Olen seurustellut mieheni kanssa jo vuosia, joista kolme olemme asuneet yhdessä. Mutta ongelmani alkoivat heti oikeastaan siitä kun jo muutimme yhteen. Joskus vain tulee kirottua sitä. Pidin suhteestamme niin paljon ennen yhteenmuuttoa.. En ole varma johtuuko kaikki ongelmamme minusta ja päästäni, vai miltä tämä kaikki kuulostaa?
No, mieheni on tosi ihana sinänsä. Aloitetaan siitä. Hän ei tapita pornoa, eikä ole kiinnostunut muista naisista, eikä katsele edes mitään muutakaan muihin naisiin liittyvää. Hän on vankasti suhteessa mukana. Hän osallistuu kotitöihinkin, ja on siisti, esim tykkää pestä pyykkiä ja tiskata. Joskus jos vieraita tulee, hän äkkiä tykkää imuroida jne. Eli kuulostaa melko hyvältä jo.. Hän on ihan hyvännäköinen, pitkä ja tumma mies, melko hoikka. Ei mitään valittamista minulla. Hän ei juo kovin usein, ja hän tahtoo aina minua mukaan ennen kuin lähtee mihinkään, sanoo että jos olen mukana juomassa niin on paljon hauskempaa. (meillä on yhteinen kaveripiiri vähän, tai siis olemme aina toistemme mukana..)
Hän on todella kiltti minulle, ottaa aina huomioon. Hän käy koulua ja.. no, ongelmat alkavat. Mieheni on lapsesta saakka pelannut paljon koneella, tiedän sen. Seurustellessamme teimme jatkuvasti ulkona asioita, ja rakastin miestäni paljon. Mies kuitenkin meni armeijaan ja minä asustelin yksin sen tuhat kilometriä kaukana hänestä. Oli vaikea kun muutin pois kotoani, uuteen kaupunkiin josta en tuntenut ketään. Ihmiset kutsuivat juhliin ja olihan siinä mukavia miehiäkin uusia.. Jostain syystä koin poikaystäväni taakkana, minua valtasi valtava syyllisyys. Kaverit kutsuivat baariin ja bileisiin, ja olin lähes ainoa joka seurusteli, jonka poikaystävä oli "jossain siellä lapissa.." No, siinähän se meni. Mies muutti luokseni intin jälkeen ja kyselin, että mitä hän aikoo tehdä. "no olla työtön.." ja pelasi tietokonetta. Minä aloin murehtimaan häntä. Mietin että miten hänet saisi johonkin. "kyl mä hyvin täällä pärjään.." ja aika kului. En meinannut jaksaa että hän vain löhösi minun asunnossanni. Kohta kyselin et jos hän hakisi töitä, olihan hänellä sentään tutkinto takana, ihan ok arvosanoin. "en mä saa" ja näin pois päin. Eli mieheni oli saamaton. Kun minä tulin kotiin koulusta niin hän vain kökötti minua odottamassa (tai enemmänkin vain pelasi, huomaamatta tuloani). Hänellä ei ollut yhtään kaveria, ja hän vain olisi halunnut tulla näiden uusien kavereideni mukaan. Sanoin että ei sinne nyt miehiä oteta, mutta hän vain loukkaantui asiasta! En sitten enää kehdannut mennä mihinkään kaverityttöjen tai poikien kanssa, sillä mieheni sekä harmitti että raivostutti ja säälitti minua. Mies ei yrittänytkään hakea töitä, vaan sanoi että ei hänen kavereistakaan kukaan käy. Lopulta hän keksi että hän voisi opiskella. No hienoa! Tässä vaiheessa olin jo jäänyt kotiin -masentunut, ahdistunut. En uskaltanut mennä uloskaan ilman poikaystävääni.. Pitkä tarina olisi..
Mutta mies ilmoitti että ei hän voi opiskella, ei pääse pääkaupungin kouluihin sisälle. Yllättäin minusta tuli hänen äitinsä melkeinpä. Potkin häntä eteenpäin. Sitten hän ilmoitti että hakee takaisin siihen kaupunkiin josta on kotoisin niin lähelle sitä, että hän haluaa opiskella. Olin väsynyt ja iloinen, ja minäkin keksin että haen toiselle alalle opiskelemaan. Tässä vaiheessa en puhunut kuukausiin muille kuin avomiehelleni joka lusmusi asunnossani. Hän sanoi että muuttaa äitinsä luo kesäksi. En minäkää enää muuta keksinyt. Kesän löhösimme kuin kakarat minun vanhempieni luona.
