Olen 35v mies. Erosin exästä vuosi sitten. Olimme yhdessä 11 vuotta.
Exän koiran kuoltua vanhuuteen elämä ei lähtenytkään liikkeelle niinkuin olimme suunnitelleet. Olimme miettineet, emme tehneet tarkkoja suunnitelmia, kuinka voisimme liikkua ja tehdä asioita vapaasti. Ja sitä me toteutimmekin kahdella reissulla jotka olivat meille uudenlaisia kokemuksia yhdessä. Nopeasti kuitenkin huomasimme että emme saa itsestämme irti niin paljon kuin ehkä tässä elämässä pitäisi saada.
Toistemme huomioon ottaminen ja liian hyvin toistemme kainalossa viihtyminen passivoitti meitä.
Juttelimme asiasta ja kuviteltiin asiat miten me erillään saisimme toteuttaa paremmin itseämme. Se kaikki kuulosti hyvältä ja sovittiin että erotaan.
Päätimme erota lopullisesti ilman että tämä olisi mikään tauko.
Meillä ei ollut riitoja asiasta. Asuimme vielä päätöksen jälkeen pari kuukautta yhdessä normaalina parina(kirjaimellisesti) jolloin haimme innoissamme hyvää asuntoa kummatkin toisiamme tukien. Meillä ei ollut kiirettä muuttaa kurjaan kämppään. Tarkoitus ei ollut tehdä uutta elämäämme kurjaksi vaan paremmaksi huomiseksi.
Itse olin siinä luulossa että olemme edelleenkin hyviä ystäviä. Me tuemme toisiamme. Koska suurin osa vanhoista tavaroistamme jäi minulle niin olin apuna hankkimassa uusia tavaroita exälle ja autoin muutossa.
Mutta eroon muuton jälkeen emme enää olleetkaan yhteydessä toisiimme niinkuin minä luulin. Tämän kuluneen vuoden aikana minä olen kutsunut exän kylään(tai käynyt hänen luonaan) 5-6 kertaa. Nämä on ainoat kerrat kun olemme tavanneet taikka puhuneet puhelimessa. Exä itse ei ole kertaakaan kutsunut tapaamiseen.
Sähköpostia olemme kirjoitelleet kiitettävästi, verrattuna tapaamisiimme. Viimeksi tällä viikolla. Viesteissä osaamme vitsailla entiseen tapaan.
Käsittelemme omia elämiämme. Ei mitään syvällistä.
Olisin halunnut käsitellä eroamme ja uuden elämämme vaiheita eron jälkeenkin. Niin kuin hyvät ystävät tekee. Minulle exä oli se ainoa kuunteleva ihminen jonka kanssa olen voinut kertoa ilot ja surut. Nyt tämä tuki ei olekaan enää paikalla kun sellaista tarvitsisi.
Ja tietenkin haluan olla tukena hänelle niinkuin yhdessä olomme aikana olen saanut olla.
Viime kerralla kun tavattiin noin kolme kuukautta sitten halusin nimenomaan keskustella meidän erostamme ja kuinka elämämme oli lähtenyt liikkeelle. Exä on aina tullut paikalle ja meillä on aina ystävälliset välit. Voimme puhua asioista.
Tässä viimeisimmässä tapaamisessamme exä sanoi että ei ollut suunnitellut tällaista "hiljaiseloa". Se oli vain tapahtunut.
Ja paras paranemiskeino olisi se että ei tavata jatkuvalla syötöllä. Toivoi että voisimme joskus olla kuin normaalit ystävät.
Tässä voi olla oikeassakin, mutta itse olisin halunnut tavata vähän tiheämmin kuin kolmen kuukauden välein. Ainakin alussa.
Sitä jäi ihmettelemään että mihin katosi tämä ihminen jonka kanssa sovittiin tukevamme toisiamme jos tarvetta olisi.
Oma elämäni on lähtenyt siinä mielessä hyvin liikkeelle että olen hankkinut upean asunnon minulle sopivalta paikalta josta voin toteuttaa unelmiani.
Olen matkustellut ulkomailla. Käynyt syömässä, elokuvissa, näytelmissä, konserteissa ja erilaisissa tapahtumissa. Liittynyt kuntosalille. Liikkunut.
Juhlinut niin kuin itse halunnut. Nukkunut ja valvonut ilman että häiritsisin ketään. Vapautunutta elämää elänyt.
