moi
kiitos teille kaikille kannustavista viesteistänne! Ne olivat ja ovat erittäin tärkeitä. laitan tämän viestin erikseen koska moni kysyitte tarkennusta tilanteeseen. Niin - laihdutin itseni takia. Ajattelin vain että onko se ihan totta että en laihdu, ikää tulee lisää ja pelkäsin saavani diabeteksen. Herättäjänä toimi myös työkaverini jonka jalka amputoitiin diabeteksen takia, hän meinasi kuolla leikkauspöydälle. Ajattelin että on pakko tehdä kaikkensa asian eteen.
Se miten laihduin tapahtui näin: normaalia kotiruokaa, paljon kasviksia, ei ollenkaan eineksiä. Joka päivä söin yhden pullan kahvin kanssa, joskus myös pitsaa ja karkkia jne. Mutta pienensin annoskokoja ja tein kaiken ruoan itse. Kävin JOKA PÄIVÄ 10 km:n sauvakävelyllä tai hiihdin 15-25 km. Kävelin niin lujaa kuin pääsin. Olin myös välillä nälässä koska olin tottunut isoihin annoskokoihin. lisäksi kävin uimassa joskus ja uin aina kilometrin. Vapaapäivinä hiihdin ensin n. 20 km ja sitten illalla vetäsin 10 km kävelyn.
Roikkuvaa nahkaa ei ole missään, luulen että se johtuu kovasta liikunnasta.Toki en ole lautavatsa, mutta en ollut sitä lapsenakaan, aina olen ollut jotenkin pömppömahainen ja paksureitinen.
Tokihan pitäisi painoindeksin mukaan vielä hoikistua, pituus kun on 163 cm ja paino 74 kg. Mutta en usko olevani kovin hyvän näkönen jos painan siellä 50 kg tietämilläkään, sitten olen jo kuivakka käppyrä omasta mielestäni.Jos pääsis alle 70 kg vähän niin tyydyn siihen.
Miehen kanssa olemme olleet n. 14 vuotta yhdessä. Alkuun ihastuin, rakastuinkin ja kuvittelin että menemme naimisiin ja perustetaan perhe. Mutta eihän meistä tämmönen kiinnostanut, vanhojen koneiden rassaaminen on hänen intohimonsa ollut aina. kaikki vapaa-aika menee lähes siihen.
Pariterapiaan hän ei lähde, eikä han ala keskustelmaan mistään vaikeasta, ikävästä vaan karjaisee heti "älä taas houraa siinä," ja lähtee pois. Näiden vuosien aikana olen jo tottunut siihen, en aio enää edes yrittää.
Mies on aiemmin nuorempana pettänyt, kiinni jäi, ei pyytänyt anteeksi eikä katunut. Silloin vielä oli tunteita häntä kohtaan ja pidin hänestä kiinni.
Monenlaisia kirjoituksia laitoitte ja hyvä niin. kauhealta kuitenkin tuntuu että pitäisi joidenkin teidän mielestä olla minunkin suunnilleen 50 kg ja lautavatsainen ilman raskausarpia (niitä on lihomisesta johtuvia, ei lapsista, lapsia meillä ei ole, mies ei halunnut enkä oikeastaan minäkään enää muutamiin vuosiin) jotta kelpaisi miehille ja saisi sen vielä itsellään pidettyä. Katselen työkavereita jotka kaikki on naimisissa ja moni edelleen onnellisesti - yksi sun toinen on pyöreä, lihava ja silti niiden miehet ei käy vieraissa vaan niillä menee ihan hyvin. En aio laihduttaa kenenkään vuoksi - jos en tällasena pömppömahasena ja reitevänä kelpaa kenellekään ukolle enää niin olen sitten yksin. Minun luonteella - en ole niin pinnallinen- ei kyllä olla ihmissuhteessa jos siinä on paineet ulkonäöstä.
Miesystävälläni ei ole syöpää tai muutakaan fyysistä sairautta joka vaikuttaisi tähän pattitilanteeseen. Se vaan ei välitä, se koneiden rassaus ja tekniikkaharrastus on niin paljon mielenkiintoisempaa kait.Kun olen tätä asiaa enemmän taas pohtinut kun luin kirjoituksenne niin olen havainnut nyt noita mustiksen oireita ja myös kateuttakin ja luulen että juuri tuo ettei oikein voi haukkua mua enää niin pitää kyllä paikkaansa.
Mielenkiintoisia nuo havaintonne miestyökavereideni hämmentyneisyydestä, eli että he on tottuneet muhun tanttakaverina ja nyt näkevät mussa jotain muutakin. Yksi työkaverini (nainen) totesi eilen että "susta on tullut niin muodokas", eli tarkoitti että "kurvit kohdallaan". En ollut tuota osannut ajatellakaan että työkaverit miespuoliset saattaisi hämmentyä.Itse asiassa useampikin on ensin kattonut (jos ei olla nähty pitkään aikaan eli nähneet sillon kun olin lihavampi,) suu auki ja sitten tulee niitä salaa silmäyksiä ja osalla kumma hymy - siitäkin tulee mieleen että jospa ne pitää mua jotenkin koomisena...siis kun tämä itsetuntoni on nyt saanut kolauksen tämän oman miehen käytöksen takia niin ajattelen että jos ne miestyökaveritkin hymyilee kun ne aattelee että näytän koomiselta..?