Muutimme sitten takaisin siis maalle ja aloitimme molemmat koulut. Alani oli aika kiireinen ja sisälsi paljon töitä. Aviomieheni puolestaan aloitti löyhät opinnot, ja en tiedä lintsasiko hän niistä, vai miksi hänellä oli yleensä vain kolme tuntia viikossa koulua ja miksi hän oli aina kotona kun minä pääsin koulusta. Hän ei opiskellut mitään (no ala olikin niin helppoa ekana vuonna) että hän vain pelasi koneella. Minulla alkoi työt ja olin koulun jälkeen pitkään töissä. Mieheni valvoa kuppasi aamuun asti koneellaan "koska huomenna on vapaata" ja minä nukahdin melkein heti kotiin tultuani. Meillä ei mennyt enää kovin hyvin. Minua alkoi vituttamaan että näin hänet aina koneella, minun piti sanoa että voitaisko syödä edes yhdessä (hän laittoi jonkun mikroaterian itselleen ja mutusteli sen koneen ääressä, kuulokkeet päässä katsellen jotain videoita netistä).
No, mieheni on tosi ihana sinänsä. Aloitetaan siitä. Hän ei tapita pornoa, eikä ole kiinnostunut muista naisista, eikä katsele edes mitään muutakaan muihin naisiin liittyvää. Hän on vankasti suhteessa mukana. Hän osallistuu kotitöihinkin, ja on siisti, esim tykkää pestä pyykkiä ja tiskata. Joskus jos vieraita tulee, hän äkkiä tykkää imuroida jne. Eli kuulostaa melko hyvältä jo.. Hän on ihan hyvännäköinen, pitkä ja tumma mies, melko hoikka. Ei mitään valittamista minulla. Hän ei juo kovin usein, ja hän tahtoo aina minua mukaan ennen kuin lähtee mihinkään, sanoo että jos olen mukana juomassa niin on paljon hauskempaa. (meillä on yhteinen kaveripiiri vähän, tai siis olemme aina toistemme mukana..)
Hän on todella kiltti minulle, ottaa aina huomioon. Hän käy koulua ja.. no, ongelmat alkavat. Mieheni on lapsesta saakka pelannut paljon koneella, tiedän sen. Seurustellessamme teimme jatkuvasti ulkona asioita, ja rakastin miestäni paljon. Mies kuitenkin meni armeijaan ja minä asustelin yksin sen tuhat kilometriä kaukana hänestä. Oli vaikea kun muutin pois kotoani, uuteen kaupunkiin josta en tuntenut ketään. Ihmiset kutsuivat juhliin ja olihan siinä mukavia miehiäkin uusia.. Jostain syystä koin poikaystäväni taakkana, minua valtasi valtava syyllisyys. Kaverit kutsuivat baariin ja bileisiin, ja olin lähes ainoa joka seurusteli, jonka poikaystävä oli "jossain siellä lapissa.." No, siinähän se meni. Mies muutti luokseni intin jälkeen ja kyselin, että mitä hän aikoo tehdä. "no olla työtön.." ja pelasi tietokonetta. Minä aloin murehtimaan häntä. Mietin että miten hänet saisi johonkin. "kyl mä hyvin täällä pärjään.." ja aika kului. En meinannut jaksaa että hän vain löhösi minun asunnossanni. Kohta kyselin et jos hän hakisi töitä, olihan hänellä sentään tutkinto takana, ihan ok arvosanoin. "en mä saa" ja näin pois päin. Eli mieheni oli saamaton. Kun minä tulin kotiin koulusta niin hän vain kökötti minua odottamassa (tai enemmänkin vain pelasi, huomaamatta tuloani). Hänellä ei ollut yhtään kaveria, ja hän vain olisi halunnut tulla näiden uusien kavereideni mukaan. Sanoin että ei sinne nyt miehiä oteta, mutta hän vain loukkaantui asiasta! En sitten enää kehdannut mennä mihinkään kaverityttöjen tai poikien kanssa, sillä mieheni sekä harmitti että raivostutti ja säälitti minua. Mies ei yrittänytkään hakea töitä, vaan sanoi että ei hänen kavereistakaan kukaan käy. Lopulta hän keksi että hän voisi opiskella. No hienoa! Tässä vaiheessa olin jo jäänyt kotiin -masentunut, ahdistunut. En uskaltanut mennä uloskaan ilman poikaystävääni.. Pitkä tarina olisi..
