Olemme seurustelleet tyttöystäväni kanssa reilut neljä vuotta ja arki sujuu ihan OK, omalla painollaan. Ongelma on se, ettei minun ja tyttöystäväni välillä ole kovinkaan hyvää yhteyttä, emme ole samalla aaltopituudella. Juttelemme lähinnä perusasioista, kuten ruoasta, säästä, töistä jne, ja näistäkin jotenkin todella triviaalilla tasolla. Rakastan tyttöystävääni tietyssä mielessä, pidän hänen iloisesta asenteestaan, ennakkoluulottomuudestaan ja siitä että hänen kanssaan on ylipäätään helppo tulla toimeen. Mutta en voi mitään sille faktalle, että kommunikaatiomme on tyhjää ja minulla on tylsää. Joskus tuntuu että juttelisin lapsen kanssa. Hän ei yleensä ole oikein mitään mieltä mistään asiasta ja asiat ovat hänelle tavallisesti ”ihan sama”. Tämä estää normaalin keskustelun synnyn melko tehokkaasti. Hän ei juuri kysele asioista jos ei ymmärrä, vaan nyökkäilee. Alkuvaiheessa suhdettamme oli käytännössä aivan sama mitä sanoin, hän oli aina samaa mieltä, jolloin keskustelu kokonaisuudessaan tuntui turhalta. Keskustelut varmaan sen vuoksi vähitellen vähenivät.
Nyt on sitten ikää lasissa sen verran (hiukan yli 30), että ajankohtaiseksi on tullut suhteen vakavoittaminen ja lapsen hankinta tai suhteen lopettaminen. Jos jollain on järkeviä neuvoja tällaiseen tilanteeseen, olisi mukava kuulla. Tämä suhde kyllä menee ihan ok, jos sen haluaa menevän ja kestää tätä tilannetta, mutta ei taideta olla mitään sielunkumppaneita. Olen yrittänyt ymmärtää ja laskea vaatimustasoani. Toisaalta onko koko sielunkumppani-ajatus harhaista toiveajattelua? Hänessä on hyviä puolia, hänen kanssaan on helppo tulla toimeen enkä tiedä löydänkö yhtään sen parempaa tulevaisuudessakaan. Haluan perheen eikä mikään loputon etsiminen totta puhuen enää kiinnostaisi. Jotenkin olen kuitenkin kuvitelmissani toivonut että suhteessa kommunikointi olisi elävämpää, joskus jopa hauskaa ja ennen kaikkea luonnollista. Että tulisi tunne, että toinen tuntee sinut ja sinä toisen ja teillä oma juttu keskenään. Laskeako vaatimustasoa suhteen sisällöstä ja jatkaa tätä, mikä sujuu periaatteessa ihan ok, mutta ilman syvempää sielunkumppanuutta vai jatkaako polkuja omin päin?
Nyt on sitten ikää lasissa sen verran (hiukan yli 30), että ajankohtaiseksi on tullut suhteen vakavoittaminen ja lapsen hankinta tai suhteen lopettaminen. Jos jollain on järkeviä neuvoja tällaiseen tilanteeseen, olisi mukava kuulla. Tämä suhde kyllä menee ihan ok, jos sen haluaa menevän ja kestää tätä tilannetta, mutta ei taideta olla mitään sielunkumppaneita. Olen yrittänyt ymmärtää ja laskea vaatimustasoani. Toisaalta onko koko sielunkumppani-ajatus harhaista toiveajattelua? Hänessä on hyviä puolia, hänen kanssaan on helppo tulla toimeen enkä tiedä löydänkö yhtään sen parempaa tulevaisuudessakaan. Haluan perheen eikä mikään loputon etsiminen totta puhuen enää kiinnostaisi. Jotenkin olen kuitenkin kuvitelmissani toivonut että suhteessa kommunikointi olisi elävämpää, joskus jopa hauskaa ja ennen kaikkea luonnollista. Että tulisi tunne, että toinen tuntee sinut ja sinä toisen ja teillä oma juttu keskenään. Laskeako vaatimustasoa suhteen sisällöstä ja jatkaa tätä, mikä sujuu periaatteessa ihan ok, mutta ilman syvempää sielunkumppanuutta vai jatkaako polkuja omin päin?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Tulipa vaan mieleen, että voiko tuo "ihan sama"-asenne johtua siitä, että hän on epävarma mielipiteistään...jos meinaan ei kerran oikeasti ole tyhmä.
Puhukaa. Itse olin samassa tilanteessa mieheni kanssa. Tunteet kyllä olivat varmasti jo selkeämmät itsellä suhteen toimimisen suhteen, mutta joka tapauksessa asiasta puhuttiin paljon ja lopputulos oli, että erosimme. Pitkä, lähes kymmenen vuotta kestänyt, suhde päättyi, yhteistä omaisuutta jo oli ehtinyt kertyä, ei lapsia vielä onneksi. Mutta itse uskon myös siihen, että se oikea sielunkumppani on olemassa, ja sitä tämä entinen mieheni ei valitettavasti minulle ollut - hyvä ystävä kyllä, mutta tunteet rakkauden suhteen eivät riittäneet. Suhteessa pitää todellakin oli hauskaa, mukavaa, siinä pitää olla mahdollisuus keskustelulle, mielipiteille, riidoille, väittelylle, sovinnolle, hyvälle ololle, toisen arvostukselle...Sen pitää tuntua oikealta, sen pitää tuntua siltä, että tässä suhteessa minä haluan olla - vaikka hamaan hautaan asti. Ja minä ainakin vakaasti haluan uskoa, että se mies on olemassa, sellainen mies, johon minä rakastun ja pahimman riidan tai vastoinkäymisenkin keskellä minä silti tiedän, että se on tämä mies kenen kanssa tästä asiasta mennään läpi, että se tunne on niin vahva ja kantava, se on sitä oikeaa rakkautta.