En kadu että laihduin,näytän nyt kuitenkin varmaan kohtuunormaalilta . Huomaan vastauksistanne että kun kommentoitte että olen vieläkin läski, niin se tuntui pahalta ja ilo saavutuksestani lopahti - ja ajattelin heti että no eipä se ihme ettei miehenikään minua halua. Mutta kuitenkin olen tehnyt kovan työn ja yritän ajatella että olen ihminen siinä kuin muutkin ja pitäisi lakata ajattelemasta mitä muut ajattelee minusta, että on vaan tämä yksi elämä. Ja jonain päivänä me taidetaan kaikki olla samalla ruudulla, oltiin me oltu aiemmin hoikkia tai lihavia.
kiitos teille kaikille kannustavista viesteistänne! Ne olivat ja ovat erittäin tärkeitä. laitan tämän viestin erikseen koska moni kysyitte tarkennusta tilanteeseen. Niin - laihdutin itseni takia. Ajattelin vain että onko se ihan totta että en laihdu, ikää tulee lisää ja pelkäsin saavani diabeteksen. Herättäjänä toimi myös työkaverini jonka jalka amputoitiin diabeteksen takia, hän meinasi kuolla leikkauspöydälle. Ajattelin että on pakko tehdä kaikkensa asian eteen.
Se miten laihduin tapahtui näin: normaalia kotiruokaa, paljon kasviksia, ei ollenkaan eineksiä. Joka päivä söin yhden pullan kahvin kanssa, joskus myös pitsaa ja karkkia jne. Mutta pienensin annoskokoja ja tein kaiken ruoan itse. Kävin JOKA PÄIVÄ 10 km:n sauvakävelyllä tai hiihdin 15-25 km. Kävelin niin lujaa kuin pääsin. Olin myös välillä nälässä koska olin tottunut isoihin annoskokoihin. lisäksi kävin uimassa joskus ja uin aina kilometrin. Vapaapäivinä hiihdin ensin n. 20 km ja sitten illalla vetäsin 10 km kävelyn.
Roikkuvaa nahkaa ei ole missään, luulen että se johtuu kovasta liikunnasta.Toki en ole lautavatsa, mutta en ollut sitä lapsenakaan, aina olen ollut jotenkin pömppömahainen ja paksureitinen.
Tokihan pitäisi painoindeksin mukaan vielä hoikistua, pituus kun on 163 cm ja paino 74 kg. Mutta en usko olevani kovin hyvän näkönen jos painan siellä 50 kg tietämilläkään, sitten olen jo kuivakka käppyrä omasta mielestäni.Jos pääsis alle 70 kg vähän niin tyydyn siihen.
Miehen kanssa olemme olleet n. 14 vuotta yhdessä. Alkuun ihastuin, rakastuinkin ja kuvittelin että menemme naimisiin ja perustetaan perhe. Mutta eihän meistä tämmönen kiinnostanut, vanhojen koneiden rassaaminen on hänen intohimonsa ollut aina. kaikki vapaa-aika menee lähes siihen.
Pariterapiaan hän ei lähde, eikä han ala keskustelmaan mistään vaikeasta, ikävästä vaan karjaisee heti "älä taas houraa siinä," ja lähtee pois. Näiden vuosien aikana olen jo tottunut siihen, en aio enää edes yrittää.
Mies on aiemmin nuorempana pettänyt, kiinni jäi, ei pyytänyt anteeksi eikä katunut. Silloin vielä oli tunteita häntä kohtaan ja pidin hänestä kiinni.
Monenlaisia kirjoituksia laitoitte ja hyvä niin. kauhealta kuitenkin tuntuu että pitäisi joidenkin teidän mielestä olla minunkin suunnilleen 50 kg ja lautavatsainen ilman raskausarpia (niitä on lihomisesta johtuvia, ei lapsista, lapsia meillä ei ole, mies ei halunnut enkä oikeastaan minäkään enää muutamiin vuosiin) jotta kelpaisi miehille ja saisi sen vielä itsellään pidettyä. Katselen työkavereita jotka kaikki on naimisissa ja moni edelleen onnellisesti - yksi sun toinen on pyöreä, lihava ja silti niiden miehet ei käy vieraissa vaan niillä menee ihan hyvin. En aio laihduttaa kenenkään vuoksi - jos en tällasena pömppömahasena ja reitevänä kelpaa kenellekään ukolle enää niin olen sitten yksin. Minun luonteella - en ole niin pinnallinen- ei kyllä olla ihmissuhteessa jos siinä on paineet ulkonäöstä.