Mutta mies ilmoitti että ei hän voi opiskella, ei pääse pääkaupungin kouluihin sisälle. Yllättäin minusta tuli hänen äitinsä melkeinpä. Potkin häntä eteenpäin. Sitten hän ilmoitti että hakee takaisin siihen kaupunkiin josta on kotoisin niin lähelle sitä, että hän haluaa opiskella. Olin väsynyt ja iloinen, ja minäkin keksin että haen toiselle alalle opiskelemaan. Tässä vaiheessa en puhunut kuukausiin muille kuin avomiehelleni joka lusmusi asunnossani. Hän sanoi että muuttaa äitinsä luo kesäksi. En minäkää enää muuta keksinyt. Kesän löhösimme kuin kakarat minun vanhempieni luona.
Muutimme sitten takaisin siis maalle ja aloitimme molemmat koulut. Alani oli aika kiireinen ja sisälsi paljon töitä. Aviomieheni puolestaan aloitti löyhät opinnot, ja en tiedä lintsasiko hän niistä, vai miksi hänellä oli yleensä vain kolme tuntia viikossa koulua ja miksi hän oli aina kotona kun minä pääsin koulusta. Hän ei opiskellut mitään (no ala olikin niin helppoa ekana vuonna) että hän vain pelasi koneella. Minulla alkoi työt ja olin koulun jälkeen pitkään töissä. Mieheni valvoa kuppasi aamuun asti koneellaan "koska huomenna on vapaata" ja minä nukahdin melkein heti kotiin tultuani. Meillä ei mennyt enää kovin hyvin. Minua alkoi vituttamaan että näin hänet aina koneella, minun piti sanoa että voitaisko syödä edes yhdessä (hän laittoi jonkun mikroaterian itselleen ja mutusteli sen koneen ääressä, kuulokkeet päässä katsellen jotain videoita netistä).
Vastaukset 4
Vanhimmat
Aloin kaipaamaan yksinäisyyttä, mitä pirua minä miehellä tekisin? Jatkoin koulua, ja töissä (melko ihmispainotteista alaa) minua tuli miehet iskemään tämän tästä. Oli paha olla, sillä rakastin miestäni, mutta kuitenkin aloin pitämään kun miehet antoivat huomiota - en saanut sitä mieheltäni sitten kirveelläkään enää. Ja huomasin että koin aika suuria omantunnon tuskia. Ajattelin että jos olisin parempi miehelleni, niin hän varmaan vähentäisi pelaamista. Mikään ei muuttunut. Valvoimme sitten iltaisin ja aamulla minun kelloni herätti kuudelta, mies nukahti ja käänsi kylkeään. Tätä se arki on -ajattelin. Lopulta en vaan enää jaksanut. Ei enää tehnyt oikein mieli tehdä mitään. En tiedä tarttuiko se läsähtäneisyys mieheltäni, vai tuliko minusta vain saamaton. En enää haaveillut mistään, kun kerroin miten iloinen olin töissä jostain onnistumisista, niin mieheni sanoi vain että jaa. Meillä ei ollut mitään puhuttavaa.
Ainoa mistä mies puhui oli jo pari viikkoa ennen kuun vaihtumista "pitää maksaa kohta vuokra". Tai jos otin kaapista leipää, niin hän sanoi "tuo maksaa sitten 20 senttiä". Hän on hyvin tarkka rahoistaan. Me pistämme kaiken puoliksi. Vuokra puoliksi, nettimaksu puoliksi. Bensatankkaus puoliksi. Hän perii minulta jatkuvasti sen puolet. Olen alkanut miettimään, että olemme enemmän kuin kämppiksiä kuin rakastunut pariskunta..
Hän ei ikinä syö mitään minun ruokiani (ostan omat ruokani ja hän omat). Minä lopetin sitten ruoan laiton, kun huomasin että hänelle se oli sama. Hänhän osasi itsekin tehdä ruokansa, tunkea mikroon jonkun lihapullat tai sitten paistaa munakasta. Ruokailumme yksinkertaistuivat. Minäkään en enää jaksanut miettiä linjojani, oli tylsää valmistaa ruokaa vain itselleni. Osaankohan kokatakaa ku mies ei syö ruokiani? Ja niin, joskus jos hänellä on juustoa kaapissa, ja minä otan leipää (omaostamaani) niin hän sanoo että ens kerralla minä saan ostaa juuston. Tuntuu että eikö missään voi joustaa? Minua ahdistaa että koko ajan minä olen hänelle sen 10 centtiä velkaa tai kakskyt senttiä tuosta kahviin laittamasta maidosta. Vaikka ostan minäkin joskus kahvia tms jota hänkin saa keitellä.
