milloin uuteen maahan sopeutuu?

Esitit kysymyksen, johon ei ole yhtä vastausta.

Itselläni on takana jo yli pari vuosikymmentä "mokuelämää" ja on tullut nähtyä monia Suomeen asettuneita ulkomaalaisia ja seurattua heidän elämäänsä pitkiäkin aikoja.

Valitettavasti on niin, että monilla maahanmuuttajilla on aina ja pysyvästi sellainen tunne, että "oikea elämä" on entisessä kotimaassa ja Suomeen (tai muualle ulkomaille) rakennettu elämä on jotenkin toisarvoista tai toissijaista. Tämä asenne ei aivan suoraan riipu esim. ihmisen kielitaidosta tai koulutuksesta, vaan sitä on havaittavissa sekä korkeasti koulutettujen että täysin kouluttamattomien keskuudessa.

Erityisesti köyhemmistä maista tulleilla on usein tapana ajatella näin ja sitä "oikeaa elämää" kotimaassa varten ponnistellaan rajattomasti, lähetetään rahaa ja aikaa kuluu puhelimessa ja netissä. Toisaalta myös länsimainen maahanmuuttaja saattaa jäädä jonkinlaiseen kuplaan, seurustella lähinnä maanmiestensä kanssa ja olla kotiutumatta Suomeen.

Luullakseni maahanmuuttajan pitää käydä läpi jonkinlainen psykologinen prosessi, jonka kuluessa hän hahmottaa, että tämä maa on nyt kotimaani ja tässä ja nyt on elämäni. Usein se on kivuliastakin ja siihen liittyy myös jonkinlainen irtautuminen kotimaasta ja etäytyminen joistakin sen ihmisistä. Kaikille se ei onnistu koskaan, jotkut eivät sitä missään nimessä halua ja joissakin maahanmuuttajapiireissä tätä pidetään jopa negativisena tai häpeällisenä asiana.

3 vuotta on tässä prosessissa vielä vähän, sanoisin että noin kymmenen olisi tyypillinen kotiutumisaika. Tämä ei tarkoita, että ko. maahanmuuttaja olisi 10 vuotta passivinen Suomessa, vaan enemmänkin sitä, että henkinen yhteys entiseen kotimaahan on paljon suurempi kuin Suomeen. Kotimaassaan riippuja saattaa päällisin puolin olla aivan menestynyt maahanmuuttaja, mutta lähipiiri kyllä huomaa tuon henkisen etäisyyden Suomeen sekä oman kotimaan ensisijaisuuden.

Luulen, että moni ulkomaalaisen puoliso kamppailee hiljaisuudessa saman asian kanssa. Itselläni on kokemusta ulkomailla olosta sekä ennen netti/sateliitti-TV/kännykkä-aikaa, jolloin yhteyttä pidetiin paperikirjeillä sekä noin kerran kk puhelimella ja täytyy kyllä sanoa, että silloin ulkomaille muuttaneet sopeutuivat nopeammin, jollain tavalla nuo nykyajan viestimet helpottavat vanhassa kotimaassa ja sen ihmisissä roikkumista ja vievät vastaavasti aikaa uuden maan ihmisiin ja kulttuuriin kotiumiselta. Toinen paha asia on liian useat ja pitkät vierailut kotimaassa, koska tällöin maahanmuuttaja elää helposti aina seuraavan kotimaanloman odotuksessa ja suunnittelussa eikä keskity elämään Suomessa.

Kiitos todella hyvästä vastauksesta!

Tuo kaikki kirjoittamasi tuntuu hyvin tutulta.
Olen myös itse asunut pitkiäkin jaksoja ulkomailla ja sikäli ymmärrän ikävän oman maalaisia kohtaan. Aluksi pidin aktiivisesti yhteyttä vanhoihin kavereihin ja yritin saada heidät vierailemaan luonani. Kerroin, että kuinka rentoa elämä on, aurinko paistaa joka päivä, jne. Kaverini eivät kuitenkaan innostuneet ja aloin sitten tajuta, että heillä on Suomessa oma elämänsä jonka he ovat tehneet sellaiseksi kuin ovat halunneet.

Niinpä sitten aloin löytämään ystäviä paikallisten keskuudesta. Tosin koti-ikävä Suomeen tuli aina siinä vaiheessa kun Suomessa alkoi kesä ja asuinmaassani oli jo liiankin kuumaa.
Siinä mielessä ymmärrän mamun ikävän kotiin kun Suomessa alkaa talvi tehdä tuloaan.

Tuo tyttöystäväni on kotoisin maasta jonka kansalaisia ei Suomessa paljoa ole. Olenkin ajatellut, että olisiko uuteen maahan sopeutuminen helpompaa jos omia maanmiehiä ja naisia voisi tavata täällä melkein päivittäin?
Silloin olonsa voisi tuntea enemmän kotoisaksi ja tuhansien kilometrien päässä oleva elämä unohtuisi nopeammin.
Vai johtaisiko tuo siihen, että he sitten porukalla itkisivät kotiin?

