta, vaan koulivat pariskunnan selviytymiskeinoja eri tilanteissa. Syyllisiä tilanteiden kehitykseen on aina kaksi.
Ei elämä voi olla yhtä euforista liitoa vaan, sen nyt tietää jokainen aikuinen ihminen. Törmäyksiä ja erimielisyyksia sattuu ja tapahtuu aina kun kaksi persoonaa kohtaa toisensa. Kyky selvitä niistäkin tilanteista takaisin tasapainoon on kaiken kommunikoinnin ja suhde-elämisen perusta.
Alkuhuuma katoaa aina. Sehän on hyvin pitkälle illuusioon perustuva tunne. Kun et vielä tunne toista, pääri rakantaa kumppanistasi liian täydellisen kuvan. Lopulta illuusio haihtuu tosiasioiden selvitessä. Kaipuu häviää, kun toisesta tulee itsestäänselvyys. Jos haluaa euforiassa elää, kumppania joutuu vaihtamaan aika usein. Toinen vaihtoehto on oppia raakastamaan toista mökötyksineen ja muine puutteineen.
Ehkäpä parinmuodostuksen suurin ongelma onkin, että suhteeseen aletaan suuriman illuusion aikaansaavan ihmisen kanssa sen sijaan, että etsittäisiin sopiva kumppani, jonka kanssa on hyvä elää. Sellainen ihminen ei välttämättä tunnu niin jännittävältä alussa, mutta suhteen edetessä alkueuforian puuttuminen ei sitten haittaakaan kun kumppanuus syntyy helpommin.
Jokainen sana niin totta kuin voikin olla, antaisin 10 pistettä. Itsellehän kävi juuri tuolla tavalla: typeryyttäni erosin miehestä, jonka kanssa elin luotettavassa, mutta mielestäni "tylsässä" avioliitossa. Lähdin "ison rakkauden" perään. Siis rakastuin silmittömästi. Rakkauden kohde oli kulturelli, yliromanttinen, ylitunteikas, sosiaalinen ja paljoa lupaillut työkaveri, jota ei häirinnyt se pieni sivuseikka, että suhteen alkaessa olin naimisissa. Päätin erota, koska tunsin niin voimakkaita tunteita ensimmäistä kertaa elämässäni ja tuntui siltä että tämä on elämäni mies, millään muulla ei ollut mitään merkitystä. Pikkuhiljaa selvisi, että tyyppi ei oikeasti halunnut sitoutua millään lailla, nähtiin vain silloin kun sille itselle sopinut (milloin ei ollut väsynyt töistä tai ei tavannut tuttuja/sukulaisiaan) eli joitakin kertoja kuukaudessa. Kaikki lupaukset jäivät roikkumaan ilmaan. Yhteenmuuttamisesta ja esim. yhteisestä lapsesta yritin puhua, mutta aina sillä lopputuloksella, että syytti minua etten ole tarpeeksi hyvä liittoon, että silloin kun luonteeni muuttuu, niin sitten vaikka heti... Mahdollisesta raskaudesta oli hirveitä riitoja kun epäili, että hankkiudun raskaaksi - pelkkä ajatus lapsesta oli sille kuin painajainen, epäili siis jatkuvasti, että juonittelen hänet pysyvään parisuhteeseen. Itse ei kuitenkaan halunnut hoitaa ehkäisyä, eli tämäkin oli vastuullani. Matkakaveriksi ja muihin menoihin ja leikkeihin ja tyttöystävänä esittelyhin kaikille tuttaville ja sukulaisille kyllä kelpasin varsin hyvin, joten pitääkseen minut tiukasti itsestään kiinni jatkoi uskottelemista, että menemme joskus yhteen. Näin varmisti, että seuralainen vaikka kävisi epäilemään, mutta pysyisi silti käden ulottuvilla edullisesti ilman mitään sitoumuksia ja vastuita, mitkä hän joutuisi kantamaan jos meillä olisi oikea suhde. Tätä sumutusta otin todeksi, uskottelin itselleni, että vielä kaikki muuttuu, jatkoin uskomista ja syytin itseäni kun en ollut niin hyvä kuin piti ja lopulta olin kuin kani taitavan manipuloijan käsissä. Kun silmistäni putosi verho ja totuus valkeni, olikin elämästäni vierähtänyt jo 9 vuotta! Suoraan kankkulan kaivoon.
Että sanoisin nyt: rakkaus voi tuntua olevan elämän suola ja tarkoitus ja maailman taiteen, kirjallisuuden ja musiikin helmet on rakkauden alkuhuuman aikaansaannosta, mutta jospa omalle kohdalleni se ei sattuisi IKINÄ! Ja lopulta kun omaa stooryani ajattelee, niin ei voi kuin jälkeenpäin ihmetellä, miten totaalisesti joku kemiallinen prosessi aivoissa, mitä rakkaus pohjimmiltaan on, voi viedä ihmiseltä kaiken järjen, tahdon ja arviointikyvyn, ja miten paljon tuhoja sellainen voi saada aikaan. Is it worth it?