Yhteisiä hankintoja meillä ei ole. Siis mitään suurempaa. Minäkin olen alkanut ajattelemaan kaikkea rahassa. Olen ostanut koko kämppämme huonekalut omilla säästöillä (olen säästänyt ruoassa..) ja hän ostaa tavaroitaan itselle. Pitäisiköhän hän minun alkaa periä maksua häneltä, kun hän istahtaa vitivalkoiselle upealle sohvalleni?
En voi mitään mutta rakastan miestäni vieläkin. Hän kuitenkaan ei tarkoita, ei ikinä nosta riitaa mistään, eikä hän oikeastikaan pahaa tarkoita. Mutta minusta tuntuu että minä tulen siltikin hulluksi täällä. Olen nykyään myös paljon koneella, emmekä juttele yhtään mistään. Mies tuntuu olevan ihan onnellinen, mutta huomaan jatkuvasti miettiväni nykyään eksiäni, seikkailuja.. Elämää ennen tätä. Meillä on kaunis kämppä, kiitos rahojeni ja välittävä mies (?) ja kaikki tuttuni pitävät miehestäni, mutta minä haaveilen muista miehistä jo. Pahaa tekee sanoa ääneen.. Seksikin on ihan hyvää, mutta minä olen aina joka siihenkin tekee aloitteen. Tänään vain olen itkenyt ja itkenyt ja mieheni kyseli että mikä minulla on, hyvin huolestuneena. Hän ei raivonnut vaikken vastannut. Olenkohan vain tottunut liian hyvälle? Miksi en enää saa lähdettyä oikein mihinkään kotoani.
Kun kaverini tulee, niin mieheni on aina kotona. Sekin ärsyttää. Hänellä ei ole itsellä yhtään menoja. Se oli aluksi se ongelma. Lopulta vain minusta on tullut samanlainen. Onko suhteella enää toivoa? Hullua, mutta mieleeni tulee että tuota omaisuutta, jättimäisiä tavaroita olen kerännyt nyt muutaman vuoden aikana niin paljon, että mietin että muutto olisi taas todella rankka.. En tahtoisi edes kertoa kenellekään, että mietin entisiäni tai muita miehiä, kun kaikki pitävät miehestäni, joka on minulle ja muille kiltti.. Haaveilen poismuutosta, mutta pelkoni on se, että 1. mies joutuu etsimään uuden asunnon, eli joudumme molemmat etsimään yksiöt.. 2. mulle on kertynyt niin paljon kamaa etten taas jaksais muuttaa 3. en ikein tiedä mihin muuttaisin enää.. 4. pelkään miten mieheni pärjää yksin ja mitä hänelle käy.. hän on aina sanonut ettei pärjäisi ilman minua eikä jaksaisi olla. hänen itseluottamuksensa on aina ollut alhainen, ja taipuvainen masenteluun.. minä taisin olla hänelle ensimmäinen kaverityttö ja myöhemmin olin ensimmäinen tyttöystävä..
Entä onko kukaan samassa tilanteessa? Onko mahdollisuuksia asua yhdessä .. Miten voisin takaisin astua "ELÄMÄÄN" enkä tänne nörttiluolaan vajota. Uskon että mieheni olisi muuten ihan kelpo.. tai jotain. välitän hänen tunteistaan enkä haluaisi satuttaa.. Vai onkohan kyse kuitenkin siitä, että hän on liian tylsä. Minusta tuntuu että nykyisin minusta on tullut vielä tylsempi kuin hänestä..