Tästä huolimatta elämäni tuntuu tyhjältä. Kaikki tuo mitä olen tehnyt ei tunnu antavan minulle mitään. Ei jää käteen mitään sen jälkeen.
Yhtenä hetkenä saatan nauttia salilla käynnistä, sählypelistä tai kavereiden kanssa vitsailemisesta. Heti kun tämä loppuu astun sumuun jossa on hiljaista ja tyyntä. Tyhjyys ympäröi minut.
Onko muilla tällaisia kokemuksia eron jälkeen?
Neuvoja tai viisaita sanoja miten tästä tunteesta pääsee eroon?
Minulla on ikävä exääni, myönnetään. Ikävöin hyvää ystävääni jonka kanssa voisin purkaa tuntojani ja ehkä saada neuvoja ulkopuolisin silmin.
Ja haluaisin tietää että hänellä on kaikki hyvin henkisesti että fyysisesti. Tietämättömyys kalvaa.
Hän vain katosi...
Kumpikaan ei eronnut siksi että halusi löytää paremman puolison. Vaan paremman oman elämän. Tämän vuoden aikana en ole halunnut enkä yrittänyt löytää uutta kumppania. Vakaa tarkoitus on ollut elää omaa elämää. Halu oppia tietämään että miten haluan elää loppuelämäni. Nauttia tästä elämän tilanteesta.
Kumppanin löytäminen ei ole pois suljettu. Mutta vielä en ole aktivoitunut siinä asiassa. En osaa sanoa olisiko siinä yksi lääke...
Olen aloittanut nyt terapiassa käynnin. Yksinkertaisesti kaipasin luotettavaa kuuntelijaa. Kyllä siitä onkin ollut apua. Tunteiden purkaminen on tehnyt hyvää. Ja samalla tässä keskustelemalla ja tehtävillä pyritään selvittämään loppunut suhde ja rakennetaan tulevaisuutta. Tässä olisi tarkoitus oppia itsestä ja aktivoida itseä nauttimaan elämästä paremmin.
Olisi tosi mukava kuulla onko muillakin ollut tällaista tilannetta kuin minulla. Ja miten on edennyt asiassa. Mikä on auttanut ja mikä ei ole auttanut.
Exän koiran kuoltua vanhuuteen elämä ei lähtenytkään liikkeelle niinkuin olimme suunnitelleet. Olimme miettineet, emme tehneet tarkkoja suunnitelmia, kuinka voisimme liikkua ja tehdä asioita vapaasti. Ja sitä me toteutimmekin kahdella reissulla jotka olivat meille uudenlaisia kokemuksia yhdessä. Nopeasti kuitenkin huomasimme että emme saa itsestämme irti niin paljon kuin ehkä tässä elämässä pitäisi saada.
Toistemme huomioon ottaminen ja liian hyvin toistemme kainalossa viihtyminen passivoitti meitä.
Juttelimme asiasta ja kuviteltiin asiat miten me erillään saisimme toteuttaa paremmin itseämme. Se kaikki kuulosti hyvältä ja sovittiin että erotaan.
Päätimme erota lopullisesti ilman että tämä olisi mikään tauko.
Meillä ei ollut riitoja asiasta. Asuimme vielä päätöksen jälkeen pari kuukautta yhdessä normaalina parina(kirjaimellisesti) jolloin haimme innoissamme hyvää asuntoa kummatkin toisiamme tukien. Meillä ei ollut kiirettä muuttaa kurjaan kämppään. Tarkoitus ei ollut tehdä uutta elämäämme kurjaksi vaan paremmaksi huomiseksi.
Itse olin siinä luulossa että olemme edelleenkin hyviä ystäviä. Me tuemme toisiamme. Koska suurin osa vanhoista tavaroistamme jäi minulle niin olin apuna hankkimassa uusia tavaroita exälle ja autoin muutossa.
Mutta eroon muuton jälkeen emme enää olleetkaan yhteydessä toisiimme niinkuin minä luulin. Tämän kuluneen vuoden aikana minä olen kutsunut exän kylään(tai käynyt hänen luonaan) 5-6 kertaa. Nämä on ainoat kerrat kun olemme tavanneet taikka puhuneet puhelimessa. Exä itse ei ole kertaakaan kutsunut tapaamiseen.