Surullinen tarina. Tuohon euforiaan olen minäkin sortunut ja heräännyt todellisuuteen toimimattomista parisuhteista. Tosiasiat olisi nähnyt aika pian, mutta rakastuneena niitä ei uskalla itselleen tunnustaa, euforia katoaa muuten. Enää en uskalla antaa sille tunteelle valtaa. En halua enää rakastua. Haluan hyvän ja toimivan kumppanuuden sivuuttaen sokaisevan rakastumisvaiheen.
Asiaa. Väittäisin, että mies kykenisi yleensä ottaen etsimään kumppaninsa käyttäen myös tällaista järkeilyä. Kun miehellä alkaa olla edes jonkin verran ikää mittarissa, hän alkaa arvostaa naisessa kumppanuutta ja hyviä ominaisuuksia jotka tekisivät naisesta hänelle sopivan kumppanin. Nainen ei siihen usein kykene, koska tekee valintansa aina intuitiivisesti tunteidensa sanelemana. Ei kykene ainakaan nykyisessä länsimaisessa kulttuurissa, jossa kumppania voi vaihtaa kuin paitaa aina kun edellinen käy liian tylsäksi. Niinpä naiset juoksevat ihan vapaasti niiden viettiensä perässä parhaat vuotensa, etsien aina parasta tarjolla olevaa miestä. Sitten kun niiden miesten taso, joita nainen pystyy houkuttelemaan, alkaa olla naisen mielestä liian alhainen siihen nähden mihin hän on ehtinyt tottumaan, nainen tyytyy olemaan yksin. Kunpa naisetkin osaisivat valita kumppanin enemmän järkiperustein, mutta miksi he niin tekisivät koska elävät yltäkylläisyyden ja ehtymättömän miestarjonnan illuusiossa.
Kyllä järkeilijöitä löytyy kummastakin sukupuolesta. Tosin järkeily kumppanin valinnassa on aika harvinaista ja hiukan vaikeaakin, kun et voi vertailla rinnakkain useampaa vaihtoehtoa, kuten esimerkiksi autoa ostaessasi voit. Vertailun kohteet saattavat loukkaantua ja irtisanoutua koko hommasta. Elämänkokemustahan se vaatii. En olisi kaksikymppisenä pystynyt järkeilemään mitään.
Yleensähän ihminen järkeilee pienet päätökset hyvinkin tarkkaan, mutta suuret valinnat kuten elinkumppani ja ammatti tehdään intuition pohjalta :)
Ongelma on vaan siinä, että järkevästi ajatellen väistämättä päätyy sellaiseen tilanteeseen, että alkaa epäillä mihin sitä pysyvää kumppanuutta ylipäätään tarvitaan? Yhdessä asuminen tarkoittaa jatkuvaa yhdessäoloa, ei sellainen nykyään ole tarpeen jopa sitä aiemmin eniten tarvitsevalle puoliskolle eli naiselle. Aiemmin avioliitot olivat pitkälti hyötysuhde-mielessä järjestettyjä, enää nainen ei ole miehestä riippuvainen (ainakaan kehittyneissä maissa) vaan ansaitsee itse oman elantonsa, lapsia hoitaa valtio, kotia - kodinkoneet. So, what's the point? Miksi nainen tarvitsisi pysyvää kumppania? Entä mies? Seksi ja vapaan ajan vietto hoituisi ilman sitäkin? Vai onko jotain, mikä ei mahdu järkeistämisen raameihin, miksi edelleen perhesuhde on tavoiteltava vaikka on kerran tai useamminkin polttanut näpit. Ja jos sekin tarve yleisesti katoaa, miten käy ihmisten välisille suhteille ja ihmisarvolle?
Kieltämättä tuossa on totuuden siemen. Toisaalta parisuhde ei edellytä uhdessä asumista, jos ei ole tarkoitus hankkia yhteisiä lapsia. Kuitenkin tärkein parisuteeseen ajava voima on tarve rakastaa ja tulla rakastetuksi.
Ei yhteiset lapsetkaan edellytä yhdessä asumiseen!
Minusta pienten lasten hoitaminen on vähän haastavaa eri osoitteista käsin. Sitten lastenhoito jää pakostakin enemmän toisen harteille. Kuinka olette ratkaisseet tämän jutun.
Aivan oikein, alkuhuuma katoaa, sen rakennettu tosiaankin unelmissa, eikä jatku pitempään. Olisikin hyvät kun parit seurustelisivat pitempään ja huuma saisi vähän haihtua ja oopisi tuntemaankin peremmin, alkaisi näkyä jotain todellista toisen persoonasta. Vuosikaan tuskin riittää, sillä toisella on joskus laskelmoitu tahto päästä yhteen, jossa maksu sitten peritään.
Onkin sitten taito rakentaa yhteiselämästä kokonaisuus, jossa pelaa keskusteluyhteys, luottamus ja vastuullisuus kaikilla elämosilla, vasta sitten tulee seksi, joka on hyvärakennuspalikka, mutta valitettavasti ei tärkein, ensin pitää olla muiden asioiden kohdallaan, että seksi on hyvää parisuhteessa.