Vastaan lyhyesti. Sinulla on tasan kaksi vaihtoehtoa. Ensimmäinen on se, että otat kissan pöydälle ja kerrot miehellesi, miltä sinusta tuntuu. Vaadit muutosta ja et hellitä, ennen kuin saat sen. Ellei muutosta, tai vastakaikua ala tulla, niin yksinkertaisesti uhkaat erolla ja sanot senkin suoraan. Toinen vaihtoehto on se, että annat periksi ja häivyt. Tee se kuitenkin mahdollisimman fiksusti. Kyse on sentään sinun elämästäsi ja kyllä se nyt vaan niin taitaa olla, ettei sinun tarvitse pilata sitä siksi, että sinulla on mies, joka on sinulle iso ongelma. Tee asialle jotain ja pian, jos meinaat säilyttää henkiset voimavarasi ja elää onnellisena jatkossa. En kuitenkaan kehota sinua syöksymään uusiin suhteisiin, vaan relaat ja nautit elämästä ihan rauhassa. Käsittelet asiat kunnolla ja etsit vasta sitten uuden kaverin. Tuo mitä kirjoitit miehestäsi, on huolestuttavaa luettavaa. Olen mies ja minulle on kunnia asia, että nainen saa käyttää rahojani, ostaa mitä itse haluaa, ajaa autoillani, asua asunnossani jne.. Nautin, kun näen hänen nauttivan. Ruuatkin tasataan… en ole moista kuulut, enkä nähnyt koskaan ja en ole ihan nuori enää. Olen uskovainen ja siksi kehotan sinuakin turvaamaan Jumalaan. Sieltä saat parhaan avun, mutta ei siitä nyt tämän enempää… : )
minä voin osittain samaistua tilanteeseesi. Tapasin 1,5v sitten kaverini kautta toisessa kaupungissa olevan miehen, rakastuimme lähes heti toisiimme ja aloimme seurustella samalla viikolla, kun tapasimme. Muutimme yhteen noin 2 viikon sisällä tapaamisestamme, mies siis muutti Helsinkiin. Todella typerästi tehty näin jälkikäteen ajateltuna. Miehellä on monia hyviä ominaisuuksia, hän on komea, hyvässä kunnossa, todella sosiaalinen, itsevarma ja hauska, juuri näitä piirteitä halusinkin mieheltäni ja luulin löytäneeni kultakaivoksen, kun tavattiin. Miehellä ei ollut peruskoulun jälkeen mitään tutkintoa, mutta omassa kaupungissaan hän sentään kävi duunissa. Kun mies muutti Helsinkiin, hän roudasi elektroniikkatavaransa mukaan ja heitti suurimman osan (ikivanhoista huonekaluistaan) pois. Oletin, että mies alkaisi jossakin vaiheessa käydä vakiduunissa tai opiskelisi, mutta miehen kaikki yritykset menevät aina mönkään. Ensiksi järjestin hänet keikkatyöfirman listoille, jossa itse olin tehnyt keikkaa. se meni hyvin muutaman viikon, kunnes mies päätti, että nyt riitti, hän haluaa pysyvän työsuhteen samassa paikassa. Sitten meni muutama kk kotona lorvimista. Itse olin määräaikaisessa työsuhteesa ja olin aina uupunut töistä päästyäni, kun mies valvoi yömyöhään koneella enkä itsekään saanut unta, kun valo häikäisi ja surinaa kuului. Mies oli pettynyt, kun en halunnutkaan tehdä mitään tai mennä minnekään hänen kanssaan. Tähän vaikutti myös se, että oli talvi ja mies oli kokoajan rahaton eli mieluummin menin kahville kavereideni kanssa, kuin poikaystäväni jolle minun täytyisi kustantaa kaikki. Vuokran hän sai onneksi yleensä maksettua kelan rahoista. Jos minä joskus tarjouduin maksamaan koko vuokran, jotta mies saisi säästettyä vähäisiä rahojaan ja me voitaisiin tehdä jotain hauskaa mies meni heti ostamaan itselleen jotain kalliita tavaroita. Kesä tuli ja minun määräaikainen työsuhteeni päättyi. Olin koko syksyn, talven ja kevään tehnyt älyttömästi töitä. Nyt mies oli löytänyt raksahommia ja jo ekan viikon jälkeen, kun minä päätin vähän "lomailla" mies alkoi valittamaan minulle, miksi minä en käy töissä ja hän joutuu heräillä aikaisin... Tämä raksatyö sitten kesti kuukauden, kunnes miehelle tuli niin kovat selkäkivut ja pölyallergiat ja ties mitkä, ettei hän enää kokenut olevansa työkykyinen. Nyt minä pääsin korkeakouluun opiskelemaan ja käyn samalla töissä. miehen tilanne ei vaan koskaan tunnu muuttuvan. Hän viettää kaikki päivät koneella tai harrastustensa parissa, me emme enää paljoa puhu tai vietä aikaa keskenään. minä hoidan suurimman osan kotitöistä. Olen yrittänyt jo pari kuukautta saada miestä muuttamaan pois asunnostani, mutta hän ei suostu lähtemään, kun jäisi kodittomaksi ja minun takiaan hänellä ei ole enää tavaroita. niin ja mies on aika mustasukkainen ja kontrolloiva edelleen, vaikka olen jo ilmoittanut hänelle, ettei me olla enää suhteessa. :(
Mitä jos näyttäisit tämän kirjoituksen miehellesi. Se olisi helpoin tapa, koska sulla on tosi paljon mielen päällä asioita.