Mitään eroa tai suhdetta ei varsinaisesti koskaan ollut. Vaikka muistimme toisiamme, teimme asioita yhdessä ja olimme läheisiä. Niin ainakin luulin, kunnes hän sitten lähti sanakaan sanomatta, eikä pitäny yhteyttä, ei vastannut viesteihini. Ei mitään. Ajattelin, että se oli tällainen oikku ja hän tulisi taas takaisin.
Se oli outoa, kun hänen antamansa koru hajosi tasan sinä päivänä, jolloin hän oli pyytänyt toista naista treffeille. Minä purskahdin itkuun, sillä sen hajoaminen ahdisti minua, olihan hän minulle tärkeä ja rakas. Samalla minulle tuli outo tunne, että meitä ei enää tulisi olemaan. Sain tietää suhteesta vasta reilun kuukauden kuluttua jälkikäteen. Vielä myöhemmin sain tietää päivämäärän, joka täsmäsi korun hajoamisen kanssa.
Tästä kaikesta on jo vuosia. Hän antoi minulle kerran lahjaksi mukin. Siihen tuli pitkä särö muistaakseni samoihin aikoihin kun korukin rikkoutui. Mietin vain, mitä teen tälle vanhalle mukille. Periaatteessa mukia voi käyttää. Siinä on pitkä halkeama, joka ulottuu pohjaan saakka, mutta ei kuitenkaan estä veden pitämistä mukissa. Se on esteettisesti kaunis, vaikkakaan ei kuitenkaan minun näköiseni. Halkeaman vuoksi en ole antanut mukia eteenpäin. Koska muki on kuitenkin yhä käyttökelpoinen, en ole viitsinyt heittää sitä poiskaan. Toisaalta muki on esine, joka muistuttaa minua hänestä. Unohdin sen jo vuosiksi, mutta tänään muki taas pisti silmään.
Avasin keittiön kaapin ja huomasin mukin. Otin sen sieltä pois ja samalla radiosta alkoi soida kappale, jonka ajattelin jo taannoin kertovani meistä. Ensimmäinen säkeistö ihannoi rakkauttamme. Toinen kehottaa jatkamaan elämää. Kohtalon ironiaa? Hänen takiaan itkin jo vuosia. Mutta niin monia vuosia on ehtinyt olla tässä välissä jo niin paljon, etten ole vuodattanut kyyneleitä hänen takiaan. Hänen jälkeensä tuli jo toinen, joka kaikesta huolimatta on pysynyt vierelläni. Siitäkin huolimatta, vaikka hänelle aikakaan itkin, kuinka toinen oli minua satuttanut. Vaikka satutin häntä epäuskollani ja annoin odottaa. Kyllä hänkin satutti minua, mutta ei silti hylännyt minua, kuten ensirakkauteni. Hän on yhä vierelleni kaikkien näiden vuosien jälkeen.
Mutta mitä teen mukille? En oikeasti tietä, sillä toisaalta en tahtoisi siitä luopuakaan, vaikka en sitä mihinkään nykyään käytäkään. Se vain viereksii kaapissa muistuttamassa "säätö-exästäni".
Se oli outoa, kun hänen antamansa koru hajosi tasan sinä päivänä, jolloin hän oli pyytänyt toista naista treffeille. Minä purskahdin itkuun, sillä sen hajoaminen ahdisti minua, olihan hän minulle tärkeä ja rakas. Samalla minulle tuli outo tunne, että meitä ei enää tulisi olemaan. Sain tietää suhteesta vasta reilun kuukauden kuluttua jälkikäteen. Vielä myöhemmin sain tietää päivämäärän, joka täsmäsi korun hajoamisen kanssa.
Tästä kaikesta on jo vuosia. Hän antoi minulle kerran lahjaksi mukin. Siihen tuli pitkä särö muistaakseni samoihin aikoihin kun korukin rikkoutui. Mietin vain, mitä teen tälle vanhalle mukille. Periaatteessa mukia voi käyttää. Siinä on pitkä halkeama, joka ulottuu pohjaan saakka, mutta ei kuitenkaan estä veden pitämistä mukissa. Se on esteettisesti kaunis, vaikkakaan ei kuitenkaan minun näköiseni. Halkeaman vuoksi en ole antanut mukia eteenpäin. Koska muki on kuitenkin yhä käyttökelpoinen, en ole viitsinyt heittää sitä poiskaan. Toisaalta muki on esine, joka muistuttaa minua hänestä. Unohdin sen jo vuosiksi, mutta tänään muki taas pisti silmään.