Totta! Seksi on harvoin hyvää kovin pitkään, jos parisuhde nilkuttaa jollakin osa-alueella. Silloin toisen alkaa kokea jollakin tavalla vastenmieliseksi ja seksi ei ole enää aitoa välittämisen osoittamista. Seksitä tulee rutiini, eikä siinä halua olla samalla tavalla läsnä.
Olisikohan tuohon niinkin yksinkertainen vastaus kuin: Ette ole toisillenne sopivat. Meillä oltu 4 v yhdessä, siitä asuttu vuoden vaihteesta saman katon alla. Tuntuu, että enemmän vain toista rakastaa ja katsominenkin aiheuttaa vieläkin värinöitä. Hellyyttä osoitetaan joka päivä kosketuksineen ja suukotteluineen. Seksi maistuu yhtä usein ellei useamminkin kuin alussa. Yhdessä viihdytään suurin osa ajasta.
Ehkäpä sitten olen löytänyt sen sielunpuolikkaani. Tottakai meilläkin on riidelty ja varmasti tullaan riitelemäänkin, mutta aina on pystytty sopimaan kuitenkin. Suhde vaatii kuitenkin aika paljon tahtoakin. Ei voi vain odottaa, että rakkaus säilyy ja pysyy aina samanlaisena. Töitä on tehtävä sen eteen.
Toivon, että saatte vielä suhteenne korjattua. Tosiasia on, että aina on toisen enemmän taivuttava, jotta suhde toimisi.
Mekin olemme olleet yhdessä 5 vuotta ja saman katon alla asuttu 4v. Ei ole ollut sellaista päivää,etteikö oltaisi suukoteltu tai halailtu. Erossa toisistamme olemme varmaan olleet pelottavankin vähän,mutta minkäs sille voi,jos toisen seurassa viihtyy? Molemmilla on valtava halu olla toisen lähellä ja koskettaa,pidämme edelleen esim. automatkoilla kädestä kiinni,osoitamme toisille hellyyttä niin ystävien nähden,kuin ruokaostoksillakin. Mitä olen huomannut tuttava pariskunnista,niin he koskettavat toisiaan todella vähän. Ei sitä läheisyyttä ja koskettelua pidä lopettaa siihen ensimmäiseen vuoteen! Se ei vaadi paljoa,riittää kun vähän hipaisee vaikkapa ohimennen,ei tarvitse kieltä tunkea kurkkuun asti.
Meillä on käynyt uskomattoman hyvä onni,että olemme tavanneet toisemme ja saamme rakastaa ja olla rakastettavana :)
Meillä alkuhuuma on osittain kadonnut siksi, että naisystävä on aina töissä, joko reissussa tai tekee 12h työpäiviä. Voisin jotenkin työhulluuden käsittää, jos se olisi tilapäisesti rahajuttujen takia pakko, mutta kun ei ole, itse tienaan 2x sen mitä naisystäväni ihan normi töissä. Asiasta on riidelty moneen kertaan, koska en hyväksy moista. Olen asiassa tullut vastaan, mutta ei suhdetta, jossa toista näkee lähinnä viikonloppuisin (silloinkin aivan väsynyt viikon työrupeamasta) voi toimia kovin pitkään. Vaikea tässä suhteen eteen on tehdä töitä, jos vastapuoli on aina poissa tai silloin kun on paikalla on "poissaoleva".
Sama ongelma. Eipä tässä huumaa pääse edes syntymään, kun naisystäväni ehtii tapaamaan minua vain pari kertaa kuussa. Kiinnostuksen puutteestahan tämä kertoo. Tulee sellainen olo, että naisystävälleni suhde on kiva juttu, kun sen voi ottaa käyttöön, silloin kun on aikaa ja muulloin sen voi pistää pöytälaatikkoon. Kyse on kuitenkin vain tahdosta ja priorisoinnista.
Voi hyvät ihmiset, lukekaan ja uskokaa, että se alkuhuuma todellakin häviää ennenpitkään, elämä muuttaa muotoaan. Alatte tuntea toisenne ei ole enää mitään jännittävää ja tässä kohdin sitten pitäisi töytää se yhteinen sävel jatkoon ilaman tuota huumaa.
Huuman etsijät rikkovat usein monien ihmisten elämän, ja jatkuvan huuman löytyminen on suorastaan mahdottomuus.
Eikö ole jo riittävää, että on uskollinen kumppani, ketään ei voi myöskään kuristaan omaan muottiinsa, kaikille täytyy sallia työssäkäynti, mahdolliset ylityöt ja kavereitakin pitää olla. Tosin jokaisen täytyy ymmärtää, että kaverit ei saa mennä perheen yli koskaan, silloin tapahtuu toisen loukkaaminen ja sen jälkeen elämä menee vaikeaksi. Joten musita pitää perhe aina ykkösenä elämässä.