Olen 25 v. nainen ja seurustellut 6v. nuoremman miehen kanssa reilu vuoden. Mies on aivan unelma: sosiaalinen, on käytöstapoja, luotettava, hyvännäköinen, samanlaiset arvot ja paljon samoja kiinnostuksenkohteita, puhuu ja pussaa. Yksi asia kuitenkin epäilytti jo suhteen alussa ja on nyt alkanut epäilyttää uudestaan: taipuuko mies liian helposti tossun alle.
Haluan vahvan miehen, jota voin kunnioittaa, ja jonka "vahvojen käsivarsien varaan" voin nojautua sekä konkreettisesti että kuvainnollisesti. Itselläni oli opiskelunalkustressin laukaiseman ahdistuksen takia vaikeaa, jolloin olin tyytymätön kaikkeen, mukaanlukien kaikki mitä mies teki. Tämä sai hänen itsevarmuutensa horjumaan, minkä minä tietenkin vaistosin, ja tuli sellainen olo, että onko hänen itsevarmuutensa kiinni minun käyttäytymisestäni? Samalla tuli olo että haluan tilaa, että hän haluaa minulta liikaa kun puhuu naimisiinmenosta (mistä olemme aikaisemmin puhuneet molemmat ihan mielellämme).
Nyt ahdistukseni on jo ohitse, asiasta on puhuttu paljon ja hartaasti ja olemme ottaneet vähän etäisyyttä, mutta minua mietityttää edelleen.
Onko hänen epävarmuutensa vain jotain joka menee ohi kun ikää kertyy, vai onko se piirre joka minun pitää vain hyväksyä?
Ja haluanko vahvan miehen vain siksi että etsin jotain turvallista isähahmoa (oma isä on melko epäluotettava)?
Pitäisikö molempien mennä kotiin kasvamaan ja katsoa muutaman vuoden päästä uudestaan tulisiko suhteesta jotain?
Pitäisikö ottaa tämä lähes täydellinen mies ja oppia elämään yhden epätoivottavan ominaisuuden kanssa vai katsoa tulisiko vastaan lähes täydellinen mies jonka epätoivottavat ominaisuudet olisivat vähemmän häiritseviä?
Haluan vahvan miehen, jota voin kunnioittaa, ja jonka "vahvojen käsivarsien varaan" voin nojautua sekä konkreettisesti että kuvainnollisesti. Itselläni oli opiskelunalkustressin laukaiseman ahdistuksen takia vaikeaa, jolloin olin tyytymätön kaikkeen, mukaanlukien kaikki mitä mies teki. Tämä sai hänen itsevarmuutensa horjumaan, minkä minä tietenkin vaistosin, ja tuli sellainen olo, että onko hänen itsevarmuutensa kiinni minun käyttäytymisestäni? Samalla tuli olo että haluan tilaa, että hän haluaa minulta liikaa kun puhuu naimisiinmenosta (mistä olemme aikaisemmin puhuneet molemmat ihan mielellämme).
Nyt ahdistukseni on jo ohitse, asiasta on puhuttu paljon ja hartaasti ja olemme ottaneet vähän etäisyyttä, mutta minua mietityttää edelleen.
Onko hänen epävarmuutensa vain jotain joka menee ohi kun ikää kertyy, vai onko se piirre joka minun pitää vain hyväksyä?
Ja haluanko vahvan miehen vain siksi että etsin jotain turvallista isähahmoa (oma isä on melko epäluotettava)?
Pitäisikö molempien mennä kotiin kasvamaan ja katsoa muutaman vuoden päästä uudestaan tulisiko suhteesta jotain?
Pitäisikö ottaa tämä lähes täydellinen mies ja oppia elämään yhden epätoivottavan ominaisuuden kanssa vai katsoa tulisiko vastaan lähes täydellinen mies jonka epätoivottavat ominaisuudet olisivat vähemmän häiritseviä?
Vastaukset 4
Vanhimmat
No, jos olette seurustelleet vasta vuoden ja sinä alat kiukutella yhtäkkiä asioista, joille mies ei näe mitään selkeää tai asiayhteydessä olevaa syytä, voi kai kenelle tahansa tulla mieleen, että johtuisiko se sitten itsestä. Varsinkin kun olit tyytymätön "kaikkeen mitä mies teki". Kannattaa etsiä sosiopaatteja jos haluat miehen jota ei heilauta rakkaansa välinpitämättömyys tai töykeä käytös millään lailla. Siinä kai sitä kaipaamaasi itsevarmuutta?
Olet vielä kuitenkin sen verran nuori että et ehkä ole oppinut että ihmiset elävät vuorovaikutuksessa eikä kukaan ole "saari". Sinun tekemisesi ja käyttäytymisesi vaikuttaa ympärilläsi oleviin ihmisiin ja päin vastoin.
Tosin olen siinä samaa mieltä että itsevarma itseään kunnioittava mies ei olisi jäänyt katselemaan moista vaan olisi ottanut jalat alleen ja häipynyt jos ei selitystä käytöksen olisi löytynyt.
No enpä olisi uskonut että TÄMÄ osapuoli valittaa täällä tuntojaan! Ehkä toisin päin olisi ollut ymmärrettävämpää.
"Olen seurustellut nykyisen naisystäväni kanssa noin vuoden. Hän on minua kuusi vuotta vanhempi. Kun hän aloitti opiskelut, hän alkoi käyttäytyä kummallisesti. Ei ollut mihinkään tyytyväinen ja kaikki mitä tein oli väärin. En ollenkaan tiennyt mistä oli kyse, eikä hän osannut kertoa. Olemme puhuneet naimisiinmenosta avoimesti aikaisemmin ja nyt hän vaivaantui kun mainitsinkin asiasta. Oliko hän alkanut perua? Mitä oli tapahtunut että hän noin yhtäkkiä muutti mieltään?
Jonkin ajan kuluttua hän kertoi minulle että kaikki johtui opiskelun aloitukseen liittyvästä stressistä, eikä minusta kuten hän aikaisemmin antoi ymmärtää. Olemme puhuneet asiasta paljon, mutta kuitenkin tuntuu että jokin on eri lailla. Tuntuu kuin hän ei kunnioittaisi minua samalla tavalla kuin ennen. Voisiko joku kertoa mistä ihmeestä se voisi johtua?"
Kysymys olisi paremmin itsetutkiskeluun sopiva: "Painanko hyvän miehen liian helposti tossuni alle?"
Kuuliaisuus, kunnioitus, miehen kannustaminen ja hienotunteisuus häntä kohtaan mm. tyytymättömyydenaiheita käsiteltäessä, ovat katoavaa kansanperinnettä, jota nämä nykyajan mesoavat tyttöystävät/vaimot eivät edes tunnu ymmärtävän tarvittavan. Siinä sitten vuosien kukuessa hyvä, välittävä mies poltetaan loppuun omalla vahvuudella, omalla pätemisentarpeella ja tyytymättömyydellä. Viimeistään pikkulapsivaiheessa idylli rapisee ja miestä riivaa pahaolo "kaikkeni yritän, mutta mikään ei riitä eikä kelpaa". Lukekaa kumpikin erikseen Tony Dunderfeltin kirja Parisuhteen kemia. Luulen, että olet tyyppiä joka alistaa kiltin miehen eikä lopulta ole tyytyväinen vahvan, dominoivan miehenkään parina. "Liikaa munaa naisella" on diagnoosini. Tulevaa yksinhuoltaja-ainesta ellet havahdu omiin vikoihisi.