Avasin keittiön kaapin ja huomasin mukin. Otin sen sieltä pois ja samalla radiosta alkoi soida kappale, jonka ajattelin jo taannoin kertovani meistä. Ensimmäinen säkeistö ihannoi rakkauttamme. Toinen kehottaa jatkamaan elämää. Kohtalon ironiaa? Hänen takiaan itkin jo vuosia. Mutta niin monia vuosia on ehtinyt olla tässä välissä jo niin paljon, etten ole vuodattanut kyyneleitä hänen takiaan. Hänen jälkeensä tuli jo toinen, joka kaikesta huolimatta on pysynyt vierelläni. Siitäkin huolimatta, vaikka hänelle aikakaan itkin, kuinka toinen oli minua satuttanut. Vaikka satutin häntä epäuskollani ja annoin odottaa. Kyllä hänkin satutti minua, mutta ei silti hylännyt minua, kuten ensirakkauteni. Hän on yhä vierelleni kaikkien näiden vuosien jälkeen.
Mutta mitä teen mukille? En oikeasti tietä, sillä toisaalta en tahtoisi siitä luopuakaan, vaikka en sitä mihinkään nykyään käytäkään. Se vain viereksii kaapissa muistuttamassa "säätö-exästäni".
Vastaukset 2
Vanhimmat
Kaunis on tarinasi, surullinen, mutta olet ajan kanssa päässyt jaloillesi,
vaikka sydämesi ei koskaan unohda häntä, jota niin rakastit, joka särki
sydämesi, jonka sirpaleita olet koonnut nämä vuodet.
Iloitse siitä että selvisit, että pystyit uuteen suhteeseen, vaikka olitkin vielä
haavoilla. Ymmärrän sinua, koska olen itse kokenut jotain samansuuntaista.
Minunkin sydämenikin meni rikki, ei ikinä täysin toivu siitä, koska rakasti niin paljon. Mutta muki jonka minäkin häneltä sain, on minulle hyvin rakas yhä. Käytän sitä päivittäin, enkä enää itke kun otan sen kaapistani. Hymyilen ja muistelen häntä, en koskaan pahalla. Rakkauteni ei ikinä kuole, vaikka se olikin loppujen lopuksi yksipuoleista.
Säilytä vaan mukisi, se on osa sinua, sinun historiaasi.
Osa elettyä elämääsi, joka antoi ja otti paljon. Päivä päivältä sinuun sattuu vähemmän, se lohduttaa meitä joiden sydäntä on pahasti satutettu. Iloa elämääsi.
Kiitos vastauksestasi. En koskaan pystynyt syyttämään häntä asioista, joita hän teki. Muistelin häntä kauan hyvällä, ehkä yhä vieläkin, mutta loppujen lopuksi ymmärsin, että muodostin menneisyydestä liiankin ruusuisen kuvan. Tajusin, että loppujen lopuksi näin oli parempikin, sillä yhteinen elämä hänen kanssaan vain ei olisi toiminut, vaikka niin itselleni uskottelinkin.
Omassakin tapauksessani oli myös kyse yksipuoleisista tunteista pitemmän päälle. Ei hän olisi tehnyt niin, jos olisi oikeasti minua rakastanut. Kipu hellittää ajan kanssa, vaikka siihen menisi jopa vuosia. Tuskin ilman nykyistä miestäni olisin onnistunut siinä, sen verran hajalla olin. Uskon, että myös sinun sydämesi eheytyy ja löydät jonkun arvoisesi. Kolhut vain jättävät jälkensä, ehjiä meistä ei koskaan tule. Se on vain inhimillistä. Säröt tekevät meistä keitä me olemme, aitoja ihmisiä.
Rakkauden ei tarvitse kuolla, mutta kunkin omilla tahoillamme tulee jatkaa eteenpäin. Menneisyyteen jäädessä kiinni jää niin paljon elämättä. Näillä puheilla tulen säilyttämään mukini ja muistelen häntä silloin tällöin. Mutta en anna hänen viedä elämästäni liikaa tilaa. Hän on kuitenkin jo mennyttä ja jatkaa omaa polkuaan yksin omalla tiellään. Toivon valoisaa jatkoa sinulle ja paljon ohjaavia lyhtyjä tiellesi.