Miesystävälläni ei ole syöpää tai muutakaan fyysistä sairautta joka vaikuttaisi tähän pattitilanteeseen. Se vaan ei välitä, se koneiden rassaus ja tekniikkaharrastus on niin paljon mielenkiintoisempaa kait.Kun olen tätä asiaa enemmän taas pohtinut kun luin kirjoituksenne niin olen havainnut nyt noita mustiksen oireita ja myös kateuttakin ja luulen että juuri tuo ettei oikein voi haukkua mua enää niin pitää kyllä paikkaansa.
Mielenkiintoisia nuo havaintonne miestyökavereideni hämmentyneisyydestä, eli että he on tottuneet muhun tanttakaverina ja nyt näkevät mussa jotain muutakin. Yksi työkaverini (nainen) totesi eilen että "susta on tullut niin muodokas", eli tarkoitti että "kurvit kohdallaan". En ollut tuota osannut ajatellakaan että työkaverit miespuoliset saattaisi hämmentyä.Itse asiassa useampikin on ensin kattonut (jos ei olla nähty pitkään aikaan eli nähneet sillon kun olin lihavampi,) suu auki ja sitten tulee niitä salaa silmäyksiä ja osalla kumma hymy - siitäkin tulee mieleen että jospa ne pitää mua jotenkin koomisena...siis kun tämä itsetuntoni on nyt saanut kolauksen tämän oman miehen käytöksen takia niin ajattelen että jos ne miestyökaveritkin hymyilee kun ne aattelee että näytän koomiselta..?
En kadu että laihduin,näytän nyt kuitenkin varmaan kohtuunormaalilta . Huomaan vastauksistanne että kun kommentoitte että olen vieläkin läski, niin se tuntui pahalta ja ilo saavutuksestani lopahti - ja ajattelin heti että no eipä se ihme ettei miehenikään minua halua. Mutta kuitenkin olen tehnyt kovan työn ja yritän ajatella että olen ihminen siinä kuin muutkin ja pitäisi lakata ajattelemasta mitä muut ajattelee minusta, että on vaan tämä yksi elämä. Ja jonain päivänä me taidetaan kaikki olla samalla ruudulla, oltiin me oltu aiemmin hoikkia tai lihavia.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Miehes on sulle kateellinen. Sinä olet laihtunut ja fyysisesti rautaisessa kunnossa. Miehellä ei ole enään ns. varaa haukkua sinua.
Mieti nyt ennemin niin päin että kannattaako sinun enää elää hänen kanssaan yhdessä, saatko häneltä yhtään mitään jonka vuoksi olisitte yhdessä, vai olisiko parempi pistää lusikat jakoon?
Teet vielä vakavan yrityksen keskustella tilanteestanne ja siitä että mitä kumpainenkin haluaa. Jos mies ei kykene edes keskustelemaan asiasta, niin ei hän pysty sitten myöskään yrittämään mitään muutosta, joten se on sitten siinä.
Luin tuon aloitusviestisi ja kovan työn olet tehnyt! Kunnia siitä sinulle.
Muista kuitenkin, että tämä on edelleen Suomi24. Täällä myös liikkuu kaikenlaisia trolleja. Joten ihan kaikista kirjoituksista ei kannata välittää. Aina on ihmisiä, jotka yrittää mitätöidä muiden saavutuksia.
Tuohon miesasiaan en sano oikein muuta kuin suurin osa täällä muutenkin. Pistä se ukkos lätkimään. Ei elämää tarvitse pelätä. Sitä vaan ihminen liian usein pysyttelee siinä vanhassa huonossa, koska se on turvallista. Joskus pitää uskaltaa hypätä tuntemattomaan. Liian usein ihmisten tekoja ohjaa pelko.
Moi
Eipä täällä kannata välittää siitä että joku sanoo että pitäisi painaa sitä ja tätä. Itsekin joku saoi minulle 174 /83 että minun pitää laihduttaa 30 kg. Oikeasti muistan hyvin kun ennen sairautta olin 68 kg olin todella hyvässä kunnossa eikä luut törröttänyt pahasti. nämä jotka antaa kommentteja pitäisi painaa 50 kg tykkää varmaan löysästä nahasta, kärsivästä olemuksesta ja törröttävistä luista. rumaa minusta
Miehesi kanssa en osaa antaa mitään kommenttia mutta ehdotan että nostat kissan pöydälle. kerro mitä haluat ja jos tulee riitaa tiedät että mistä luovut ja toisaalta mitä haluat. Miehet vaan oikeasti on välillä ihan urpoja..
kauneus ja haluttavuus naisesta lähtee sisältä ei se ole parista kilosta kiinni. Itse vanhana rintasyöpäpotilaana ajattelen että olen aivan yhtä viehättävä ja miehestäni haluttava vaikka minulla on vain yksi aito rinta. se ei ole meitä koskaan haitannut enkä usko että fiksua miestä haittaa pari kiloa extraakaan jos te rakastatte toisianne...