Sähköpostia olemme kirjoitelleet kiitettävästi, verrattuna tapaamisiimme. Viimeksi tällä viikolla. Viesteissä osaamme vitsailla entiseen tapaan.
Käsittelemme omia elämiämme. Ei mitään syvällistä.
Olisin halunnut käsitellä eroamme ja uuden elämämme vaiheita eron jälkeenkin. Niin kuin hyvät ystävät tekee. Minulle exä oli se ainoa kuunteleva ihminen jonka kanssa olen voinut kertoa ilot ja surut. Nyt tämä tuki ei olekaan enää paikalla kun sellaista tarvitsisi.
Ja tietenkin haluan olla tukena hänelle niinkuin yhdessä olomme aikana olen saanut olla.
Viime kerralla kun tavattiin noin kolme kuukautta sitten halusin nimenomaan keskustella meidän erostamme ja kuinka elämämme oli lähtenyt liikkeelle. Exä on aina tullut paikalle ja meillä on aina ystävälliset välit. Voimme puhua asioista.
Tässä viimeisimmässä tapaamisessamme exä sanoi että ei ollut suunnitellut tällaista "hiljaiseloa". Se oli vain tapahtunut.
Ja paras paranemiskeino olisi se että ei tavata jatkuvalla syötöllä. Toivoi että voisimme joskus olla kuin normaalit ystävät.
Tässä voi olla oikeassakin, mutta itse olisin halunnut tavata vähän tiheämmin kuin kolmen kuukauden välein. Ainakin alussa.
Sitä jäi ihmettelemään että mihin katosi tämä ihminen jonka kanssa sovittiin tukevamme toisiamme jos tarvetta olisi.
Oma elämäni on lähtenyt siinä mielessä hyvin liikkeelle että olen hankkinut upean asunnon minulle sopivalta paikalta josta voin toteuttaa unelmiani.
Olen matkustellut ulkomailla. Käynyt syömässä, elokuvissa, näytelmissä, konserteissa ja erilaisissa tapahtumissa. Liittynyt kuntosalille. Liikkunut.
Juhlinut niin kuin itse halunnut. Nukkunut ja valvonut ilman että häiritsisin ketään. Vapautunutta elämää elänyt.
Tästä huolimatta elämäni tuntuu tyhjältä. Kaikki tuo mitä olen tehnyt ei tunnu antavan minulle mitään. Ei jää käteen mitään sen jälkeen.
Yhtenä hetkenä saatan nauttia salilla käynnistä, sählypelistä tai kavereiden kanssa vitsailemisesta. Heti kun tämä loppuu astun sumuun jossa on hiljaista ja tyyntä. Tyhjyys ympäröi minut.
Onko muilla tällaisia kokemuksia eron jälkeen?
Neuvoja tai viisaita sanoja miten tästä tunteesta pääsee eroon?
Minulla on ikävä exääni, myönnetään. Ikävöin hyvää ystävääni jonka kanssa voisin purkaa tuntojani ja ehkä saada neuvoja ulkopuolisin silmin.
Ja haluaisin tietää että hänellä on kaikki hyvin henkisesti että fyysisesti. Tietämättömyys kalvaa.
Hän vain katosi...
Kumpikaan ei eronnut siksi että halusi löytää paremman puolison. Vaan paremman oman elämän. Tämän vuoden aikana en ole halunnut enkä yrittänyt löytää uutta kumppania. Vakaa tarkoitus on ollut elää omaa elämää. Halu oppia tietämään että miten haluan elää loppuelämäni. Nauttia tästä elämän tilanteesta.
Kumppanin löytäminen ei ole pois suljettu. Mutta vielä en ole aktivoitunut siinä asiassa. En osaa sanoa olisiko siinä yksi lääke...
Olen aloittanut nyt terapiassa käynnin. Yksinkertaisesti kaipasin luotettavaa kuuntelijaa. Kyllä siitä onkin ollut apua. Tunteiden purkaminen on tehnyt hyvää. Ja samalla tässä keskustelemalla ja tehtävillä pyritään selvittämään loppunut suhde ja rakennetaan tulevaisuutta. Tässä olisi tarkoitus oppia itsestä ja aktivoida itseä nauttimaan elämästä paremmin.