Oma kokemukseni on se, että ei välttämättä ole hyväksi, jos maahnamuuttajalla on hyvin kiinteä, omista maanmiehistään muodostuva ystäväpiiri. Usein nämä maahanmuuttajapiirit sitten pitävät jäsenensä otteessaan ja näille piireille tulee helposti sellainen me vastaan ne (=suomalaiset) asenne ja yhdessä sitten haukutaan suomalaisia ja Suomea ja kaipaillaan kotiin. Lisäksi joissakin maahanmuuttajapiireissä saatetaan jopa suhtautua kielteisesti "liian hyvin sopeutuneisiin" tai "liian suomalaistuneisiin" maahanmuuttajiin. Tämä kuvio ei missään mielessä rajoitu vain esim. kulttuuriltaan hyvin paljon Suomesta poikkeavista maista tuleviin vaan jopa joidenkin Länsi-Euroopan maiden kansalaiset elävät Suomessa omassa kuplassaan.

Joku asiantuntija sanoi kerran, että sopeutuakseen maahanmuuttajalla on hyvä olla kavereinaan kaikkia: suomalaisia, omia maanmiehiään ja muita ulkomaalaisia. Liian tiivis yhteydenpito omiin maanmiehiin on luultavasti haitaksi, mutta tokihan maahanmuuttajalla on hyvä olla joitakin omasta kotimaastaan tulleita kavereita. Suomalaiset ystävät ovat loistava juttu, mutta ei kannata väheksyä myöskään muiden maahanmuuttajien seuraa: heidän kanssa voi hyvin harjoitella suomen kieltä, jost taito ei vielä aivan riitä vielä suomalaisten kanssa jutusteluun. Lisäksi eri maista tulleilla maahanmuuttajilla on toisaalta paljon yhteistä (=asuavat Suomessa) mutta myös paljon erilaisia elämäntarinoita ja heidän kanssaan seurustellessaan alkaa hyvin käydessä nopeammin mieltämään itsensä emigrantiksi ja osaksi Suomeen pysyvästi asettautuneiden ulkomaalaisten joukkoa, mikä taas vähentää taipumusta ajatella, että "oikea elämä" on muualla ja elämä Suomessa on jonkinlainen sivuelämä.

Mietiskelit tuossa, miten sopeutumista voisi nopeuttaa. Luultavasti aktiivinen elämäntapa, monessa mukana oleminen, pyrkiminen nauttimaan niistä jutuista, jota Suomessa miellyttävät ja positiivinen asenne auttavat. Asun nytkin ulkomailla ja olen sekä täällä olevia suomalaisia että Suomessa asuvia ulkomaalaisia tarkkaillessani huomannut, että on periaatteessa kaksi tapaa päästä yli niistä ajoittaisista koti-ikävän tuntemuksista: toiset tarttuvat ikävissään puhelimeen tai varaavat lennot kotimaahan, toiset taas koettavat tehdä jotain kivaa, mihin ei kotimaassa ole mahdollisuutta tai vaikka lyhyen reissun asuinmaan johonkin naapurimaahan. Olen huomannut, että nimenomaan ne, jotka hoitavat koti-ikäväänsä keskittymällä muihin juttuihin, sopeutuvat loppujen lopuksi paremmin. Tuo, että aina koti-ikävän iskiessä antaa sille myöden ja soittaa/menee käymään kotona ikäänkuin pitää ihmistä koti-ikävän aallokossa: koti-ikävä kasvaa, sitten on taas pakko soittaa/käydä, jonka jälkeen on hetken jopa pahempi koti-ikävä, sitten olo on hetken normaali, kunnes koti-ikävä alkaa taas kalvaa, ja kohta on taas pakko soittaa/käydä.

Tuossa onkin sinulle jo tullut muutama hyva vastaus, ettei oikeastaan ole minulla niihin paljoa lisattavaa.

Itsellani meni suunnilleen vuosi. Asian teki helpommaksi se, etta minulla oli jo valmiiksi ystavia ja kaikenlaista tekemista paikan paalla.

Ihmiset, joilla ei ole rohkeutta itse ottaa vastuuta omista valinnoistaan ja elamastaan tai joilla on mahdollisesti taipumusta turhaan jossitteluun sopeutuvat luonnollisesti huonommin.

Riippuu ihmisestä. Itse sopeudun uuteen maahan viikossa, oletetaan että maa on sellainen jossa ylipäätään haluan olla, yhteyttä pidän jos pidän kotimaahan sähköpostilla, ja Skypellä (ilmaiset nettipuhelut tai erittäin edulliset puhelimet tietokoneesta lankapuhelimeen luokaa 2snt/minuutti).

Vaimoni tuli mukaani Suomeen ja me olemme me, kotiin pitää yhteyttä kerran parissa viikossa, sai Suomesta nopeasti töitä ja paljon ystäviä, kun on mukava ja kaunis.

Eli ympäristö, elinolosuhteet, ihmissuhde ja ystävät vaikuttavat sopeutumisen nopeuteen.