Olisi tosi mukava kuulla onko muillakin ollut tällaista tilannetta kuin minulla. Ja miten on edennyt asiassa. Mikä on auttanut ja mikä ei ole auttanut.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Tyhmänä menit eroamaan suhteesta jossa kaikki oli hyvin(?)Luuletsä että nykyaikana löytyy sellaisia naisia jotka olisi vähintää yhtä hyviä? Kaikkia huo-railuja, dokaamista ja pettämistä harrastetaan, kun halutaan vähän säpinää elämään.
Tyhmästä päästä kärsii koko elämä;)
Tottakai ap löytää hyvän puolison, perustaa perheen aikanaan jne.
Terapiassa käynti on aivan nappisuoritus, sitä ajattelin ehdottaa alkuviestiä lukiessani. Eksäsi velvollisuus ei ole olla lohduttajasi, äitisi, ystäväsi eikä terapeuttisi. Hän ilmiselvästi koki mahdottomaksi vapautua suhteesta oman elämänsä alkuun sinun hakeutuessasi jatkuvasti hänen läheisyyteensä.
Miehen tulee oppia ottamaan vastuu omista tunteistaan, jopa omasta ahdistuksestaan ja pahasta olostaan, jotka tulee tulkita ja huomioida oikein elämänsä suuntaa hakiessa. Olet oikealla tiellä. Vaikeuksia tulee jatkossa ehkä lähinnä jos et halua lapsia, tuossa iässä perheen perustaminen on suurimpia syitä miksi tutustumisen arvoinen nainen etsii parisuhdetta.
Olet_oikealla_tiellä, kiitos ajatuksistasi. Sait minut miettimään syvällisemmin sanojasi ja omaa tilaani.
En ole missään vaiheessa epäillyt etteikö ap löydä toista. Enkä ole koskaan ollut sitä vastaan. Me erottiin että elämämme voisi olla paljon rikkaampi. Toinen puoliso voi hyvinkin olla se rikkaus.
On ilmeisesti näin että miehet ovat enemmän tällaisia jotka hakee lohduttajaa eron jälkeen? Ainakin olen saanut sen kuvan että aika monet eronneet miehet "ryntäävät" heti eron jälkeen hakemaan uutta naista, lohduttajaa.
Itse en silloin halunnut toista naista. Rakkauteni exään ei antanut edes mahdollisuutta sellaisille mietteille. Erosimmehan järkiperustein eikä rakkauden puutteeseen.
Ja korjattakoon epäselvyydet että näin vuoden jälkeen ajatukset antavat mahdollisuuden miettiä kumppanin hankintaa.
Viimeinen lauseesi osui naulankantaan. :)
Kiitos vielä ajatuksia herättävästä viestistäsi.
Asgsad, kiitos vain sinunkin viestistäsi. :)
Ja olet oikeassa sen suhteen että upean naisen olen päästänyt menemään.
Olen monesti itseäni kutsunut idiootiksi tästä ajatuksesta.
Mutta nyt haluan päästä tästä ajatuksesta irti. Olemme eronneet, piste.
Nyt on aika rakentaa omaa elämää jossa tuntee elävänsä elämisen arvoisesti.
Nauttia tästä hetkestä, olin sitten yksin tai kaksin tai kolmisin(esim koira).
Tästä on hyvä aloittaa, yksin. Ja sitten kun on aika elää kaksin niin toivottavasti löydän(tai hän löytää minut) oikean henkilön jonka kanssa molemmat tuntee elävänsä. :)
Et turhaan laittanut viestiä. Sait minut ottamaan tämänkin ajatteluni uuteen käsittelyyn. Kiitos siitä. :)
Wau! ole ylpeä itsestäsi. Jokin suhteessa ei vienyt eteen päin. Näin on varmasti parempi. Ja jos tienne kohtaa vielä niin sitten kohtaa. Voisin näin naisena kuvitella että JOS mulla olisi vielä tunteita miestä kohtaan, josta erosin en pystyisi olemaan hänen lähellään. Se sattuisi liikaa. Oletko varma, että exäsi halusi erota yhtä paljon kuin sinä? Voiko eroaminen olla noin järjellä tehtävissä? että tunteet ei heittele kummallakaan vihasta rakkauteen? Olen varmaan tunnetasolla epästabiilimpi kuin sinä, mutta haluaisin pyrkiä tuohon pisteeseen missä sinä olet. Koska tiedän vain mitä kirjoitit en voi oikein sanoa kauheesti. Ihmetyttää vain, miksi lopulta erositte. Oliko naisesi esteenä itsesi toteuttamiselle kuten matkustelulle? Sitten luulen että ero oli oikea ratkaisu. Elämässä pitää pyrkiä kumppanuuteen, jossa molemmilla on yhteisiä haaveita. Suhde ei voi perustua pelkälle läheisyydelle.. Mitä mieltä olet?
Terapia saattaa avata ovia ja varsinkin kun menetit parhaan ystäväsi on hyvä olla kuuntelija. Luopuminen onkin raastavin puoli erosta, tuntuu tyhjältä ja siltä kuin osa itsestä puuttuisi. Tsemppiä sulle, itse olen vielä sinuun verrattuna tuoreessa erotilanteessa. Ehkä vuoden jälkeen ajattelen kuten sinä, järkevästi! :)
Hukassavielä! :)
Olet hyvinkin oikeassa että ex halusi etääntyä juuri sen takia että tunteita oli.
En mene väittämään että oikeasti tietäisin kumpi halusi eroa selvästi enemmän.
Itse ajattelen että kumpikin ajatteli järjellisesti sitä tilannetta ja sopivin muutos elämälle on tehdä perusteellinen alustus ja alkaa puhtaalta pöydältä rakentamaan omaa unelmien elämää.
"Voiko eroaminen olla noin järjellä tehtävissä?"
Tosi hyvä kysymys! Jälkeenpäin kun ajattelen asiaa ja olen terapeutin kanssa asiasta jutellut niin olen tullut siihen lopputulokseen että järki ei ollut täysin objektiivinen tässä erossa.
Kuten terapeutti sanoi minulle niin meillä ei ollut kaikki "työkalut" käytössä kriisitilanteen selvittelyyn ja otettiin se helpoin tapa käyttöön: erottiin.
Vihaa meillä ei ollut. Emme riidelleet ennen eikä jälkeen eropäätöksen.
Ja taas terapeutti valaisi että riita voi olla hyvinkin puhdistava ja valaiseva. Eli siinä yksi työkalu paremman suhteen perustalle.
Siinä on yksi asia joka minun pitää oppia. Otan sen joskus puheeksi terapeuttini kanssa. Haluan olla valmis seuraavaan suhteeseen. :)
Eron syyksi voisi sanoa että estimme, tahtomattamme, toisiamme elämästä vapaammin. Olimme liian kiinni toisissamme. Niin kuin exä sanoi imimme toistemme energiaa. Tällä viittasi loppuaikoja eloa.
"Elämässä pitää pyrkiä kumppanuuteen, jossa molemmilla on yhteisiä haaveita. Suhde ei voi perustua pelkälle läheisyydelle.. Mitä mieltä olet?"
Viisaita sanoja. Minusta molemmilla pitää olla lisäksi myös omia haaveita ja mahdollisuus toteuttaa niitä. Meidän sitoutuneisuus taisi olla sille este.
Suosittelen terapiaa lämpimästi, kaikille. ;)
Ei kun ihan tosi. Minä olen saanut hyvän kuuntelijan itselleni. Se oli minulle ensisijainen asia, että sain purkaa sydäntäni. Ei asioita ole hyvä pyöritellä sisällä. Ja sen minä tiesin, siksi tuumasta toimeen.
Terapeutti on myös avannut silmiäni asioiden suhteen. Kuten varmasti huomasit edellä kirjoittaneeni että kaikkea ei ole tullut tehtyä jotta eroa ei olisi tullut.Ja terapeutilla on hyviä työkaluja aukaisemaan tunnelukkoja joita minullakin on.
Oikean terapeutin löytäminen on varmasti vaikeaa. Tiedän yhden ihmisen jolla ei ole ollut "tuuria" kun on lähtenyt apua hakemaan. Tietenkin silläkin on merkitystä millainen itse on.
Itselläni on käynyt tuuri terapeutin löytämisessä. Ja tästä saan kiittää exääni.
Luopuminen on ollut raskasta. Varsinkin kun luopuu unelmasta.
Kiitos tsempistä. Nämä tekstit ovat olleet erittäin antavia. Terapiaa. :)
Sinun kysymyksistä ja kommenteista päätelleen sinä vaikutat olevan hyvillä jäljillä. Siksipä uskon että sinä tulet pärjäämään. Kyllä sinulla on järkeä, paljonkin! :)